MS-tautiin sairastunut Annika, 53: "Koiramummot auttavat jaksamaan"

”Olin ollut yli vuoden hirveän väsynyt. En pysynyt jaloillani ja minusta tuntui, etten ymmärrä mitä ihmiset puhuvat.

Kerran kiireisen iltavuoron jälkeen minulta lähti näkö, ja suunnistin asemalta kotiin tuttujen valojen perusteella. Yhtenä aamuna huomasin yhtäkkiä, että polkupyöräni rengas oli täynnä reikiä – olin vain ajanut sillä. Tajusin, ettei tämä ole normaalia. Oli pakko ottaa selvää, mikä minua vaivasi.

Terveyskeskuslääkärin mielestä oireet johtuivat jumissa olevasta niskasta. Työskentelin uutislehden kuvatoimittajana ja olin koko ajan koneen ääressä.

Kun kerroin tämän työpaikan fysioterapeutille, huoneessa tuli hiljaista. Ei tuo niskoista johdu, fysioterapeutti sanoi ja haki työterveyslääkärin paikalle. Sain heti lähetteen neurologille Hyvinkäälle ja pääsin ensiavun kautta osastolle.

Diagnoosi tuli seuraavana päivänä: MS-tauti. Minulla oli peura valoissa -tunne, vaikka muuta väitin. Onneksi sain sairaalasta kaiken mahdollisen tuen. Tunsin, etten ollut yksin – vaikka tietenkin olin.

Diagnoosin jälkeen olin vielä vuoden töissä. Se oli vaikeaa aikaa.

MS-tauti vei unelmatyön

Kuvatoimittajan työ oli unelmatyötäni. Sovin kuvauksia, pidin yhteyttä kuvaajiin ja kuvattaviin, etsin kuvat lehteen. Se oli niin innostavaa, että jaksoin hyvin tehdä kaksivuorotyötä. Toisaalta viiden päivän työviikko väsytti, eikä ajatus kulkenut töissä tarpeeksi nopeasti. Tiesin kuitenkin, että työpanostani tarvitaan.

Lopulta tajusin, etten enää selviä työstäni. Vuonna 2003 jäin työkyvyttömyyseläkkeelle. Olin 41-vuotias. Surin töiden jättämistä pitkään.

Olen aina puhunut avoimesti sairaudestani. On parempi kertoa kuin antaa ihmisten ihmetellä, miksi välillä huojun tai näytän hassulta.

MS-taudissa sähköimpulssit aivoista välittyvät keholle huonosti tai eivät lainkaan. Minulla ei ole kuulohäiriötä, mutta keskittyminen asioihin on hankalaa. Kun olen väsynyt, liikun vaikeasti ja tasapaino voi pettää. Minulla on heikot nilkat ja olen kömpelö käsistäni.

Väsyneenä en tee juuri mitään muuta kuin vain olen, koirat seuranani. Katselen elokuvia ja dokumentteja elokuvien tekemisestä, luen alan lehtiä ja tutkin elokuvan historiaa ja IMDb-sivustoa, joka on internetin laajin elokuvatietokanta. En muista asioita pitkään, mutta nautin prosessista.

Tänä keväänä opettelin uudestaan virkkaamaan. Vielä kaksi palaa, sitten isoäidin torkkupeitto on valmis.

"Ei kannata ajatella, ettei voi tehdä jotain, koska aina voi keksiä jonkin kiertotien."

Aiemmin olin sitä mieltä, että koira on tyhmä ja kissa on fiksu. Sitten tuli koira, joka käänsi pääni. Olin silloin sairastanut kahdeksan vuotta.

Ruttu oli poikani luokkakaverin koira, jolle sen omalla perheellä ei oikein ollut aikaa. Poikani kävi usein hoitamassa sitä. Lopulta pyysin poikaani kysymään, antaisiko perhe koiran meille.

En tajua, mikä väläys sekin oli. Kaikki kieltelivät minua ottamasta koiraa, sillä koskaan ei voi tietää, miten sairauteni kehittyy. Entä jos en jaksaisikaan hoitaa sitä? Mutta Rutun surullinen kohtalo vetosi minuun.

Viikon kuluttua koiran omistaja toi koiran minulle. Meistä tuli Rutun kanssa tosi läheiset. Kun olin pitkään sairaalassa, poikani toi Rutun parkkipaikalle tapaamaan minua. En ikinä unohda sitä: Ruttu juoksi luokseni ja hyppäsi syliini pyörätuoliin. Se pyöri, itki, nuoli, uikutti. Minäkin itkin. Ruttu oli sielunkoirani.

Jokainen MS-potilas sairastaa tavallaan. Minä olen aikuisena opetellut kävelemään kaksi kertaa.

Kun menetin kävelykykyni

Ensimmäisen kerran menetin kävelykyvyn, kun oli kuuma kesä. Istuin pyörätuolissa ja ajattelin, että ei hemmetti, ei vielä tätä. Kävelyn opetteleminen on vaikeaa, kun aivot eivät toimi eikä voi luottaa jalkoihinsa. Treenasin hirveästi, ja kun tuli talvi, kävelin taas.

