Eläkkeelle jäänyt Helsingin oikeusaputoimiston johtaja Liisa Vehmas tietää suomalaisten riidoista ja ahdingosta melkein kaiken.

Vuonna 1919 pamahtaa. Maatalossa on istuttu hetkeä aiemmin käräjiä. Talon emäntä on vannonut nähneensä edellisvuonna punaisia pihallaan varkaissa, vaikka on oikeasti ollut tuolloin ihan muualla. Punaiset tuomitaan, ja tuomio pistetään navetan takana täytän­töön heti. Talon 10-vuotias poika tietää, että äiti antoi väärän valan, ja silloin hän päättää tärkeän asian.

Hänestä tulee juristi.

Poika oli Helsingin oikeusaputoimiston johtajan, Liisa Vehmaksen isä. Ja hänestä tuli juristi, niin kuin Liisastakin.

– Isän oikeudentunto johti siihen, että kaikki epäoikeudenmukaisuus tuli minulle aikuisena yllätyksenä. En siedä sitä vieläkään, Liisa toteaa.

Ehkä siksi hän on jaksanut innostua vähäosaisten asioista oikeusaputoimistossa lähes 40 vuotta. Juridiikkaa Liisa ei silti myönnä valinneensa yhtä ylevistä syistä kuin isänsä.

"Näen paljon köyhiä ja myös sellaisia, joiden asioita ei ole muualla osattu hoitaa."

– Olin ihan pirun aamu-uninen. Isällä alkoivat istunnot kymmeneltä, joten ajattelin, että tuo rytmi sopisi minullekin, Liisa nauraa ja jatkaa:

– Valmistuttuani niitä olikin aikaistettu, joten hukkaan meni se idea!

Kriisistä kriisiin

Liisa Vehmas nauraa niin, että työtuoli natisee. Kun hän oikein innostuu tarinoimaan, turun murre levittäytyy huoneeseen kuin ilokaasu. Tosin asiat tässä huoneessa ovat harvoin iloisia.

– Ei ole liioiteltua sanoa, että täällä asioivat ovat kriisissä.

Helsingin oikeusaputoimiston työhuoneissa selvitetään vuosittain yli 3 000 ihmisen ongelmia. Luku pitää sisällään paljon murheita. Avioeroja, perintöriitoja, rikoksia. Sotkuiset sosiaaliset umpikujat, mielenterveys­ongelmat ja kulttuurierot ovat toimistossa arkipäivää.

– Täällä näkee paljon köyhiä ja myös sellaisia, joiden asioita ei ole muualla osattu hoitaa. Vaikka asiakas väittäisi olevansa Ruotsin kuningas, häntä on silti yritettävä auttaa.

"Tämä maa jakaantuu yhä selvemmin köyhiin ja rikkaisiin. Nykyään kaveri jätetään, ja rahatkin otetaan."

Kohtaamisia helpottavat Liisan mielestä kohteliaisuus ja teitittely, josta Liisa ei ole luopunut asiakkaittensa kanssa tiukimmassakaan tilanteessa. Suurta osaa oikeusaputoimen asiakkaista ei arkielämässä juuri teititellä. Tai sanotaanko niin, että vuorineuvoksia tai uraohjuksia ei viraston ovista juuri ramppaa.

– Tämä maa jakaantuu yhä selvemmin kahtia, köyhiin ja rikkaisiin. Joskus aikoinaan oli vielä vallalla ajattelutapa, ettei kaveria jätetä. Nykyään kaveri jätetään, ja rahatkin otetaan. Asenteen ovat omaksuneet niin tavalliset kansalaiset kuin poliitikot, ja sitä on pöyristyttävää seurata, Liisa puuskahtaa.

Hän ei osaa laittaa toivoaan edes tulevaan polveen, jota hän kutsuu ”vinkuvaksi nuorisoksi”.

