Helsinkiläinen Kari Vaalavuo tykkäsi työstään yli kaiken. Kun hän joutui eläkkeelle 40-vuotisen rupeaman jälkeen, se oli kuin pudotus tyhjän päälle.

Minulle oli tarjottu eläkepakettia jo kaksi kertaa aikaisemmin, mutta en halunnut tarttua niihin. Marraskuussa 2012 tilanne töissä oli sellainen, että muita järkeviä vaihtoehtoja ei ollut.

Kyllä se oli minulle katastrofi. 40 vuoden aikana ei ollut yhtään päivää, että en olisi lähtenyt mielelläni töihin. Pelkäsin, että työelämän jälkeen ei ole mitään tekemistä.

Olin käynyt alle kaksikymppisenä Sanoma Oy:n koulun sivunvalmistajalinjan, ja sen jälkeen sain heti töitä. Työvuosieni aikana pääsin kokemaan painoalan kehityksen käsinasemoinnista digitaaliseen sivunvalmistukseen. Kun uutta tekniikkaa otettiin käyttöön, pääsin aina mukaan opettelemaan sitä, ja tunsin, että minuun luotettiin. Viime vaiheessa olin teknisenä taittajana aikakauslehdessä. Tykkään vieläkin lehtien tuoksusta.

Pappi tulee!

Työt loppuivat talvea vasten. Marras- ja joulukuussa istuin yksin aamupalalla Hesaria lukien – vaimoni Kitty oli silloin vielä työelämässä. Ehdin lukea lehden liian monta kertaa. Tunsin katkeruutta. En päässyt mieluisien harrastusten pariinkaan, en melomaan enkä golfaamaan. Kävin hiihtämässä, ja tein yksin reissun Saariselälle. Mietin, mitä tekisin ja mihin ryhtyisin.

Vähitellen alkoi kehittyä ajatus, että jospa menisin työskentelemään vanhusten pariin. Tiesin, että työntekijöistä on suuri pula hoitopaikoissa. Ajattelin myös, että saisin auttamisesta hyvää mieltä. Hain vapaaehtoistyöhön Kinaporin palvelukeskukseen, ja kolmen haastattelun jälkeen pääsin töihin muistisairaiden kuntoutus- ja arviointiyksikköön.

Vein keskuksen asiakkaita ulos kävelylle, ja luin heille kirjoja ja lehtiä. Moni asiakas on kuntoutuksen alussa vähän masentunut, ja voi olla, ettei heihin saa heti yhteyttä. Mutta usein käy niin, että kun tutustutaan, keskustelu lähtee käyntiin ja hymykin alkaa tulla.

Saan kuulla hienoja tarinoita, ja humoristia hetkiäkin on. ”Sieltä se pappi tulee”, eräs herra sanoi kerran, kun tulin paikalle mustassa paidassa.

Työ osoittautui vielä antoisammaksi kuin olin kuvitellut. Kontaktin saaminen ihmisiin on palkitsevaa.

"Työ vanhusten parissa pani ajattelemaan omaa terveyttä."

Kun vanha työkaverini Markku soitti ja pyysi kuntosalille, olin heti valmis. Nyt käymme joka tiistai ja torstai treenaamassa. Lopuksi pelaamme pingistä, lihakset vetreytyvät samalla.

Ilmaiseksi konserttiin

Kun vaimoni Kitty jäi eläkkeelle vuotta myöhemmin kuin minä, se oli sopeutumisen paikka. Yhtäkkiä olimmekin molemmat kotona, aamukahvin äärellä kiistelemässä lehdestä. Vähitellen totuimme. Kitty on innokas vesijuoksija, ja hän innosti minut mukaansa uimahalliin. Rupesin sitten käymään kaksi kertaa viikossa uimassa, kuntosalin lisäksi.

Meillä on kahdeksanvuotias tyttärentytär Maija, jota tapaamme kerran viikossa. Maija on kova touhuamaan, ja hänen kanssaan askartelemme ja pelaamme Kimbleä tai Carcassonnea. Olemme opetelleet yhdessä virkkaamista.

Aloin myös hoksata sellaisia tilaisuuksia, joihin ei työvuosina päässyt. Näin jostain vinkin, että sinfoniaorkesterit soittavat kenraaliharjoituksiaan päivisin ja lippu niihin maksaa muutaman euron. Ne ovat aivan loistavia! Lisäksi hankin 59 euroa maksavan museokortin. Eläkeläinen voi käydä juuri silloin, kun huvittaa, ja ajan kanssa.

Olen edelleen ylpeä työurastani, mutta nyt olen alkanut nauttia siitä, että minulla on aikaa itselleni. Herään joka aamu hyvällä mielellä."

Joulupukkitoiminta on ollut jo 1950-luvulta lähtien keino ansaita rahaa partiolippukunta Haagan Eräveikoille. Lauri, 31, Tarmo, 20, sekä Ilmari, 17, kertovat, miten aatto sujuu pukilta. 

