Jo lapsena Donata Pennasen suu kääntyi nauruun. Läheiset kutsuivat häntä hellästi ”laku­pyllyksi”, mutta kodin ulkopuolella huudoissa oli toinen sävy.

Kun Donata Pennanen, 50, lähtee kävelylle, hän suuntaa reittinsä niin, että aurinko osuu kasvoihin. Se onnistuu arkisella työmatkallakin. Pienestä asunnostaan hän ei malta muuttaa, koska päivä paistaa parvekkeelle kesäisin yhdeksän tuntia.

Aurinko on läsnä koko hänen elämänasenteessaan. Se näkyy jo lapsuusajan valokuvissa, joissa säkkärätukkainen pikkutyttö ei saa suupieliään millään pysymään aisoissa: ne kääntyvät väkisin nauruun.

– Että olisin huonolla tuulella? Donata pohtii niin, että otsa menee hetkeksi ryppyyn.

Hän kaivaa esiin yhden mustavalkoisen todistuskappaleen, jossa hänellä on suu mutrussa:

– Tätä näytän kavereille, jos he eivät usko, että osaan mököttää.

Tosin kuvan otosta on yli 40 vuotta.

Donata sanoo, että toki alakulonkin hetkiä on, mutta ne johtuvat enimmäkseen liiasta kiireestä.

– Mutta siitä voin syyttää vain itseäni. Olen ahnehtinut liikaa tekemistä, jolloin pinna kiristyy. Ajattelen, että asiat on parasta hoitaa hyvän­tuulisena.

Tanssi ja liikunta ovat vieneet Donataa nelivuotiaasta lähtien, jolloin äiti kiikutti hänet Aira Samulinin Rytmikkäät-tanssiryhmään. Siitä alkoi harrastus, joka jalostui myöhemmin työksi asti ja josta tuli määräävin tekijä Donatan elämässä. Omaa liikunnan riemuaan hän on jakanut sen jälkeen tuhansille naisille niin kiertueilla, jumppasaleissa kuin televisiossa.

Lue myös: Donata Pennanen: ”Bussikuski sanoi minulle, että tänne eivät neekerit tule"

Esikuvana Aira Samulin

Kun Donata syntyi, Suomessa ei juuri ollut tummaihoisia.

– Laajasalossa olin ainoa lakupylly. Sillä nimellä minua kotona kutsuttiin, ja sana oli täynnä rakkautta ja ihailua. Kerran viisivuotiaana juoksin kotiin itkien, kun joku hiekkalaatikolla haukkui minua neekeriksi. Äiti totesi, että rakas, sinähän olet neekeri – tai ainakin melkein, koska olet mulatti.

Alkuvuodet Rytmikkäissä olivat kuin pikkutytön unelmaa. Näytösvaatteet jäivät palkkioksi esiintymisistä, ja Donatan vaatekaappiin kertyi pitsimekkoja ja muun muassa takki, jossa oli valkoinen kettuturkiskaulus.

Vuodet Rytmikkäissä vahvistivat Donatan itsetuntoa.

– Huutelijoille on ollut helpompi antaa piutpaut. Olen kääntänyt kaikki mahdolliset huutelut voitoksi, nostanut päätä ja hymyillyt.

"Laajasalossa
olin ainoa
lakupylly."

Donata ylistää Airan elämäntyötä, oivalluksia ja pedagogin lahjoja.

– Aira loi maaperän, jossa oppi tulemaan toimeen mitä erilaisimpien tyyppien kanssa. Rytmikkäissä tanssiminen opetti minulle sosiaalisuutta, suvaitsevaisuutta ja ymmärrystä.

Esimurrosiässä Donata hengaili pari vuotta muissa piireissä: pelasi kori-, lento- ja pesä­palloa.

– Sitten tajusin, että fyrkat on loppu! Palasin Airan hoiviin juuri ennen suurta John Travolta -buumia. Aira toi Amerikasta Suomeen aero­bics-dancen ja koulutti minut tanssinopettajaksi.

Tuolloin koko Suomi diskosi. ”Sinut haluan vain, haluan vain, uhuhuhhuhu”, laulettiin suomeksi Grease-musikaalin hittiä. Saturday Night Fever -elokuvan tanssikohtauksen käsiliikkeet ovat ikuisiksi ajoiksi tallentuneet 1980-luvulla nuoruuttaan eläneiden lihasmuistiin.

