Oulussa syntynyt Hannele Duval on aina halunnut asua ulkomaille. Ensimmäinen etappi oli Pariisi, mutta kun tuli aika laittaa tytär kouluun, edessä oli muutto Englantiin.

− Olen lapsesta saakka halunnut asua ulkomailla. Jo ensimmäisellä Kanarian-reissulla tokaisin vanhemmilleni, että haluan jäädä sinne, sanoo markkinointikonsulttina työskentelevä Hannele Duval.

Vähän yli parikymppisenä 1980-luvun loppupuolella Hannele lähti vuodeksi Pariisiin opiskelemaan. Se oli hänen mielestään hyvä tekosyy lähteä ulkomaille.

Kun hän sitten teki gradua, hän oli aika paljon Pariisissa ja hankki sieltä kirjallisuutta ranskalaisista elokuvista.

Jorma Uotinen: ”Pariisi räjäytti tajunnan”

Sekään ei vielä tyydyttänyt Hannelen kaukokaipuuta. Valmistuttuaan hän vietti Brasiliassa yhden talven.

− Sen jälkeen olisin halunnut lähteä pidemmäksi ajaksi Etelä-Amerikkaan, mutta vanhempani eivät ihastuneet ajatuksesta. Sanoin, että hyvä on, sitten lähden Pariisiin.

Naimisiin meno toi työluvan

Suomi ei ollut vielä EU:ssa, joten Hannele ei voinut aluksi käydä töissä. Se onnistui kuitenkin, kun hän meni naimisiin jo ensimmäisellä Pariisin-reissulla tapaamansa Gilles Duvalin kanssa.

− Ehkä emme olisi menneet niin pian naimisiin, mutta sitä kautta sain paperit ja työluvan.

Näin Hannele asettui Ranskaan, ja pariskunnalle syntyi tytär, Celestine.

Kielet sekaisin

− Kun Celestine tuli kouluiäkään, aloimme etsiä kansainvälistä opinahjoa, jossa hän olisi voinut opiskella osittain englanniksi. Sellaista ei tuntunut Ranskasta löytyvän, Hannele kertoo.

Sitten Hannelelle tarjottiin Lontoosta työpaikkaa. Myös Gillesin matka maksettiin, kun he lähtivät katsomaan, tuntuisiko pesti sopivalta. Se tuntui, eivätkä Duvalit sen jälkeen enää halunneet jäädä Pariisiin, vaan muuttivat Lontooseen 2001.

Pelle Miljoona: ”Punk kolahti Lontoossa”

− Celestine meni kouluun täysin ummikkona, mutta nopeastihan lapset omaksuvat uuden kielen, Hannele sanoo.

− Siihen saakka olimme puhuneet hänelle sekä suomea että ranskaa.

Tyttären kanssa suomea

Nykyisin Hannele puhuu tyttärensä kanssa vähän suomea, mutta helposti kieli vaihtuu. Gillesin kanssa Hannele puhuu enimmäkseen ranskaa, mutta välillä sekaan lipsahtaa englanninkielisiä sanoja.

− On kai jonkinlaista laiskuutta, kun valitsee sen kielen sanan, joka tulee ensimmäisenä mieleen, Hannele naurahtaa.

Lähellä luontoa

Duvalit asuvat Lontoon lounaispuolella Epsomissa. Se kuuluu Surreyn maakuntaan ja on vehreätä aluetta. Junamatka Victorian tai Waterloon asemalta kestää reilun puolituntisen.

− Se on oikeastaan ensimmäisiä paikkoja Lontoosta lähdettäessä, jossa ollaan, ei nyt ihan maaseudulla, mutta melkein.

Hannele harrastaa paljon kuntoliikuntaa, joten alue sopii hänelle oikein hyvin. Lenkkeilymaastoja riittää, ja uimahalli ja kuntosalit ovat lähellä.

Lenkille suoraan kotiovelta

− Voi lähteä lenkille suoraan kotiovelta. Läheisillä niityillä menee polkuja, footh paths, joita voi juosta rauhassa. Varttitunnin automatkan päässä on metsä, Hannele kertoo.

Suomalaisella on tärkeätä olla lähellä luontoa. Hannele ei haluaisi elää täysin urbaanissa ympäristössä.

Helena Petäistö: ”Pariisista on päästävä metsään”

− Rakastan Ydin-Lontoota ja käyn siellä paljon, mutta en usko, että voisin asua siellä.

Epsomissa on laaja vehreä kukkula-alue, Epsom Down. Siellä pidetään vuosittain kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna kuuluisa Epsom Derby -laukkakilpailu.

− Kuningatar Elisabet käy aina siellä. Pari vuotta sitten näimme hänet ja otimme kuvankin, kun hän ajoi ohi lierihatussaan.