– Kun nuoriso huutaa maksavansa meidän eläkkeet, niin pah, sanon minä. Tuleva polvi ei halua ottaa vastuuta kuin itsestään, jos sitäkään, ja se herättää minussa raivoa, Liisa uhoaa, mutta nauraa melkein heti perään.

Ja mitä naurua. Se pulppuaa ja porisee, naksuu ja hytkyy. Vuodet vakavien asioiden parissa eivät ole tehneet Liisasta vakavikkoa, sen verran hän on pitänyt pintansa.

"Naiset valittavat, etteivät pääse johtaville paikoille. Eihän sitä jumalauta pääse, jos ei hae!"

Avioparit peilin eteen

Yksi iso muutos 40 vuodessa on tapahtunut. Liisa ei ole enää aamu-uninen. Ei voi olla. Tänäkin aamuna kello on herättänyt 4.20. Viimeiset neljä vuotta hän on matkannut arjet Turku-Helsinki-väliä.

– Harmittaa, kun naiset nirskuttavat, etteivät pääse johtaville paikoille. Eihän sitä jumalauta pääse, jos ei hae! Usein uraan liittyy uhrauksia – minulle se merkitsi muutamaa päivittäistä lisätuntia linja-autossa.

Kun Liisa siirtyi Helsinkiin Suomen suurimman oikeusaputoimiston johtajaksi ja 83 työntekijän esimieheksi, hänen lapsensa olivat jo opiskelemassa. Se helpotti valintaa. Hän hankki asunnonkin Helsingistä, mutta ei kotiutunut.

– En halunnutkaan, olen niin turkulainen. Kun käyn vaikka Kupittaan martoissa puhumassa, tunnen melkein puolet paikallaolijoista. Se jos mikä on kotoisaa, Liisa hyrisee.

Kotoisa kuvaa myös Liisaa. Ystävällisesti silmiin tapittavan naisen työhuoneesta on virastoharmaus väritetty mahdollisimman vähiin. Liisan selän takana kuvassa halailee poika morsiantaan. He asuvat perheineen Liisan lähellä, mutta tytär on päässyt livistämään Turusta Ranskaan saakka. Liisa tosin saattelee tyttären joka arkiaamu tämän työpaikalle, puhelimitse.

"Jo koulussa pitäisi alkaa opettaa ihmissuhdetaitoja ja perheen dynamiikkaa."

Liisan lapsiin katkesi juristien ketju suvussa.

– Heille tuli hyvin varhain selväksi, että tämä on kaamea ala!

Taas nauru poreilee, mutta siinä on vakavampaakin virettä. Usein murheet ovat työasioissa omaa kotikerrostaloakin korkeampia. Erityisesti lapsia Liisa on työssään surrut usein. Nykyään heitä heitellään avioeroissa kuin hernepusseja.

– Kun ei ole omaisuutta, käräjöidään lapsista, hän toteaa ja jatkaa:

– Avioeroista on tullut suurta draamaa. Olen sitä mieltä, että avioeroa pitäisi olla mahdollisuus hakea syyllä tai syyttä. Kun vaikkapa nuoremman perään lähteneen miehen ex-vaimo saisi kertoa, kuinka loukattu hän on, riidat voisivat helpottua.

Liisa on itsekin eronnut, joten hän tietää, ettei kyseessä ole pikku juttu tai aina onnistunut prosessi. Silti hänestä eroihin päädytään usein heppoisin perustein.

– Ehkä jo koulussa pitäisi alkaa opettaa vähän enemmän ihmissuhdetaitoja ja perheen dynamiikkaa. Vai mistä muusta kielii esimerkiksi se, että lomien jälkeen erotaan enemmän, kuin huonoista kommunikaatiotaidoista, hän sanoo.

Asiakkaiden ongelmia ei saa päästää nahan alle. Se on helpommin sanottu kuin tehty. 

Ääneen sanomisen pakko

Joulukuun lopussa Liisan päivittäiset bussimatkat loppuvat, hän jää eläkkeelle. Se ei tunnu hänestä hirveältä, vain vähän haikealta.