Onkos täällä kilttejä lapsia?

Partiolippukunta Haagan Eräveikkojen kellaritilat kaikuvat kolmen joulupukin harjoitellessa perinteisiä vuorosanoja. Aattoiltana samasta kellarista ampaisee liikkeelle kymmenkunta punapukuista ukkoa valkoiset parrat viipottaen. Eräveikot on järjestänyt joulupukkitoimintaa 1950-luvun lopulta lähtien. Se on yhdistykselle yhä tärkein keino hankkia varoja.

Harjoitusvuorossa olleet pukit riisuvat nuttunsa ja muhkeat partansa. Se käy nopeasti, sillä kulmakarvojen liima ei ole vielä ehtinyt kovettua ja sen saa huuhdeltua vedellä pois.

Pukujen alta paljastuu kolme nuorta miestä: Lauri Jahkola, 31, Tarmo Asikainen, 20, ja Ilmari Pyykkö, 17. Lauri on porukan nestori viidellä joulupukkivuodellaan. Tarmo on tehnyt keikkoja kolmena jouluna, Ilmarikin kahtena.

Tonttu ratissa

Jouluaatto työllistää partiolaisia sankoin joukoin. Jokaisella pukilla on työpari, joka toimii kuskina ja sparraajana. Näin pukki voi keskittyä tehtäväänsä, eikä hänen tarvitse hermoilla ajamisen kanssa. Eikä autoilu huopikkaat jalassa ja silmälasit huurussa välttämättä onnistuisikaan.

– Ennen uuteen kotiin menoa kuski kertaa pukin kanssa lasten nimet ja iät. Usein vanhemmat ovat esittäneet toiveita asioista, joista pukki voisi lapsia kiittää tai muistuttaa, Ilmari kertoo.

Aattoillan valmistelu käynnistyy pari kuukautta ennen joulua, jolloin toimistolla aletaan ottaa vastaan varauksia. Ensimmäiset soittajat voivat saada parhaat ajankohdat. Lopullinen aikataulu selviää vasta aivan aaton lähellä.

"Yksi partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee pukeille ajoreitit."

Aaton aikataulu on tiukka. Suunnittelussa on otettava huomioon myös siirtymiset kodista toiseen. Kullekin pukille yritetään luoda reitti, jossa vierailupaikat ovat mahdollisimman lähellä toisiaan. Kyläpaikkoja pukeilla on keskimäärin 15.

– Aiemmin aikataulujen miettimiseen meni monta iltaa. Lopulta puuhaan kyllästynyt partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee automaattisesti parhaat mahdolliset reitit, Tarmo kertoo.

Joulupukin kannalta ei ole yhdentekevää, mihin aikaan oveen kolkuttaa.

– Valoisaan aikaan on ihan erilainen tunnelma kuin pimeän laskeuduttua. Loppuillasta lapset ovat väsyneitä, mistä voi seurata kiukkua, Ilmari selittää.

Illan viimeisen keikan jälkeen pukki kuskeineen palaa partiokololle luovuttamaan pukin asun, tilittämään rahat ja syömään iltapalaa.

Lippukunnan joulupukkitoiminnan saldo on komea: kymmenen pukkia ansaitsee yhteensä yli 10 000 euroa. Varat käytetään esimerkiksi leiritoimintaan.

Ilta yhtä huippua

Joulupukiksi ryhtyminen tarkoittaa luopumista oman perheen jouluaatosta. Pukkikolmikko myöntää, että kotiväelle muutos voi olla iso asia.

Poissaolon hyväksymistä on helpottanut se, että pukkitoiminta kuuluu lippukunnan perinteisiin. Muutaman aaton työskentely on nuorille miehille lähes velvollisuus. Laurin pukkikeikat loppuivat oman lapsen syntyessä.

Vaikka aattoilta voi venyä pitkäksi, se ei tunnu raskaalta.

– Joulupukin tulo on monessa perheessä aaton huippuhetki. Saan elää sen huipennuksen monta kertaa illan aikana. Kyllä se vaikuttaa omaan tunnelmaan. Illan jälkeen on ylevöitynyt olo, toteaa Lauri.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 20/2016.

Aiotko joulupukiksi? Muista nämä!

1. Aikatauluta

Suunnittelu on kaiken perusta. Pukin kyläpaikkojen pitäisi olla mahdollisimman lähellä toisiaan, jotta aikaa ei kulu turhaan edestakaisin ajamiseen. Reitti kannattaa ajaa läpi aatonaattona, ettei aattona tule vastaan yllättävää umpikujaa tai muuta hidastetta. Suunnistamisessa auttaa navigaattori. Sellaisen saa alle sadalla eurolla. Useimmille älypuhelimille on ilmaisia karttaohjelmia.

