Rikkaan kodin kaunis, suosittu tyttö. Kalliit koulut, harrastukset, kielitaito, matkat. Onko tämä oikein? Inna Ilivitzky mietti. Hän päätyi yksinhuoltajaksi ja eläinlääkäriksi – maailmanparantajaksi.

Kullanpunainen turkki, tummat viisaat silmät. Niiden yllä samanlaiset tummat, ystävälliset silmät. Jehki-koira on nyt ainoa eläinkunnan edustaja eläinlääkäri Inna Ilivitzkyn kotona. Elämä on eläkkeellä asettunut uuteen malliin.

– Enää en ole yhtä mielettömän aktiivinen ja supersosiaalinen kuin ennen, hän sanoo.

Ollaan Valkeakoskella, rivitaloasunnossa Sääksmäen kirkon kupeessa.

Eteisessä on ihmistä korkeampi kultaraaminen peili, Venäjältä tuotu. Tammikaapin päällä korskuu uljas posliinihevonen. Samettisohvalla on lammaskuvioinen peitto ja pöytäliinaan on painettu afrikkalaisia majoja.

Suku täynnä rajojen ylittäjiä

Läänineläinlääkärin virastaan Inna Ilivitzky jäi pois neljä vuotta sitten. Hän myi pienen maatilansa ja luopui hevosista, lampaista, kissoista ja koirista sekä eläinlääkärin työvälineistä. Myös toisen leipä­lajinsa, politiikan, hän jätti nuoremmille.

– Haluan keskittyä lapsenlapsiin ja Punaisen Ristin kansainväliseen ystävätoimintaan. Autan Valkeakoskella asuvia ulkomaalaisia opiskelijoita ja maahanmuuttajia, hän sanoo.

Ulkomaalaiset ovat Inna Ilivitzkyn sydäntä lähellä, koska hän tietää, minkälaista on elää vieraassa kulttuurissa. Hänen sukunsa on täynnä rajoja ylittäneitä ja eri maissa asuvia ihmisiä. Nouseva muukalaisvihamielisyys huolestuttaa.

– Olen miettinyt propagandaa. Sen mukana ihmisestä tulee esiin paha tai hyvä. Taloudellisesti tiukkoina aikoina nousee ääriliikkeitä. Kuitenkin jokainen vanhempi haluaa lapselleen parempaa elämää. Suomalaisiakin on lähtenyt talouspakolaisina Amerikkaan ja Ruotsiin melkein miljoona.

Se vaikea sana

Puhelin soi. Innalta kysytään neuvoa parvekkeella vierailevan varispariskunnan suhteen. Hän syventyy keskusteluun.

Paikalle on poikennut naapuri.

– Inna puhuu kahdeksaa kieltä, mutta millään niistä hän ei osaa sanoa ei, naapuri napauttaa.

Inna Ilivitzkyn vanhemmat ovat Venäjältä. Äiti Ludmila eli Miila oli venäläistä sivistyneistöä. Perheellä oli kartano Kuolemajärvellä Karjalankannaksella, mutta sodan takia perhe tuli evakkoon Suomeen. Miila pääsi lähetiksi juutalaiseen Ilivitzkyn turkisliikkeeseen Helsingin keskustaan.

Isä Jurin perhe oli Ukrainan juutalaisia. Suku oli paennut Venäjän vallankumousta Saksaan, josta pako jatkui Hitlerin takia 1930-luvulla Suomeen. Turkisliikkeen perinyt lähes kaksimetrinen Juri ja pienikokoinen köyhä Ludmila rakastuivat. Ylellinen koti perustettiin Munkkiniemeen.

Lohtua hevostalleilta

Ludmilan ja Jurin tytär Inna sai heti lähdössä hurjan kielitaidon. Äidin ja veljen kanssa hän puhui ruotsia, jota he olivat oppineet sodan aikana Ruotsissa, ja isän kanssa saksaa. Äidin­äidin, rakkaan babushkan, kanssa kieli oli ­venäjä.

Tyylikkyyttä vaaliva äiti pani Innan nelivuotiaana ranskalaiseen alkeiskouluun, joten pikkutyttöön tarttui ranskakin. Pihalla kaverien kanssa leikittiin suomeksi.

Vanhemmat näyttivät onnellisilta.

– Mutta se oli kulissia. Isä oli erittäin ankara, ja äiti kärsi vaikeasta masennuksesta. Aistin myös vihamielisyyttä venäläisen ja juutalaisen sukuni välillä. Minun oli pakko olla mallilapsi.

Mallilapsi kääntyi eläinten puoleen. Hän ­alkoi käydä Ruskeasuon talleilla – joka ikinen päivä.