Donata opetti diskotansseja vaaleanpunainen t-paita solmittuna rusetiksi rinnan alle, trikoot kiiltäen ja säärystimet nilkoissa. Rytmikkäissä Donata tutustui muun muassa Marco Bjurströmiin, josta tulikin Donatalle elinikäinen ystävä.

Donata oli päässyt opiskelemaan liikunnanopettajaksi Jyväskylään, mutta opinnot jäivät kesken, koska tanssi vei mukanaan.

”Olen pieni paksukainen”

Donataa kehutaan ohjaajana erityisesti siitä, että hän osaa ottaa jokaisen huomioon yksilönä ja että hän välittää ohjattavistaan.

Nykyisin hän ohjaa vain kolmea jumpparyhmää, Ylen ja Kuntaliiton henkilöstöä sekä Jakomäen Pyry -nimisen seuran jäseniä. Jako­mäessä Donata on vetänyt tunteja parikymmentä vuotta.

– Kysyn aina ensin, haluaisitteko jo vaihtaa vetäjää. Toistaiseksi eivät ole halunneet.

Porukan vanhin jumppaaja on 75-vuotias, nuorin 15-kesäinen. Mukaan mahtuu mummo, jolla on jalassa ryppynauhaiset voimistelutossut, ja nuori, joka odottaa kiihkeästi, milloin hänen ”oma musansa” tulee.

– Vaikka kaikilla on joskus fiilis, että oh my God, en millään jaksa enää, niin vartin kuluttua on taas hauskaa.

Yhteen tuntiin mahtuu niin poppia kuin letka­jenkkaa.

– On puuduttavaa jumpata tunti vain yhden ja saman musiikkilajin tahdissa.

Donata nostaa kirjahyllyn päältä messinkisen raskaan tanssijapatsaan, jonka eräs jumppaajista kantoi hänelle lahjaksi Thaimaasta asti.

– Tämä muistuttaa minua. Tällainen pieni tjockis, paksukainen, jolle tärkeämpää on se miltä tuntuu, kuin se miltä näyttää.

Satujumppaa johtajien kanssa

Mieliinpainuvimpana ryhmänään Donata muistelee pientä yritysjohtajien Satujumppa-porukkaa, jossa hänen käskyjensä tahtiin aamu­varhaisella ponnistelivat esimerkiksi Georg ja Peter Berner, Jaakko Rauramo ja Matti Aura.

– Olin silloin nuori tyttönen, ja keski-ikäisten miesten liikuttaminen oli jännittävää. Jumppasimme Stockmannin Motivus-salissa, minkä jälkeen söimme yhdessä aamiaista.

"Keski-ikäisten miesten
liikuttaminen
oli jännittävää."

Miehet olivat jumpan jälkeen kovin tyytyväisiä suorituksiinsa ja antoivat ohjaajalle hyvää palautetta.

Donata työskenteli 15 vuotta liikunnanopettajana ja veti siinä sivussa parikymmentä viikko­tuntia liikuntakeskuksissa.

Aikaa myöten hänestä alkoi tuntua siltä, että olisi kiva tehdä muutakin kuin liikuntaa. 

– Kun formaattitunnit alkoivat vallata saleja, koin että ne eivät ole minua varten. Ne jättävät ohjaajalle vain vähän mahdollisuuksia.

”Tunnen tekeväni tärkeää työtä”

Mieluinen työpaikka löytyi 10 vuotta sitten lastenoikeusjärjestö Plan Internationalin vapaaehtoistyön koordinaattorina. Viimeiset viisi vuotta Donata on toiminut järjestön yritys­yhteistyöosastolla. Ihmissuhdetaidot ovat tärkeitä siinäkin.
Ajat ovat kovat ja rahat tiukassa, mutta Plan ja sen arvot tunnetaan Suomessa hyvin.

– Päättäjät ovat kiinnostuneita järjestöstämme. Kehitysmaiden tyttöjen tukeminen koituu koko kohdemaan hyväksi, sillä apua saaneet naiset kohdistavat rahaa lähipiiriinsä.