Toisella kerralla kaaduin metsässä ja tiesin heti, että jotain meni rikki. Polvilumpion alapuolelta murtui pieni luu. Jalan päälle ei saanut varata painoa, enkä kömpelönä MS-ihmisenä pystynyt kulkemaan kainalokepeillä. Olin sairaalassa kokojalkakipsissä toista kuukautta.

Tietenkin myös MS ryhtyi oireilemaan. En pystynyt muuhun kuin makaamaan sängyssä, ja minut siirrettiin dementiaosastolle kuudeksi viikoksi. Se oli kamalaa. Osasto oli levoton ja meluisa, mikä on melkein pahinta MS-potilaalle. Onneksi minulla oli kannettava tietokone, sen avulla pysyin järjissäni. Katselin sängyssä yöllä luurit korvilla suoraa lähetystä Imogen Heapin konsertista Royal Albert Hallista Lontoosta. Silloin tunsin, että minä vielä elän!

Ruttu oli tärkeä syy siihen, että pakotin itseni takaisin kotiin. Laitoshoito olisi tarkoittanut elämää ilman koiraa ja ilman identiteettiä. Kotona minulla oli molemmat. Ruttu antoi minulle voimaa. En olisi ikinä kuntoutunut ilman sitä.

Sain pitää Rutun vain kaksi vuotta. Se sairastui isäni hautajaispäivänä ja kuoli viikon kuluttua, minun syntymäpäivänäni.

Joku sanoi minulle, että suru lähtee sillä millä se on tullutkin, eli koiralla. En silloin tiennyt eläinsuojeluyhdistysten koirista, vaan otin vastaan ensimmäisen tarjotun koiran. Kahdessa viikossa tajusin, etten ole valmis uuteen koiraan ja ettei laumanvartijakoira ole minun rotuni. Onneksi yksi naapurini oli ihastunut koiraan ja halusi sen itselleen.

Ensin halusin vain yhden koiran

Halusin koiran, yhden koiran. Lemmikkien uudelleensijoituspalvelu Kodinvaihtajien nettisivulla näin turkulaiset vanhat siskokset Mimin ja Foiben. Katselin niiden kuvaa joka päivä neljän viikon ajan. Halusin ne, mutta kaikki sanoivat, etten voi ottaa kahta koiraa.

Lopulta lähdin Turkuun. Kun näin koirat, tiesin heti, että ne tulevat meille. Ne olivat kuin yksi koira, ei niitä voinut erottaa. Mimi oli johtaja ja Foibe totteli. Ne olivat niin lempeitä. En koskaan katunut päätöstäni.

Olen sairastanut kohta 15 vuotta, ja sairaus etenee koko ajan. En enää roiku MS-sivustoilla tai Facebook-ryhmissä. Tunnen että jään jumiin, jos kuuntelen liikaa oireitani. Niille ei kuitenkaan voi mitään.

Erikoislääkkeistä ei ole ollut minulle apua, joten syön vain kipulääkkeitä. Talvella käyn kerran viikossa avannossa, se auttaa. Seuraavana päivänä minulla ei ole kipuja ja näen kirkkaasti.

Olen oppinut kuuntelemaan itseäni. Jos olen väsynyt, perun tapaamiset. Vain koirien ulkoiluttamisesta en luovu. Siihen on aina energiaa, ja kipu häviää metsässä.

Minulla on nyt kolme koiraa ja kaksi kissaa. Kaikki koirat ovat tulleet Romaniasta Pelastetaan Koirat Ry:n kautta. Tildan sain 2013 ja Wilman 2014. Debri-mummeli tuli viime helmikuussa. Olin luvannut kaikille, että kolmatta koiraa en ota, kaksi riittää. Uskoin itsekin itseäni. Mutta neljättä en ota, se olisi minulle liikaa.

Kuulen kuinka koira puhuu

Kun olin työelämässä, en tiennyt, että minulla on kyky ymmärtää koiria. Taidot ovat karttuneet jokaisen koiran kanssa. Se, että saan kaltoin kohdellut koirat voimaan paremmin, antaa minulle niin voimakkaan hyvän olon tunteen, että jaksan mitä vain.

Minulle on tärkeää, että koirani ovat pelastettuja koiria ja jo vanhoja. Osaksi siksi, että pystyn hoitamaan koiran loppuun asti. On hirveän vaikea luopua koirasta aina muutaman vuoden välein, mutta minulla ei ole muuta vaihtoehtoa.

Oma kesäpaikka Lemillä on ollut viime vuosieni hienoimpia asioita. Minulla on siellä punainen tupa, talo, jossa olen lapsena oppinut kävelemään. Paikassa oli vahva energia valmiina.

Lemillä voin leikkiä olevani terve ihminen ja tehdä pihatöitä. Kun ongelma on hermoradoissa, on tärkeää käyttää niitä, jotta ne pysyvät auki. Siksi yritän tehdä mahdollisimman paljon kaikkea itse. Jaksan pihatöitä vartin kerrallaan, sitten käyn uimassa ja jatkan taas vartin.

Pitää olla vähän hullu, että jaksaa sairastaa. Onneksi koiramummut pitävät huolen mielenterveydestäni. Ne ovat opettaneet minua olemaan läsnä ja elämään hetkessä. Kun olen koiramummujeni kanssa, minun on helpompi hallita myös fyysisiä kipuja. Kun todella näkee koiransa, kuulee kuinka se puhuu.”