Nuorille oikeusavustajille Liisalla on aina ollut yksi neuvo: asiakkaiden ongelmia ei saa päästää nahan alle. Se on tosin helpommin sanottu kuin tehty.

– Minullakin oli uran alkuvaiheessa eräässä käräjäoikeudessa puolustettavana kuusivuotias poika, jonka yksi mies oli raiskannut ja lopuksi vielä pahoinpidellyt. Poika jäi silti henkiin. Kyllä se minua, nuorta äitiä, silloin valvotti.

Nykyään Liisaa ei enää helposti yllätetä. Joskus pitää kerran nielaista, kun asiakkaan mukana tulee kuusi muovikassillista todistusaineistoa, mutta varsinaisia yllätyksiä ei arki enää tarjoa. Se harmittaa toisinaan.

– Välillä pohdin, että en kai vain ole kyynistymässä, hän sanoo.

Vasta aikuisena Liisa on ymmärtänyt, että hänen kotinsa oli aika erikoinen.

Työtoverit ovat kuitenkin lohduttaneet, että hän kiihtyy yhä nopeam­min kuin Porsche moottoritiellä. Vaikka rauhoittumistakin on tapahtunut, Liisa myöntää edelleen puuttuvansa, jos kohtaa vääryyttä, tai kuten Liisa itse muotoilee: ”Mää sanosin sen ääneen.”

– Mulla on kyllä onneksi ollut hirveän pitkäpinnainen esimies. En ole ihan varma, olisinko itse kestänyt itseäni.

Hetkeksi parempi maailma

Sanomisen tarve palautuu sekin Liisan lapsuudenkotiin. Siellä äänekkäin mielipiteissään oli äiti.

– Kun isäni oli sodan aikaan palannut vihkilomalta takaisin rintamalle ja miehet olivat kysyneet, että minkälainen morsian oli ollut, luultavasti romanttisten juttujen toivossa, isä oli todennut: ”Kyllä se sanottavansa sanoi”. Se on sitten vähän periytynyt.

Liisa on vasta aikuisena ymmärtänyt, että hänen kotinsa oli aika erikoinen. Isä oli ollut sodan jälkeisen kenttäoikeuden syyttäjä ja arvostellut venäläisvankien kohtelua. Siitä ei juuri olalle taputeltu. Lapsilleen hän opetti, että heidän on parempiosaisina autettava heikompia. Siksi kotona majaili usein köyhiä opiskelijoita.

– Kun harjoittelijana Pohjois-Karjalassa kohtasin todella kieron tuomarin, olin niin järkyttynyt, että soitin isälle ja sanoin haluavani pois. Isä käski jäämään, jotta maailma edes siltä osin paranisi, Liisa hekottaa.

"Suvaitsevaisuutta pitää harjoitella. Meistä on tullut hirveän herkkiä: jos naapuri vähän meluaa, elämä on heti pilalla."

Ja hän jäi, vuodeksi. Ei hän silti ole varma, paraniko paikka – tosin tuomarille hän sai järjestettyä muutaman jäynän ja kanslistille palkan­korotuksen.

Eikä hän ole varma siitäkään, jättääkö hän uransa jäljiltä yhtään paremman oikeusavun.

– Onneksi se ei ole hirveästi huonontunutkaan!

Muuttunut se kyllä on. Jotain kertoo se, että lähes joka vuosi Liisa tutustuu johonkin uuteen kieleen. Uusimpia on bilibali, länsi-afrikkalainen murre. Nykyään toimistossa puhutaan vuosittain yli 50:tä kieltä. Kulttuurierot lomittuvat lakipykälien väliin yhä useammin. Aina Liisankaan ei ole helppo ymmärtää, miksi joku toimii niin kuin toimii.

– Kun vaikkapa isä vaatii liikenneonnettomuudessa menehtyneen poikansa hengen vastineeksi kuljettajan henkeä tai 37:ää kamelia, on suomalaista oikeuskäytäntöä selvitettävä asiakkaalle perusteellisesti.