Donata tuntee tekevänsä tärkeää työtä. Hänen asenteensa on kuitenkin, että työ on työtä, ja sen ulkopuolella pitää olla muuta elämää.

– Jossain vaiheessa minua harmitti, etten saanut hoidettua opintojani kunnolla loppuun. Mutta en ole luonteeltani sillä tavalla tavoitteellinen, että olisin pyrkinyt johonkin asemaan. Olen aika mukavuudenhaluinen. Siitä huolimatta olen saanut kokea huikeita duunijuttuja. Opettaa olen saanut ihan kyllikseni ilman loppututkintoakin.

Laajentunut perhe

Lapsuudessa Donatan perhe oli äiti. Nykyisin hän kokee myös laajan ystävien joukon perheekseen.

– En koe epäonnistuneeni, vaikka minulla ei ole perhettä ja lapsia. Sata pistettä äidilleni Jarmilalle, ettei hän koskaan painostanut minua lasten hankkimiseen.

Donatan entisistä lapsuuden ystävistä aika moni on jäänyt parittomaksi tai lapsettomaksi. Nyt he hengailevat yhdessä vaikkapa golfkentillä.

"Sata pistettä äidilleni,
ettei hän koskaan painostanut
minua lasten hankkimiseen."

Ihana aikuinen elämä

Donata juhli viisikymppissynttäreitään vuosi sitten, ja ravintola Bottalle kokoontui 160 matkan varrella kertynyttä kaveria.

– Omakustannushintaan, sillä minulla ei muuten olisi ollut varaa noin suuriin juhliin, Donata kertoo.

Donna Summerin ja Gloria Gaynorin biisit soivat, ja oluet ja viinit tahtoivat jäädä juomatta, koska kaikki halusivat tanssilattialle.

Sosiaalisuudestaan ja laajasta kaveripiiristään huolimatta Donata on tunnettu myös siitä, että hän haluaa joskus vetäytyä omiin oloihinsa. Silloin hän pysyy kotona pyjama päällä, lukee etenkin kotimaista kirjallisuutta, mutta myös taidekirjoja ja satuja, nukkuu, on ilman aikatauluja.

Donata sanoo, että viisikymppisenä on tosi helppo olla sinut itsensä kanssa. Voi tehdä, mitä haluaa: opiskella uuteen ammattiin, elää itsenäisesti, valita perhemallinsa.

– Ei ota enää nokkiinsa pikkuasioista, eikä ala umpisolmutilanteissa kiukutella muille.

Artikkeli on julkaistu alunperin ET Terveys -lehdessä 4/2015.

Donata Pennanen x 4

  1. Syntynyt 1964 Helsingissä.
  2. Asuu yksin Helsingissä.
  3. Ammatti: Terveysliikuttaja, tanssinopettaja, Plan Internationalin yritysyhteistyön asiakasvastaava.
  4. Työn alla Kesäparatiisin kunnostustyöt, veneilytaitojen kehittäminen, urheiluseura Pihauksen kesäjump­pien suunnittelu.

Joulupukkitoiminta on ollut jo 1950-luvulta lähtien keino ansaita rahaa partiolippukunta Haagan Eräveikoille. Lauri, 31, Tarmo, 20, sekä Ilmari, 17, kertovat, miten aatto sujuu pukilta. 

Onkos täällä kilttejä lapsia?

Partiolippukunta Haagan Eräveikkojen kellaritilat kaikuvat kolmen joulupukin harjoitellessa perinteisiä vuorosanoja. Aattoiltana samasta kellarista ampaisee liikkeelle kymmenkunta punapukuista ukkoa valkoiset parrat viipottaen. Eräveikot on järjestänyt joulupukkitoimintaa 1950-luvun lopulta lähtien. Se on yhdistykselle yhä tärkein keino hankkia varoja.

Harjoitusvuorossa olleet pukit riisuvat nuttunsa ja muhkeat partansa. Se käy nopeasti, sillä kulmakarvojen liima ei ole vielä ehtinyt kovettua ja sen saa huuhdeltua vedellä pois.

Pukujen alta paljastuu kolme nuorta miestä: Lauri Jahkola, 31, Tarmo Asikainen, 20, ja Ilmari Pyykkö, 17. Lauri on porukan nestori viidellä joulupukkivuodellaan. Tarmo on tehnyt keikkoja kolmena jouluna, Ilmarikin kahtena.