– Olin poikatyttö ja totaalinen hevoshullu. Muistan edelleen tallin kaikkien hevosten nimet ja sukutaulut. 12-vuotiaana päätin, että minusta tulee eläinlääkäri.

Kesät yksin sukulaisissa

Matkustamaan tyttö alkoi jo varhain. Turkisliikkeen ja kaiken muun takia kiireiset vanhemmat lähettivät tyttären kymmenvuotiaasta lähtien joka kesä yksin ulkomaille. Inna pantiin lentokoneeseen, joka laskeutui milloin kenenkin isän juutalaissukulaisen luo. Ranskaan, Englantiin, Saksaan.

– Outona pienenä lintuna tulin vieraisiin paikkoihin. Oli pakko tulla ymmärretyksi, oli pakko olla mukava tyttö Suomesta, Inna Ilivitzky hymyilee. Hänen viehättävä, toiset huo­mioon ottava käytöksensä juontaa kaukaa.

Ranskassa hänestä, poikatytöstä, ei kuitenkaan sukeutunut sukulaisten toivomaa nukketyttöä. Kyllästyneinä he lähettivät hänet leirille maaseudulle.

Pariisissa Inna ehti nähdä Algerian itsenäistymissodan vaikutuksia emämaa Ranskassa.

Englannissa hän matkusti kerran junalla Richmondin-sukulaistensa linnasta toisten omaisten luo. Victorian asemalla Lontoossa hän näki junan ikkunasta slummeja ja niiden afrikkalaisia ja intialaisia asukkaita.

Tyttö vavahti.

– Tämä ei ole oikein, ajattelin. Sosiaalinen heräämiseni tapahtui silloin, 12-vuotiaana, Inna Ilivitzky toteaa.

Humalaisia turisteja taluttamassa

Käsintehdyt turkikset alkoivat 1950-luvulla hävitä kilpailussa tehdasvalmisteisille. Munkkiniemen-kodista vietiin arvoesineitä panttilainaamoon työntekijöiden palkkojen maksamiseksi. Oli selvää, että aikuistuvan Innan piti alkaa itse ansaita rahansa.

Vuonna 1965 suomalaisille avautui mahdollisuus matkustaa Neuvosto-Viroon. Tarvittiin matkanjohtajia, ja 18-vuotias venäjäntaitoinen Inna ilmoittautui.

Hienon kodin tyttö astui Vanemuine-laivaan, jonka matkustajat olivat hänen vastuullaan. Laivallinen humalaisia, kiroilevia, rällästäviä, ryssitteleviä ja periavuttomia turisteja, jotka hänen, Innan, oli luotsattava Tallinnaan läpi ahtaiden porttien, joita vartioivat nyreät, vastahakoiset virkailijat.

– Olin kauhuissani!

Suojelupoliisi ovella

Paikallinen virolainen opas, vanhempi mies, tarjosi nuorelle matkanjohtajalle apuaan ja osoitti lämmintä ymmärrystä. Inna rakastui Antsiin suinpäin.

Ja niin kävi, että saman kesän viimeisellä turistimatkalla Inna ja Ants vihittiin Tallinnassa, salaa Innan vanhemmilta.

Jouluna mies sai viisumin Suomeen, ja yhdessä muutettiin yksiöön Helsingin Kallioon.

Vuoden kuluttua keväällä soi ovikello. Kaksi suojelupoliisia vei Antsin mennessään. He ilmoittivat Innalle, että puoliso oli ollut KGB:n agentti, joka oli yrittänyt Helsingissä värväytyä amerikkalaisille kaksoisagentiksi.

Mies passitettiin Siperiaan. Avioliitto loppui saman tien.

– Tästä kirjoitan ensimmäisen kirjani, olen jo aloittanut omaelämäkertasarjan, Inna Ilivitzky paljastaa.

Arvojen perässä

Rikkaan kodin älykäs, kaunis, suosittu tyttö. Kalliit koulut, harrastukset, matkat, kaikki mahdollisuudet.

– En ottanut asemaani itsestäänselvyytenä. Tunsin syyllisyyttä hyväosaisuudestani.

Tunsin syyllisyyttä hyväosaisuudestani.

Vasemmistolainen nuorisoliike oli heräämässä Suomessa Innan lukioaikoina. Hän tunsi saavansa siitä vastauksia ahdistaviin kysymyksiinsä. Kaikki ihmiset, asemasta riippumatta, ovat yhtä arvokkaita. Toisten sortaminen on väärin, solidaarisuus oikein.

Parempiosaisilla on velvollisuus auttaa niitä, joiden lähtökohdat ovat huonommat.

– Samat arvot minulla on edelleen.

Mutta jyrkän siiven taistolaista Inna Ilivitzkystä ei koskaan tullut. Sen estivät kokemukset Viron reaalisosialismista ja KGB:n agentin entisenä vaimona.