Tiukka luokkayhteiskunta

Hannelen kokemuksen mukaan Englanti on edelleen luokkayhteiskunta. Se näkyy esimerkiksi Gillesin työpaikalla yksityiskoulussa, jossa vallitsee selvä hierarkia opettajien ja muun henkilökunnan välillä.

Oppilaat saavat tehdä melkein mitä vain, koska heidän vanhempansa maksavat koulutuksesta.

− Englannissa ihmisen puheesta tietää, mitä hän edustaa. Toisaalta ulkomaalaisen tilanne voi olla helpompi, koska häntä ei voi puheen perusteella sijoittaa mihinkään. Otsassa ei ole valmiiksi kastimerkkiä.

Tasa-arvoisuutta Englantiin

Suomesta hän haluaisi tuoda Englantiin tasa-arvoisuuden.

− Onhan Suomessakin varallisuudesta kumpuavaa eriarvoisuutta, mutta se on eri asia kuin luokkayhteiskunta. Suomessa ihmisen asemaa ei määrä se, minkä koulun hän on käynyt.

Hienostoladyna Lontoossa

Brittiläistä lastenkasvatusta Hannele on kummastellut. Illansuussa lapsille syötetään chicken nuggeteja tai muuta pikaruokaa ja sitten heidät laitetaan nukkumaan, etteivät he häiritsisi aikuisia. Perheet eivät koskaan syö kotona yhdessä.

− Me tulimme Ranskasta, jossa lapset otetaan kaikkeen mukaan. Me olemme aina toimineet suomalais-ranskalaisittain.

Kun Celestine oli pieni ja hänellä kävi kavereita kylässä, he saivat syödäkseen Gillesin laittamaa kunnon ruokaa.

− Kun lapsia tultiin hakemaan kuudelta, ruoka ei koskaan ollut vielä valmiina. Hakijalle piti sitten tarjota odottaessa lasi viiniä.

Nut roast pelastaa päivän

Tavalliset suomalaiset ruokalajit ovat Hannelen mukaan maailmalla suosittuja. Esimerkiksi lihaperunalaatikko kelpaa briteille. Kun tulee vieraita, hän yrittää aina miettiä sellaista tarjottavaa, mitä Englannissa ei ole.

− Brittiläistä keittiötä pidetään huonona, mutta on siinä hyviäkin ruokia, niin kuin kaikissa ruokakulttuureissa. Arvostan esimerkiksi tyypillistä sunday roastia, joka on juuresten kanssa kypsennettyä lammasta, porsasta, kanaa tai nautaa.

ET:n lukijoiden matkavinkit Lontooseen

Itse Hannele ei tosin syö lihaa, mutta onneksi on keksitty nut roast. Siinä on lihan sijasta pähkinää, mutta kaikki lisukkeet ovat samat kuin sunday roastissa.

− Nut roast on maukas ja täysipainoinen lounas. Perheet menevät yhdessä sunnuntaisin pubiin ja tilaavat sellaisen, Hannele kertoo.

Pubitraditio on voimissaan

Pubitraditio on voimissaan, vaikka paikkoja suljetaankin koko ajan. Pintti olutta maksaa 4,50−5 puntaa, 6−7 euroa, mutta supermarketista saa tölkin reilusti alle punnalla.

− On kurjaa, että pubikulttuuriin kuuluva sosiaalisuus kärsii, kun ihmiset latkivat halpaa olutta olohuoneessaa.

Hannelella on kodissaan suomalaisia esineitä: Alvar Aallon pöytä, Oiva Toikan lasilintuja ja Marimekon verhoja. Hänestä on tärkeää, että ympärillä on jotain muistuttamassa synnyinmaasta.

− Ikävöin suomalaista ruisleipää. Jonkinlaista vastaavaa täältä saa toreilta, mutta tykkäämme varsinkin aidoista ruispaloista, Hannele sanoo.

KUKA?

  • Hannele Duval, 50.
  • Markkinatutkimuskonsultti, syntynyt Oulussa.
  • Asunut Englannissa 15 vuotta.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Oliko se Jannen soittama väärä nuotti viululla ja sitä seurannut painokas anteeksipyyntö vai pelkkä nuoren muusikon olemus, joka vangitsi Aino Järnefeltin sydämen? Joka tapauksessa Ainosta tuli säveltäjälle loppuelämän sulostuttaja, tuki ja ryhtikin.

Ennen kuin on päästy nuoren musiikinopiskelijan Janne Sibeliuksen ja kulttuurisuvun tyttären Aino Järnefeltin katseiden vaihtoon ja helsinkiläissivistyneistön illanviettoihin, on käytävä katsomassa, mistä kaikki alkoi 150 vuotta sitten.