Tonttu ratissa

Jouluaatto työllistää partiolaisia sankoin joukoin. Jokaisella pukilla on työpari, joka toimii kuskina ja sparraajana. Näin pukki voi keskittyä tehtäväänsä, eikä hänen tarvitse hermoilla ajamisen kanssa. Eikä autoilu huopikkaat jalassa ja silmälasit huurussa välttämättä onnistuisikaan.

– Ennen uuteen kotiin menoa kuski kertaa pukin kanssa lasten nimet ja iät. Usein vanhemmat ovat esittäneet toiveita asioista, joista pukki voisi lapsia kiittää tai muistuttaa, Ilmari kertoo.

Aattoillan valmistelu käynnistyy pari kuukautta ennen joulua, jolloin toimistolla aletaan ottaa vastaan varauksia. Ensimmäiset soittajat voivat saada parhaat ajankohdat. Lopullinen aikataulu selviää vasta aivan aaton lähellä.

"Yksi partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee pukeille ajoreitit."

Aaton aikataulu on tiukka. Suunnittelussa on otettava huomioon myös siirtymiset kodista toiseen. Kullekin pukille yritetään luoda reitti, jossa vierailupaikat ovat mahdollisimman lähellä toisiaan. Kyläpaikkoja pukeilla on keskimäärin 15.

– Aiemmin aikataulujen miettimiseen meni monta iltaa. Lopulta puuhaan kyllästynyt partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee automaattisesti parhaat mahdolliset reitit, Tarmo kertoo.

Joulupukin kannalta ei ole yhdentekevää, mihin aikaan oveen kolkuttaa.

– Valoisaan aikaan on ihan erilainen tunnelma kuin pimeän laskeuduttua. Loppuillasta lapset ovat väsyneitä, mistä voi seurata kiukkua, Ilmari selittää.

Illan viimeisen keikan jälkeen pukki kuskeineen palaa partiokololle luovuttamaan pukin asun, tilittämään rahat ja syömään iltapalaa.

Lippukunnan joulupukkitoiminnan saldo on komea: kymmenen pukkia ansaitsee yhteensä yli 10 000 euroa. Varat käytetään esimerkiksi leiritoimintaan.

Ilta yhtä huippua

Joulupukiksi ryhtyminen tarkoittaa luopumista oman perheen jouluaatosta. Pukkikolmikko myöntää, että kotiväelle muutos voi olla iso asia.

Poissaolon hyväksymistä on helpottanut se, että pukkitoiminta kuuluu lippukunnan perinteisiin. Muutaman aaton työskentely on nuorille miehille lähes velvollisuus. Laurin pukkikeikat loppuivat oman lapsen syntyessä.

Vaikka aattoilta voi venyä pitkäksi, se ei tunnu raskaalta.

– Joulupukin tulo on monessa perheessä aaton huippuhetki. Saan elää sen huipennuksen monta kertaa illan aikana. Kyllä se vaikuttaa omaan tunnelmaan. Illan jälkeen on ylevöitynyt olo, toteaa Lauri.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 20/2016.

Aiotko joulupukiksi? Muista nämä!

1. Aikatauluta

Suunnittelu on kaiken perusta. Pukin kyläpaikkojen pitäisi olla mahdollisimman lähellä toisiaan, jotta aikaa ei kulu turhaan edestakaisin ajamiseen. Reitti kannattaa ajaa läpi aatonaattona, ettei aattona tule vastaan yllättävää umpikujaa tai muuta hidastetta. Suunnistamisessa auttaa navigaattori. Sellaisen saa alle sadalla eurolla. Useimmille älypuhelimille on ilmaisia karttaohjelmia.

2. Panosta asuun

Parta ja nuttu kannattaa valita huolella. Lapset ovat tarkkasilmäisiä, eivätkä heikkolaatuisen parran kuminauhakiinnitykset jää huomaamatta. Myös aluspaidan ja housujen on oltava kuin pukin vaatekaapista. Hyvä pukin puku maksaa alle sata euroa.

Silmälasit on syytä käsitellä huurtumista estävällä aineella. Muuten rillit ovat sumeina jokaisessa kyläpaikassa.