Koti avoinna kaikille

Eläinlääkäriksi Inna opiskeli Helsingissä miesvoittoisessa, hellän karheassa opiskelijaporukassa. Tuli raskaaksi ja meni naimisiin. 

Äitiyslomaa hän malttoi pitää nipin napin kolme viikkoa. Esikoistytär tottui hevosen hirnuntaan jo ennen syntymäänsä, toinen ja kolmas syntyivät vuoden välein. Lyhyitä keskeytyksiä lukuun ottamatta Inna toimi samalla eläinlääkärinä eri puolilla Suomea.

Vuonna 1980 Inna Riipinen sai viran Valkeakoskelta, jonne perhe muutti ja jossa neljäs tytär syntyi. Koti avautui paitsi eläimille myös ulkomaalaisille kollegoille, kehitysmaiden eläinlääkäriopiskelijoille, ystävyyskaupunkien vieraille ja aatetovereille. Kansainvälisen solidaarisuuden hengessä. Kotona oli aina vuokralla ulkomaalaisia opiskelijoita.

– Tunnen hirveän paljon ihmisiä eri elämänkentiltä.

Afrikkaan ja Haitille

Avioliitto päättyi ja Inna jatkoi neljän tyttären yksinhuoltajana. Hän perusti yhdistyksiä, vaikutti kunnallispoliitikkona ja kansainvälisillä vasemmistonaisten foorumeilla, piti iltaisin eläinlääkärin vastaanottoa, toimi tulkkina, matkusti konferensseissa ja kansainvälisenä lammasasiantuntijana ja vaikutti EU-parlamentissa eläinkuljetuslakeihin.

Hän pääsi myös kehitysmaihin, kuten oli aina toivonut. Afrikassa hän johti vuoden ajan Punaisen Ristin ruuanjakelua Guineassa, jonne oli sotivista naapurimaista tullut satoja­tuhansia pakolaisia. Vuonna 2010 hän oli avustustyössä Haitilla.

– Tunsin, että minulla on paljon annettavaa. 50-60-vuotiaana olin jo seestynyt, ja läänineläinlääkärinä sain olla äitihahmona nuorille eläinlääkäreille.

Täydellinen suoritus. Niinkö?

Romahdus kuusikymppisenä

Eläinsuojelutapaukset alkoivat pahentua, ja työssä syntyi ristiriitoja.

– Vähän ennen eläkkeelle jäämistä paloin loppuun. Masennuin ja aloin tuntea syyllisyyttä. Vanhoja asioita alkoi nousta pintaan, Inna Ilivitzky, 68, sanoo hiljaa.

Kuusikymppisen vuosikymmen ei ole ollut lainkaan seesteinen.

Kaikki tyttäret ovat pärjänneet hyvin, mutta heiltä on tullut myös kovaa palautetta. Innan vauhdikkaassa elämässä lapset eivät olleet koskaan keskipiste, kun äiti keskittyi liikaa maailmanparantamiseen.

– Yritän nyt maksaa velkaani olemalla mahdollisimman paljon tyttärieni ja kahdeksan lapsenlapseni kanssa.

Vähän ennen eläkkeelle jäämistä paloin loppuun.

Menneisyyteen katsominen on tuonut esiin myös asioita, joita ei ole ollut aikaa kokea.

Eteisen peilistä katsoo nainen, johon on viimein pakko tutustua.

Lonkkaleikkauksen edut

Jehki-koiran emäntä Inna on käynyt mustikassa. Marjoja kertyi pari litraa ja poimija on iloinen: lonkissa ei tunnu mitään.

Muutama vuosi sitten Innan lonkka meni sijoiltaan viidesti, leikkauksia oli neljä puolen vuoden aikana. Nukutustokkura seurasi toistaan, väliajat nainen vietti pyörätuolissa.

– Lonkkaruljanssi oli fantastinen kokemus! Tyttäret ja koko terveysjärjestelmä auttoivat ja hoitivat minua. Ihana tunne: minusta välitettiin, minua hoidettiin.

3 x idolini

  1. Babushka Äidinäitini oli menettänyt kaiken ja eli vaatimattomasti, mutta hän oli aina iloinen, hellä ja avulias. Lapsena ihailin häntä.
  2. Tito Colliander opetti uskontoa meille ruotsin­kielisen koulun ortodokseille. Hän eli niin kuin opetti. Hän oli minulle ”elämän sääntöjen” oppi-isä.
  3. Hetkessä elävät Kuten koirani Jehki, joka näyttää onnensa kotiin tulostani. Saan voimaa hetkistä. Hevosen höristys, pehmeä turpa poskea vasten. Lapsen­lapsen halaus. Serkusten leikki yhdessä. Mottoni on: tee ja toimi täydestä sydämestä mutta muista, että hautausmaat ovat täynnä korvaamattomia ihmisiä.

