"Käänsin rasistiset huutelut voitokseni"

Kun Donata Pennanen, 50, lähtee kävelylle, hän suuntaa reittinsä niin, että aurinko osuu kasvoihin. Se onnistuu arkisella työmatkallakin. Pienestä asunnostaan hän ei malta muuttaa, koska päivä paistaa parvekkeelle kesäisin yhdeksän tuntia.

Aurinko on läsnä koko hänen elämänasenteessaan. Se näkyy jo lapsuusajan valokuvissa, joissa säkkärätukkainen pikkutyttö ei saa suupieliään millään pysymään aisoissa: ne kääntyvät väkisin nauruun.

– Että olisin huonolla tuulella? Donata pohtii niin, että otsa menee hetkeksi ryppyyn.

Hän kaivaa esiin yhden mustavalkoisen todistuskappaleen, jossa hänellä on suu mutrussa:

– Tätä näytän kavereille, jos he eivät usko, että osaan mököttää.

Tosin kuvan otosta on yli 40 vuotta.

Donata sanoo, että toki alakulonkin hetkiä on, mutta ne johtuvat enimmäkseen liiasta kiireestä.

– Mutta siitä voin syyttää vain itseäni. Olen ahnehtinut liikaa tekemistä, jolloin pinna kiristyy. Ajattelen, että asiat on parasta hoitaa hyvän­tuulisena.

Tanssi ja liikunta ovat vieneet Donataa nelivuotiaasta lähtien, jolloin äiti kiikutti hänet Aira Samulinin Rytmikkäät-tanssiryhmään. Siitä alkoi harrastus, joka jalostui myöhemmin työksi asti ja josta tuli määräävin tekijä Donatan elämässä. Omaa liikunnan riemuaan hän on jakanut sen jälkeen tuhansille naisille niin kiertueilla, jumppasaleissa kuin televisiossa.

Lue myös: Donata Pennanen: ”Bussikuski sanoi minulle, että tänne eivät neekerit tule"

Esikuvana Aira Samulin

Kun Donata syntyi, Suomessa ei juuri ollut tummaihoisia.

– Laajasalossa olin ainoa lakupylly. Sillä nimellä minua kotona kutsuttiin, ja sana oli täynnä rakkautta ja ihailua. Kerran viisivuotiaana juoksin kotiin itkien, kun joku hiekkalaatikolla haukkui minua neekeriksi. Äiti totesi, että rakas, sinähän olet neekeri – tai ainakin melkein, koska olet mulatti.

Alkuvuodet Rytmikkäissä olivat kuin pikkutytön unelmaa. Näytösvaatteet jäivät palkkioksi esiintymisistä, ja Donatan vaatekaappiin kertyi pitsimekkoja ja muun muassa takki, jossa oli valkoinen kettuturkiskaulus.

Vuodet Rytmikkäissä vahvistivat Donatan itsetuntoa.

– Huutelijoille on ollut helpompi antaa piutpaut. Olen kääntänyt kaikki mahdolliset huutelut voitoksi, nostanut päätä ja hymyillyt.

"Laajasalossa
olin ainoa
lakupylly."

Donata ylistää Airan elämäntyötä, oivalluksia ja pedagogin lahjoja.

– Aira loi maaperän, jossa oppi tulemaan toimeen mitä erilaisimpien tyyppien kanssa. Rytmikkäissä tanssiminen opetti minulle sosiaalisuutta, suvaitsevaisuutta ja ymmärrystä.

Esimurrosiässä Donata hengaili pari vuotta muissa piireissä: pelasi kori-, lento- ja pesä­palloa.

– Sitten tajusin, että fyrkat on loppu! Palasin Airan hoiviin juuri ennen suurta John Travolta -buumia. Aira toi Amerikasta Suomeen aero­bics-dancen ja koulutti minut tanssinopettajaksi.

Tuolloin koko Suomi diskosi. ”Sinut haluan vain, haluan vain, uhuhuhhuhu”, laulettiin suomeksi Grease-musikaalin hittiä. Saturday Night Fever -elokuvan tanssikohtauksen käsiliikkeet ovat ikuisiksi ajoiksi tallentuneet 1980-luvulla nuoruuttaan eläneiden lihasmuistiin.

Donata opetti diskotansseja vaaleanpunainen t-paita solmittuna rusetiksi rinnan alle, trikoot kiiltäen ja säärystimet nilkoissa. Rytmikkäissä Donata tutustui muun muassa Marco Bjurströmiin, josta tulikin Donatalle elinikäinen ystävä.

Donata oli päässyt opiskelemaan liikunnanopettajaksi Jyväskylään, mutta opinnot jäivät kesken, koska tanssi vei mukanaan.

”Olen pieni paksukainen”

Donataa kehutaan ohjaajana erityisesti siitä, että hän osaa ottaa jokaisen huomioon yksilönä ja että hän välittää ohjattavistaan.

Nykyisin hän ohjaa vain kolmea jumpparyhmää, Ylen ja Kuntaliiton henkilöstöä sekä Jakomäen Pyry -nimisen seuran jäseniä. Jako­mäessä Donata on vetänyt tunteja parikymmentä vuotta.

– Kysyn aina ensin, haluaisitteko jo vaihtaa vetäjää. Toistaiseksi eivät ole halunneet.