2. Panosta asuun

Parta ja nuttu kannattaa valita huolella. Lapset ovat tarkkasilmäisiä, eivätkä heikkolaatuisen parran kuminauhakiinnitykset jää huomaamatta. Myös aluspaidan ja housujen on oltava kuin pukin vaatekaapista. Hyvä pukin puku maksaa alle sata euroa.

Silmälasit on syytä käsitellä huurtumista estävällä aineella. Muuten rillit ovat sumeina jokaisessa kyläpaikassa.

3. Valmistaudu kunnolla

Muistilaput voivat pelastaa aattoillan. Jokaisen kyläpaikan tiedot kannattaa kirjata omalle pahvilapulleen, jolloin lasten nimet ja iät sekä vanhempien esittämät toiveet löytyvät näin helposti. Yhteyshenkilön puhelinnumero on syytä kirjoittaa ylös kaiken varalta. Sido laput narulla yhteen vierailujärjestyksessä.

Autoon on hyvä varata helposti syötävää evästä. Ei kuitenkaan suklaata, sillä se sotkee parran.

4. Sovi säännöt asiakkaan kanssa

Asiakkaiden toiveet vaihtelevat. Niitä kaikkia ei voi toteuttaa, ja se kannattaa kertoa etukäteen. Pukki ei esimerkiksi syö perheen kanssa tai jaa kaikkia lahjoja. Myös vierailun kesto on syytä selvittää. Kymmenen minuuttia on riittävä aika. Siinä ehtii laulaa, kertoa Korvatunturin kuulumiset ja kysellä lapsilta monenlaista. Ensimmäisten lahjojen jälkeen lasten mielenkiinto pukkiin lopahtaa. Silloin on hyvä lähteä.

Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne, pohtii Pirkko Arstila – itsekin turisti.

Veden pinta hohtaa kuunvalossa mustana silkkinä. Gondolieri sauvoo venettään, se kolahtelee kanaalin kivisiin seiniin. Samettityynyillä istuvat rakastavaiset takertuvat toisiinsa.

Matkakumppani ei herkisty, vaan tarkastelee gondolieriä käytännöllisesti: ”Työasento on hirveä. Hän muuttuu muotopuoleksi ja saa hirveitä särkyjä.” Niinpä, missä ovat turvaliivit ja kypärä?

Mutta Venetsiassa romantiikka myy. Olen lukenut Donna Leonin kirjat ja tiedän, että paikalliset inhoavat turisteja. Minäkin inhoan heitä – vai meitä? Kaupungin taustamusiikki on vesibussien keuhkotautista rahinaa ja turistien vetokärryjen kärinää. Palatsit reunustavat Pyhän Markuksen aukiota kuin uljas nuottiviivasto oman aikakautensa matemaattisessa rytmissä. Näkymän pilaa valtava risteilyalus, joka työntyy mozartmaiseen maisemaan kuin Tähtien sota. Paha näky.

Hotellimme on 1400-luvulta ja rakennettu ilman vatupassia – sen huomaa. Sähköjohtojen lonkerot kiipeilevät seinillä. Huone on kuusi metriä korkea, ja jossain siellä ylhäällä paistaa sähkölamppu, onneksi ei kaasuvalo. Tilan täyttävät sänky, pöytä ja mahtipontisesti drapeeratut ikkunaverhot.

Ikkunasta näen muuttokuorman kanavalla. Kippurajalkaiset tuolit ja plyysisohva on lastattu pieneen moottoriveneeseen. Toisessa veneessä matkaa perhe mukanaan paksu piironki ja jääkaappi. Kokassa seisoo onnellinen koira.

Vesibussista katsottuna palazzot lipuvat ohitse kuin elokuvan kulisseina. Illan tummetessa näen pariskunnan, joka kömpii pyjamissaan yöpuulle välittämättä sulkea ikkunaluukkuja. Turistin ahneudella tarkastelen heitä kuin alkuasukkaita savanneilla. Ovatko he ylhäisöä, henkilökuntaa vai turisteja?

Pakenemme ihmismassoja vuonna 1822 perustettuun Hotel Danieliin Canal Granden varrella. Aika pysähtyy.

Smokkipukuinen tarjoilija ilmestyy tyhjästä, katoaa tyhjään. Hiljaista. Kullattuja pylväitä. Silkkisiä nojatuoleja. Komea kipsikatto. Mahtava, koristeellinen portaikko ohjaa kattoterassille, josta avautuu Venetsian loisto. Täällä kalliissa, ajan säilömässä miljöössä viipyy vielä se lumo ja charmi, josta kirjat kertovat ja runoilijat runoilevat.

Tulee haikea olo. Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne. Jonain päivänä kaikki vajoaa mereen, ja jälkipolville jää vain taru kuin uponneesta Atlantiksesta.

Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 21/2017.