3. Valmistaudu kunnolla

Muistilaput voivat pelastaa aattoillan. Jokaisen kyläpaikan tiedot kannattaa kirjata omalle pahvilapulleen, jolloin lasten nimet ja iät sekä vanhempien esittämät toiveet löytyvät näin helposti. Yhteyshenkilön puhelinnumero on syytä kirjoittaa ylös kaiken varalta. Sido laput narulla yhteen vierailujärjestyksessä.

Autoon on hyvä varata helposti syötävää evästä. Ei kuitenkaan suklaata, sillä se sotkee parran.

4. Sovi säännöt asiakkaan kanssa

Asiakkaiden toiveet vaihtelevat. Niitä kaikkia ei voi toteuttaa, ja se kannattaa kertoa etukäteen. Pukki ei esimerkiksi syö perheen kanssa tai jaa kaikkia lahjoja. Myös vierailun kesto on syytä selvittää. Kymmenen minuuttia on riittävä aika. Siinä ehtii laulaa, kertoa Korvatunturin kuulumiset ja kysellä lapsilta monenlaista. Ensimmäisten lahjojen jälkeen lasten mielenkiinto pukkiin lopahtaa. Silloin on hyvä lähteä.

Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne, pohtii Pirkko Arstila – itsekin turisti.

Veden pinta hohtaa kuunvalossa mustana silkkinä. Gondolieri sauvoo venettään, se kolahtelee kanaalin kivisiin seiniin. Samettityynyillä istuvat rakastavaiset takertuvat toisiinsa.

Matkakumppani ei herkisty, vaan tarkastelee gondolieriä käytännöllisesti: ”Työasento on hirveä. Hän muuttuu muotopuoleksi ja saa hirveitä särkyjä.” Niinpä, missä ovat turvaliivit ja kypärä?

Mutta Venetsiassa romantiikka myy. Olen lukenut Donna Leonin kirjat ja tiedän, että paikalliset inhoavat turisteja. Minäkin inhoan heitä – vai meitä? Kaupungin taustamusiikki on vesibussien keuhkotautista rahinaa ja turistien vetokärryjen kärinää. Palatsit reunustavat Pyhän Markuksen aukiota kuin uljas nuottiviivasto oman aikakautensa matemaattisessa rytmissä. Näkymän pilaa valtava risteilyalus, joka työntyy mozartmaiseen maisemaan kuin Tähtien sota. Paha näky.

Hotellimme on 1400-luvulta ja rakennettu ilman vatupassia – sen huomaa. Sähköjohtojen lonkerot kiipeilevät seinillä. Huone on kuusi metriä korkea, ja jossain siellä ylhäällä paistaa sähkölamppu, onneksi ei kaasuvalo. Tilan täyttävät sänky, pöytä ja mahtipontisesti drapeeratut ikkunaverhot.

Ikkunasta näen muuttokuorman kanavalla. Kippurajalkaiset tuolit ja plyysisohva on lastattu pieneen moottoriveneeseen. Toisessa veneessä matkaa perhe mukanaan paksu piironki ja jääkaappi. Kokassa seisoo onnellinen koira.

Vesibussista katsottuna palazzot lipuvat ohitse kuin elokuvan kulisseina. Illan tummetessa näen pariskunnan, joka kömpii pyjamissaan yöpuulle välittämättä sulkea ikkunaluukkuja. Turistin ahneudella tarkastelen heitä kuin alkuasukkaita savanneilla. Ovatko he ylhäisöä, henkilökuntaa vai turisteja?

Pakenemme ihmismassoja vuonna 1822 perustettuun Hotel Danieliin Canal Granden varrella. Aika pysähtyy.

Smokkipukuinen tarjoilija ilmestyy tyhjästä, katoaa tyhjään. Hiljaista. Kullattuja pylväitä. Silkkisiä nojatuoleja. Komea kipsikatto. Mahtava, koristeellinen portaikko ohjaa kattoterassille, josta avautuu Venetsian loisto. Täällä kalliissa, ajan säilömässä miljöössä viipyy vielä se lumo ja charmi, josta kirjat kertovat ja runoilijat runoilevat.

Tulee haikea olo. Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne. Jonain päivänä kaikki vajoaa mereen, ja jälkipolville jää vain taru kuin uponneesta Atlantiksesta.

Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 21/2017.