Porukan vanhin jumppaaja on 75-vuotias, nuorin 15-kesäinen. Mukaan mahtuu mummo, jolla on jalassa ryppynauhaiset voimistelutossut, ja nuori, joka odottaa kiihkeästi, milloin hänen ”oma musansa” tulee.

– Vaikka kaikilla on joskus fiilis, että oh my God, en millään jaksa enää, niin vartin kuluttua on taas hauskaa.

Yhteen tuntiin mahtuu niin poppia kuin letka­jenkkaa.

– On puuduttavaa jumpata tunti vain yhden ja saman musiikkilajin tahdissa.

Donata nostaa kirjahyllyn päältä messinkisen raskaan tanssijapatsaan, jonka eräs jumppaajista kantoi hänelle lahjaksi Thaimaasta asti.

– Tämä muistuttaa minua. Tällainen pieni tjockis, paksukainen, jolle tärkeämpää on se miltä tuntuu, kuin se miltä näyttää.

Satujumppaa johtajien kanssa

Mieliinpainuvimpana ryhmänään Donata muistelee pientä yritysjohtajien Satujumppa-porukkaa, jossa hänen käskyjensä tahtiin aamu­varhaisella ponnistelivat esimerkiksi Georg ja Peter Berner, Jaakko Rauramo ja Matti Aura.

– Olin silloin nuori tyttönen, ja keski-ikäisten miesten liikuttaminen oli jännittävää. Jumppasimme Stockmannin Motivus-salissa, minkä jälkeen söimme yhdessä aamiaista.

"Keski-ikäisten miesten
liikuttaminen
oli jännittävää."

Miehet olivat jumpan jälkeen kovin tyytyväisiä suorituksiinsa ja antoivat ohjaajalle hyvää palautetta.

Donata työskenteli 15 vuotta liikunnanopettajana ja veti siinä sivussa parikymmentä viikko­tuntia liikuntakeskuksissa.

Aikaa myöten hänestä alkoi tuntua siltä, että olisi kiva tehdä muutakin kuin liikuntaa. 

– Kun formaattitunnit alkoivat vallata saleja, koin että ne eivät ole minua varten. Ne jättävät ohjaajalle vain vähän mahdollisuuksia.

”Tunnen tekeväni tärkeää työtä”

Mieluinen työpaikka löytyi 10 vuotta sitten lastenoikeusjärjestö Plan Internationalin vapaaehtoistyön koordinaattorina. Viimeiset viisi vuotta Donata on toiminut järjestön yritys­yhteistyöosastolla. Ihmissuhdetaidot ovat tärkeitä siinäkin.
Ajat ovat kovat ja rahat tiukassa, mutta Plan ja sen arvot tunnetaan Suomessa hyvin.

– Päättäjät ovat kiinnostuneita järjestöstämme. Kehitysmaiden tyttöjen tukeminen koituu koko kohdemaan hyväksi, sillä apua saaneet naiset kohdistavat rahaa lähipiiriinsä.

Donata tuntee tekevänsä tärkeää työtä. Hänen asenteensa on kuitenkin, että työ on työtä, ja sen ulkopuolella pitää olla muuta elämää.

– Jossain vaiheessa minua harmitti, etten saanut hoidettua opintojani kunnolla loppuun. Mutta en ole luonteeltani sillä tavalla tavoitteellinen, että olisin pyrkinyt johonkin asemaan. Olen aika mukavuudenhaluinen. Siitä huolimatta olen saanut kokea huikeita duunijuttuja. Opettaa olen saanut ihan kyllikseni ilman loppututkintoakin.

Laajentunut perhe

Lapsuudessa Donatan perhe oli äiti. Nykyisin hän kokee myös laajan ystävien joukon perheekseen.

– En koe epäonnistuneeni, vaikka minulla ei ole perhettä ja lapsia. Sata pistettä äidilleni Jarmilalle, ettei hän koskaan painostanut minua lasten hankkimiseen.

Donatan entisistä lapsuuden ystävistä aika moni on jäänyt parittomaksi tai lapsettomaksi. Nyt he hengailevat yhdessä vaikkapa golfkentillä.

"Sata pistettä äidilleni,
ettei hän koskaan painostanut
minua lasten hankkimiseen."

Ihana aikuinen elämä

Donata juhli viisikymppissynttäreitään vuosi sitten, ja ravintola Bottalle kokoontui 160 matkan varrella kertynyttä kaveria.

– Omakustannushintaan, sillä minulla ei muuten olisi ollut varaa noin suuriin juhliin, Donata kertoo.

Donna Summerin ja Gloria Gaynorin biisit soivat, ja oluet ja viinit tahtoivat jäädä juomatta, koska kaikki halusivat tanssilattialle.

Sosiaalisuudestaan ja laajasta kaveripiiristään huolimatta Donata on tunnettu myös siitä, että hän haluaa joskus vetäytyä omiin oloihinsa. Silloin hän pysyy kotona pyjama päällä, lukee etenkin kotimaista kirjallisuutta, mutta myös taidekirjoja ja satuja, nukkuu, on ilman aikatauluja.

Donata sanoo, että viisikymppisenä on tosi helppo olla sinut itsensä kanssa. Voi tehdä, mitä haluaa: opiskella uuteen ammattiin, elää itsenäisesti, valita perhemallinsa.

– Ei ota enää nokkiinsa pikkuasioista, eikä ala umpisolmutilanteissa kiukutella muille.

Artikkeli on julkaistu alunperin ET Terveys -lehdessä 4/2015.