Liisa Tavi laulaa nykyään tulevien äitien kanssa ja tekee hidasta musiikkia lapsille. 

Liisa Tavi, 61, tuli tunnetuksi laulajana vuonna 1979 kappaleella Lasta ei saa tukuttaa, joka voitti Ylen Levyraadin. Vuonna 1980 hän osallistui euroviisukarsintoihin kappaleella Nopea talven valo. Hänen äänensä kuuluu myös Rauli Baddingin Tähdet Tähdet -kappaleen kertosäkeessä.

Nykyään Tavi työskentelee äänihoitajana ja asuu Joensuussa lähellä Pyhäselän rantoja. 

– Euroviisut ja yleisölle laulaminen olivat kiinnostava matka, mutta en kaipaa lavoille enää. Lopetin laulamisen kokonaan kymmenisen vuotta sitten. Olin tehnyt laulajana paljon töitä entisen mieheni muusikko Pekka Tegelmanin kanssa ja avioeromme ero muutti ammatillista minäkuvaani.

Tavi alkoi pohtia uutta suuntaa uralleen.

– Aloitin ohjaamalla äänirentoutusryhmiä Helsingin asukastaloissa asukkaille, jotka olivat pääosin eläkeikäisiä. Rentoutushoidossa avattiin kehoa liikkeen kautta ja tutkittiin äänen resonoimista oman kehon sisällä.

Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.
Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.

Ääni apuna synnytyksissä

Vähitellen Tavi erikoistui ohjaamaan äänirentoutusta raskaana oleville naisille.

– Äänenkäyttö muuttaa synnytyskokemusta. Osa asiakkaistani on kertonut, että he eivät ole tarvinneet synnytyksessä lainkaan kipulääkitystä. Heidän oman äänensä resonointi heidän kehossaan ja hengitysharjoitukset ovat kantaneet heidät läpi synnytyksen. Musiikilla on valtava vaikutus kehon rentoutumisessa ja rauhoittamisessa. Yleensä äänihoitoa käytetään synnytyksessä kuitenkin kipulääkityksen ohella.

Vielä 1980-luvulla äänihoito ei ollut osana synnytysvalmennusta. Tavin oma esikoinen syntyi Tuula Amberlan Lulun tahtiin, sillä joku oli kääntänyt synnytyssalissa radion päälle.

Tämän vuoden syyskuussa Tavi opiskeli doulaksi.

– Omien lasteni syntymästä on jo kolmisenkymmentä vuotta, joten halusin ammattini puolesta virkistää muistiani synnytyskokemuksesta. En ollut mukana oman lapsenlapseni synnytyksessä, mutta olin kyllä poikaani jatkuvasti puhelinyhteydessä ihmeen tapahtuessa.

Hidasta musiikkia lapsille

Liisa Tavi kertoo kasanneensa useamman vuoden lapsille ja vanhemmille suunnattua levyä.

– Tuota levyä on tehty kuin Iisakin kirkkoa, sillä rahoitamme tuotannon omasta kukkarostamme, laulaja puuskahtaa.

Tavin, muusikko Safka Pekkosen ja säveltäjä Aija Leinosen tavoitteena on tarjota pirteiden renkutuksien sijaan rauhallista musiikkia vanhemmille ja lapsille.

– Matalan pulssin kappaleiden tarkoituksena on rauhoittaa lapsia ja heidän vanhempiaan, Tavi kertoo.

Liisa Tavi, 61.
Liisa Tavi, 61.

Liisa Tavin omat kappaleet käsittelivät aikanaan inhimillisyyttä. Julkisuuteen Tavi nousi vuoden 1979 kappaleellaan Lasta ei saa tukuttaa. Pelle Miljoonan kirjoittama sanoitus otti kantaa lasten kaltoin kohteluun ja kasvatukseen.

– Oma näkemykseni on aina ollut se, että elämän ensimmäiset askeleet ovat äärimmäisen tärkeitä. Varhaislapsuus saattaa olla jopa elämämme tärkeintä aikaa, sillä lapset saavat jo hyvin nuorina eväät itsensä hyväksymiseen.

Tavi seuraa tällä hetkellä oman kolmivuotiaan lapsenlapsensa elämää ja kehitystä.

– Kouluissa ja tarhoissa meininki voi olla aika levotonta rauhallisillekin lapsille. Tämä levy tuo toivottavasti rauhaa hektisten tilanteiden keskelle. Kaiken lastenmusiikin ei tarvitse olla reipasta ja hauskaa irrottelua, sen vuoksi olemme tehneet tietoisesti hitaita kappaleita.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.