Silti erilaisuuden hämmästely ei auta.

– Suvaitsevaisuus on taitolaji, sitä pitää harjoitella. Meistä on tullut hirveän herkkiä. Jos joku vähän meluaa naapurissa, niin heti on elämä pilalla. Se on aika surullista.

Toinen näytös katsomossa

Liisan työpöydällä lojuu kaikenlaista. Kunniamerkkejä, Vuoden asianajaja -laatta ja teattereiden käsiohjelmia. Niitä on paljon.

– Jos tämä työelämä on ensimmäinen näytös, niin teatterissa käyn toisen, Liisa selittää.

"Suvun pienentyessä ystävistä on tullut yhä tärkeämpiä."

Teatteri on sekin lapsuudenkodin perintöä. Nelihenkinen perhe kulutti ahkerasti katsomoiden penkkejä.

– Kansallisteatterissa tiedettiin ottaa takit narikassa valmiiksi, kun meillä oli aina kiire Turun-bussiin.

Raskaan työn ympärille on kehitettävä kaikkea hauskaa, muuten ei jaksa. Hauskaan liittyy ihmisiä.

– Suvun pienentyessä ystävistä on tullut yhä tärkeämpiä. Aina voi loihtia uusia sukulaisia, ystävättärenikin kanssa julistauduimme sisaruksiksi.

Liisa lukee paljon. Yli 3000 niteen kotikirjaston pohjan loi hänen isänsä, joka osti jouluksi kaikki uudet kirjat.

– Dekkareita ja oikeussalidraamoja en lue. Välillä potuttaa, kun rikolliset korotetaan dekkareissa joiksikin yli-ihmisiksi ja oikein pedataan onnellista loppua. Usein oikeudenkäynnit ovat suttuisia ja rikolliset tavallisia tyhmyreitä, Liisa hymähtää.

"Jatkuva voiton tavoittelu ja rahan mahti syöksee ihmisiä reunalta alas."

Väinämöisen keinot

Työhuoneen ikkunan takana lainehtii meri. Sen katselu tauottaa mukavasti työmietteitä. Vielä Liisalla on muutama oikeudenkäynti edessä. Rikollisjengijuttuja, äkkipikaisia kostoja, väkivaltaa. Eikö töissä pelota?

Ei, kaikkea muuta, kuuluu murteeksi kohoava vastaus.

– Äitiänikin, joka työskenteli lastensuojelussa, tultiin kolme kertaa kirveen kanssa jututtamaan. Jos tässä alkaisi pelätä, saisi pelätä koko ajan.

Asiakkaan ja asianajajan välinen luottamus on Liisasta  tärkeintä. Hän on jaksanut ihmisten takia, ei järjestelmän. Joskus, kun oikein onnistaa, ilo on puhdasta ja tuntuu ansaitulta. Monilla asiakkailla kun ei ole enää muuta toivoa kuin tämä toimisto.

– Jatkuva voiton tavoittelu ja rahan mahti syöksee ihmisiä reunalta alas. Aina välillä tulee mieleen isäni kotitalon mainio renki. Hänellä oli tapana tiivistää tämän maailman ahneus sanomalla: ”Mitä ränttä olla miljonääri, kun ei voi olla enempi juovuksissa kun minä”, oikeusaputoimiston johtaja Liisa Vehmas nauraa niin että silmät vääntyvät kaariksi.

Ehkä renkikin pilven takaa nauraa mukana. Ainakin kotitalon asioita on viety eteenpäin, aina vuodesta 1919 saakka.

Juttu on julkaistu alun perin ET-lehdessä 19/2013.

Liisa Vehmas

Syntynyt Turussa 1946.

Jäi eläkkeelle Helsingin oikeusaputoimiston johtajan paikalta vuoden 2013 lopussa.

Kaksi lasta, kaksi lastenlasta.

Harrastaa lukemista ja teatteria.