Hämeenlinnan Hallituskatu 11:ssa on 1860-luvulla kaupunginlääkäri Johan Julius Sibeliuksen ja Maria Charlotta o.s. Borgin koti. Joulukuun 8. päivänä puolen yön jälkeen ulkona on pakkasta peräti 17 astetta, mutta makuukammarissa nurkassa lämmittää kakluuni. Johan ja Maria Sibeliuksen perheeseen on juuri syntynyt poika, pikkuveli 2-vuotiaalle Lindalle. Poika saa nimekseen Johan Christian Julius.

Isä Johan Sibelius kirjoittaa tammikuussa veljelleen Pehr Sibeliukselle ja kutsuu tätä katsomaan uutta perheenjäsentä. "Me alamme kutsua häntä Janneksi, edesmenneen veljemme muistoksi." Tämä oli siis kauppalaivankapteeni Johan ”Janne” Sibelius, joka kummitteli Jannen elämässä vielä myöhemminkin.

Musisoiva hutilus

Kun Janne oli kaksivuotias, isä kuoli kaupungissa riehuneeseen pilkkukuumeeseen ja äiti jäi lasten kanssa yksin. Perhe oli konkurssissa, sillä Johan Sibelius oli hoitanut raha-asiansa kehnosti. Maria Sibelius joutui muuttamaan äitinsä, leskiruustinna Borgin luo. Maria sai pian miehensä kuoleman jälkeen vielä kolmannen lapsen, Christianin.

Jannen ympärillä oli hyväntahtoista sukua niin isän kuin äidin puolelta. Alakoulun Janne kävi äidinkielellään ruotsilla, mutta siirtyi 9-vuotiaana suomenkieliseen kouluun.

Pojalla oli viljas mielikuvitus, ja hänen kätensä hakeutuivat pianon koskettimille jo varhain. Hän soitti kappaleita korvakuulolta, mutta tapaili myös ennestään tuntemattomia sävelkulkuja, omasta päästään. Musikaalisuus periytyi kummankin vanhemman puolelta.

Lakiopinnot saivat jäädä. Janne halusi tehdä musiikkia.

Isoäiti Borg yritti pitää Jannelle kuria, poika kun kadotteli tavaroitaan ja teki koulussa töitä vain sen verran, ettei jäänyt luokalleen. "Janne-slarven" eli Janne-hutilus, niin isoäiti kutsui tulevaa säveltäjä-mestaria.

Äidin kirjeissä kuului normaali äidin huoli lapsistaan, Jannen musikaalisuuteen äiti ei ottanut kantaa. Sen sijaan isän sisko Evelina ymmärsi Jannen lahjakkuuden ja piti huolta, että tämä harjoitteli soittoa. 7–8 vuoden ikäisenä alkoivat soittotunnit äidin siskon Julia Borgin hoteissa. Murrosiässä piano vaihtui viuluun. Elokuussa 1883 nuori Sibelius kertoi kirjeessään, että on säveltänyt trion.

Sibelius muutti ylioppilaaksi tulon jälkeen Helsinkiin, ensin lainopilliseen tiedekuntaan. Hän kirjautui myös musiikkiopistoon, Sibeliusakatemian edeltäjään, ja pian lakiopinnot saavat jäädä. Musiikkia, sitä hän halusi tehdä.

Kun Janne soitti viululla väärin, hän kääntyi Ainoon päin, kumarsi ja pahoitteli.

Förlåt!

Helsingissä musiikinopiskelija vietti vilkasta seuraelämää. Hän ystävystyi Armas Järnefeltin, Ainon veljen kanssa. Armas oli kertonut lahjakkaasta opiskelutoveristaan kotonaan, ja tulevan säveltäjän persoona alkoi kiehtoa Ainoa jo ennen kuin hän oli edes tavannut tätä.

Järnefeltien lähipiiriin kuulunut Hilma Wiik-Arina muisteli kirjeessään, että nuoret kohtasivat ensimmäisen kerran "appelsiiniviftissä" – nämä olivat koti-iltoja, joissa nuoret söivät appelsiineja ja keskustelivat. Järnefelteilläkin sellaisia pidettiin, ja Arina-Wiikin mukaan Ainon appelsiininsyönti muuttui kovin vaikeaksi, kun Sibelius astui sisään. Katseiden vaihto oli intensiivinen.

Armas Järnefelt puolestaan on muistellut kohtaamista korostaen musiikin roolia. Armas soitti illanvietossa pianoa ja Janne viulua. Kun Janne oli soittanut yhden väärän äänen, hän oli kääntynyt Ainoon päin, kumartanut ja sanonut: "Förlåt."

Vaikka kyse oli suurista tunteista heti ensi katseesta lähtien, suhteen alussa oli omat mutkansa. Janne lähti Berliiniin opiskelemaan, ja yhteydenpito Ainoon jäi. Hän heilasteli Betty Lerchen kanssa, sävelsi tälle jopa valssin. Aino pahoitti mielensä.

Ainon rakkaus ei horjunut.

Jannen palattua Suomeen asiat alkoivat kuitenkin edetä vauhdilla, ja umpirakastunut pari meni salaa kihloihin, ennen kuin Janne rohkeni kysyä kenraali Alexander Järnefeltiltä tyttären kättä. Kihlausaikana Janne opiskeli Wienissä ja tunnusti Ainolle olleensa uskotonkin. Ainon rakkaus ei horjunut.

Naimisiin Aino ja Janne pääsivät Järnefeltien kesäpaikassa Tottesundissa Vaasassa 10. kesäkuuta 1892. Janne oli julkaissut ensimmäisen sinfoniansa, Kullervon, saman vuoden keväänä.

Häämatkallekin pari pääsi, koska Janne oli saanut yliopistolta matka-apurahan, jonka avulla hänen oli määrä tutustua kanteleen soittoon ja runolauluun Karjalassa. Nuoripari yöpyi Vuonislahdessa Monolan talossa, ja tietysti sinne otettiin mukaan myös piano.

Ennen kuin piano vietiin Monolan taloon, se tarinan mukaan raahattiin Kolin huipulle, jotta säveltäjä pääsi musisoimaan siihen aikaan niin muodikkaissa karjalaisissa maisemissa.

"Se minussa herättää tuhmuutta..."

Sibelius oli luonteeltaan tunteellinen – hän tunsi syvästi, kaikenlaisia tunteita, ja hän myös ilmaisi niitä.

"Olet niin ihana ja kaunis – et sinä kulta ymmärrä mitä piirteitä ruumiillasi on ja miten jalosti olet luotu. Se minussa herättää tuhmuutta sellaista tulista hurjaa joka voi olla niin melankolista ja salaista mutta joka tekee tunnetta teräksikseksi."

Näin Janne kirjoitti Ainolle elokuussa 1894.

Avioparin kirjeenvaihto on täynnä hellittelysanoja ja ikävää. He olivat toisilleen kaikki kaikessa, Aino oli Jannelle paras ymmärtäjä, tuki ja turva. Sibelius teki säveltäjän uraa ja Aino hoiti lapsia ja kotia, niin kuin siihen aikaan kuului, mutta he olivat tasaveroisia.

Säveltäminen aiheutti Sibeliukselle paineita, samoin huonot arvostelut. Mutta ei ollut hyvä sekään, jos kukaan ei noteerannut uusia teoksia edes jonkinlaisella maininnalla.

Masennus tuli Sibeliukselle tutuksi, ja erityisesti se koetteli pimeään vuodenaikaan. Paineita piti purkaa istumalla Kämpissä ja Königissä pahimmillaan päiväkausia. Joutuipa Sibelius tappeluihinkin.

Kun Janne aneli anteeksi, Aino suli.

Alkoholi kiristi puolisoiden välejä aika ajoin vakavastikin, mutta Aino palautti säveltäjän aina takaisin ryhtiin. Ainon ei tarvinnut nalkuttaa. Hänessä oli auktoriteettia ja voimaa, jolla hän vetosi miehensä poikkeuksellisiin lahjoihin. Tämä ei saisi haaskata lahjaansa huonoon elämään.

Kun Janne viimein kotiutui ryyppyreissuiltaan, Ainolassa oli hyvin hiljaista. Janne joutui anelemaan Ainolta, ettei tämä olisi niin ankara. Ja silloin Aino suli.

Juttua varten on haastateltu Sibelius 150 -juhlavuoden johtajaa Erkki Korhosta ja tietokirjailija SuviSirkku Talasta. 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 1/2015.

Kaikille suomalaisille tuttu Finlandia on kuin Suomi nuotteihin vangittuna. Se ei ole sattumaa.

Sibelius sävelsi ensimmäisen version Finlandiasta helmikuun manifestin jälkimainingeissa 1899 Jalmari Finnen musiikkinäytelmään. Sävellyksen nimi oli Suomi herää. Myöhemmin Sibelius viimeisteli teoksen Finlandiaksi.

– Hän katsoi maiseman muodon, miten metsän viiva horisontissa menee, ja piirsi sen saman viivan melodiaan. Sibelius kertoi, että Finlandiaa säveltäessään hänellä oli ollut mielessään Aulangon kansallismaisema, kertoo Sibelius 150-juhlavuoden johtaja Erkki Korhonen

Viimeisimpänä Finlandian ovat äänittäneet esimerkiksi Club For Five sekä Paula Vesala. Vesalan version pääset kuuntelemaan Spotifysta täältä (kuunteleminen edellyttää rekisteröitymistä).

Club For Fiven version näet alta: