Paavo ja Sointu Juopperi ovat olleet yhdessä 45 vuotta. Yhdessä he muuttivat Ruotsiin ja takaisin, yhdessä siivoavat Rovaniemen rappuja, yhdessä Tukholman metrojakin on siivottu. "Siellä meitä oli 50 eri maasta ja mukavaa oli".

Kello on neljä aamuyöllä, sopiva aika nousta sängystä.

Herätyskelloa ei tarvita, sillä Paavo Juopperin, 64, sisäiset viisarit on viritetty tarkoiksi. Kahvinkeitin porisee. Lapin Kansa aukeaa. Keittiöön astuu vaimo Sointu, 63, ja pian lähdetään yhdessä töihin. Rappuja on hyvä luututa silloin, kun muu Rovaniemi vielä nukkuu.

Aikainen herääminen on peruja lapsuudesta. Isovanhempiensa kanssa kasvanut Paavo muistaa, kuinka vaari nousi aina aamuyöstä, sytytti tulen ja keitti kahvit. Siihen tuoksuun oli hyvä herätä ja katsella ikkunasta Ounasjoen ylle hiljalleen nousevaa aurinkoa. Lyhyt yöuni oli tuttu juttu myös naapurikylä Rattosjärven Soinnulle, 13-lapsisen perheen tyttäristä vanhimmalle.

Toisensa pari tapasi Meltauksessa Eilan baarissa. Naimisiin mentiin vuoden kuluttua ensitapaamisesta Paavon päästyä armeijasta. Sitten koitti Ruotsiin lähtö, sillä siellä oli tiedossa töitä. Takakontti ja ikkunalauta täyttyivät häälahjoista.

– Siinä oli kaikki meän tavarat, Sointu muistelee.

Kyydin antoi häälahjaksi Paavon serkku, taksikuski Arvi Juopperi.

Amerikkalaisen neuvo oli hyvä

Arvin antamasta kyydistä Ruotsiin on jo 44 vuotta, mutta ystävyys ja muistot ovat säilyneet.

Sointu tekee huolellista työtä. Imuri käy läpi jokaisen nurkan, ja pölyliina pyyhkii pienimmänkin esineen. Ollaan Arvi ja Signe Juopperin kotona. Signe toipuu lonkkaleikkauksesta, joten Paavon Puhdistuspalvelu on kutsuttu hätiin.

Kotisiivouksia pariskunta tekee enää vain poikkeustapauksessa, sillä 30 taloyhtiötä lukuisine rappuineen ja saunoineen työllistävät jo riittämiin. Lisäksi Paavo saavutti eläkeiän puolitoista vuotta sitten, joten työmäärää on vähennetty pikkuhiljaa.

– Tarjouspyyntöjä satelee. Mielelläänhän sitä töitä tekisi mutta on jouduttu kieltäytymään, Sointu sanoo.

Pariskunta ei ole elämässään töitä kaihtanut. Aherrettu on muun muassa metallitehtaalla, puistoissa ja Tukholman metrossa.

– Metrossa meitä työntekijöitä oli 50:stä maasta. Kaikkien kanssa tuli hyvin toimeen, Paavo kertoo ja naurahtaa muistaessaan amerikkalaisen työkaverinsa neuvon: ”Istu aina kun voit.”

Ruotsissa syntyivät myös parikunnan lapset Mona, Marika ja Janne.

Pankki tyrmäsi lainapyynnöt

Perhe palasi Suomeen 1980-luvulla, kun Marika aloitti yläkoulun ja Paavo halusi lähemmäksi ikääntyviä isovanhempiaan.

Vuonna 1987 pariskunta marssi pankkiin tarkoituksenaan perustaa oma siivousalan yritys. Ajatuksen omasta firmasta Paavo oli saanut Ruotsissa, kun siivouskeikalla matot neuvottiin pesemään heittämällä päälle ämpärillinen vettä. Tämän voisi tehdä paremminkin, Paavo muistaa pohtineensa.

Lainaa yrityksen perustamiseen ei pankilta herunut, ei toisellakaan yrittämällä. ”Taasko te olette täällä”, oli virkailija todennut jo ennen kuin oli sanottu käsipäivää.

Yritys aloitettiin omilla siivousvälineillä. Isoimmillaan yritys työllisti yli kymmenen ihmistä ja asiakkaina oli taloyhtiöitä, ravintoloita, toimistoja ja myymälöitä.

Määräaikaisina ja satunnaisina apukäsinä heillä on ollut ja on edelleen opiskelijoita, omia lapsia, vävyjä ja lapsenlapsia. Lähisuvussa ei liene ketään, joka ei olisi saanut ansioluetteloonsa merkintää Paavon Puhdistuspalvelusta.

20 000 askelta saunaan

Työpäivä alkaa olla paketissa. Paavo ja Sointu tapaavat keskustassa sijaitsevalla autotallilla, ”firman pääkallopaikalla”. Taustalla hehkuu Rovaniemen maamerkki, vinoköysisilta Jätkänkynttilä. Kuten Soinnun ja Paavon rakkaus, sillan pilarit roihuavat yötä päivää vuodesta toiseen.

Palatessaan töistä kotiin moni vastaavassa rytmissä elävä saattaa painaa pään hetkeksi tyynyyn, mutta Paavo hörppää kahvit ja vaihtaa ylleen lenkkivaatteet. Urheilullinen elämäntapa alkoi jo kouluaikana, jolloin hän harrasti tavoitteellisesti hiihtoa. Meriittejäkin kertyi, kuten Suomen mestaruus Hopeasompa-kilpailuissa 14-vuotiaana.

– Aikuisiän kynnyksellä liikunta jäi. Juoksuharrastus alkoi kolmisenkymmentä vuotta sitten, kun painoa oli ehtinyt kertyä 120 kiloa ja pelkkä portaiden nousu tuotti vaikeuksia.

Nykyään Paavo lenkkeilee kolme kertaa viikossa. Välillä kelit ja polvivaivat estävät juoksun, mutta onneksi liikuntaa saa töissäkin yllin kyllin, keskimäärin 20 000 askelta päivässä. Ja pääsi lenkille tai ei, sauna lämpiää joka päivä.

– Ilman saunaa en voisi elää, Paavo toteaa ja heittää lisää löylyä.

Saunan jälkeen Paavo kattaa pöydän ja pariskunta istuutuu nauttimaan Soinnun valmistamasta nieriästä ja perunamuusista. Keskustelu puikkelehtii aiheesta toiseen.

– Met pystymmä puhumaan kaikesta ja tekemään mitä vain yhdessä. Koskaan ei riidellä, korkeintaan tingataan, Paavo hymyilee ja kehuu Soinnun joustavuutta.

Joustoa onkin tarvittu, sillä leijonanosan Paavon arjesta vie vapaaehtoistoiminta jääkiekon parissa.

Lapin suurin kiekkohullu

Lappi Areenan käytävät ovat sokkeloiset, mutta Paavo tuntee ne kuin omat taskunsa. Hän on ollut mukana Rovaniemen Kiekon toiminnassa siitä asti, kun perheen kuopus Janne veti hokkarit jalkaan.

– Valmentaja kirvasi ja hermoili ennen harjoitusten alkua, että pitääkö hänen kaikki tehdä. Mie huikkasin, että sano miten voin auttaa.

Siitä on nyt 22 vuotta. Matkan varrelle on mahtunut niin huoltajan kuin joukkueenjohtajan tehtäviä, sekä Jääkiekkoliiton leirejä että pelireissuja aina Kanadaan asti.

Nykyisin Paavo toimii RoKin huoltopäällikkönä ja Lapin aluehuoltajana sekä naisten edustusjoukkueen huoltajana. Hän on pisimpään seuran toiminnassa mukana ollut henkilö, kaikkien paikkakuntalaisten tuntema isähahmo, jota tervehditään myös hallin ulkopuolella.

– Viime viikolla ylitin lenkillä Jätkänkynttilän siltaa, kun vastaantuleva pieni poika osoitti minua ja huusi ”Rokiiiii”, Paavo kertoo.

Huoltajan tehtävät vaihtelevat. Työhön kuuluu pelipaitojen pesua, juomapullojen täyttöä, pelaajien lapsista huolehtimista harjoitusten aikana ja tietenkin luistinten teroitusta.

Vaikka tekniikka on vuosien varrella kehittynyt, Paavo luottaa edelleen vanhaan käsikäyttöiseen teroittimeensa. Niin tekevät pelaajatkin.

– Paljon on pelaajia, jotka pyytävät teroitusta minulta eivätkä oman joukkueensa huoltajilta, sillä pelaajat ovat tottuneet miun työnjälkeen pienestä pitäen, Paavo kertoo.

Rahaa työstä ei saa, kaikki tehdään niin sanotulla toppatakkiedulla, rakkaudesta lajiin. Erityisen poikkeuksellinen Paavo on siinä mielessä, että yleensä seuratoiminnassa mukana olevilla on oma lehmä ojassa eli oma lapsi harrastamassa.

RoKin toiminnanjohtajan Seppo Pörhölän mukaan koko Lapista ei löydy Paavon lisäksi yhtä merkittävässä roolissa olevaa vapaaehtoista kiekkohullua.

– Paavo on seuran korvaamaton selkäranka. Aina valmis pyyteetön kaveri, Seppo Pörhölä kuvailee.

"Tällaisia ihmisiä ei enää synny. Kun nykynuorilta pyytää jotain, ensimmäiseksi kysytään, paljonko siitä saa rahaa."

Pörhölä ei tiedä, kuinka seura voi koskaan kiittää Paavoa tarpeeksi, vaikka diplomeja ja tunnustuksia on toki sadellut Jääkiekkoliitolta asti. Ehkä jäädyttämällä paidan kattoon, kuten huippupelaajien kohdalla on tapana uran päättyessä?

– Se on selvä, että huoltajan paita jäätyy kattoon, koska kun Paavo lähtee, hallissa ei pysy enää sähköt päällä, Pörhölä vitsailee.

Vihdoin lomalle - eläkkeelle

Rovaniemi voi olla ensi syksynä Juopperien osalta historiaa, kun Sointukin pääsee eläkkeelle.

Asuntoilmoituksia on jo selattu. Kiikarissa on Oulu ja sen lähialueet, sillä siellä asuu suurin osa lapsista ja lapsenlapsista.

Iltaohjelmaan kuuluu myös lomamatkan suunnittelu.

– Minne lähemmä sitten lomalla?

– Miehän sannoin, että tehhään vaan töitä.

– Mona ja Marika suuttuvat, se on jo sovittu, että he tulevat päästämään meiät.

Loma on pariskunnalle harvinaista herkkua. Kovin työkausi sijoittuu kesään, jolloin kolmen kuukauden aikana on vain yksi vapaapäivä: juhannus. Ja silloin kun tarjoutuu tilaisuus, lomailu ei välttämättä huvita. Vuosi sitten oli tarkoitus matkustaa Budapestiin, liputkin jo varattiin.

– Ei jaksettukaan lähteä. Oli kaikkea muuta. Mutta entä jos nyt lähettäis Saariselälle? Voitaisiin samalla käydä moikkaamassa isääsi, Sointu sanoo.

Paavon isä Pentti asuu Sodankylässä. Hän lähti teille tietymättömille Paavon ollessa seitsenvuotias ja seuraavan kerran Paavo tapasi hänet vasta kaksi vuotta sitten.

Mutta se onkin jo kokonaan toinen tarina.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Oliko se Jannen soittama väärä nuotti viululla ja sitä seurannut painokas anteeksipyyntö vai pelkkä nuoren muusikon olemus, joka vangitsi Aino Järnefeltin sydämen? Joka tapauksessa Ainosta tuli säveltäjälle loppuelämän sulostuttaja, tuki ja ryhtikin.

Ennen kuin on päästy nuoren musiikinopiskelijan Janne Sibeliuksen ja kulttuurisuvun tyttären Aino Järnefeltin katseiden vaihtoon ja helsinkiläissivistyneistön illanviettoihin, on käytävä katsomassa, mistä kaikki alkoi 150 vuotta sitten.

Hämeenlinnan Hallituskatu 11:ssa on 1860-luvulla kaupunginlääkäri Johan Julius Sibeliuksen ja Maria Charlotta o.s. Borgin koti. Joulukuun 8. päivänä puolen yön jälkeen ulkona on pakkasta peräti 17 astetta, mutta makuukammarissa nurkassa lämmittää kakluuni. Johan ja Maria Sibeliuksen perheeseen on juuri syntynyt poika, pikkuveli 2-vuotiaalle Lindalle. Poika saa nimekseen Johan Christian Julius.

Isä Johan Sibelius kirjoittaa tammikuussa veljelleen Pehr Sibeliukselle ja kutsuu tätä katsomaan uutta perheenjäsentä. "Me alamme kutsua häntä Janneksi, edesmenneen veljemme muistoksi." Tämä oli siis kauppalaivankapteeni Johan ”Janne” Sibelius, joka kummitteli Jannen elämässä vielä myöhemminkin.

Musisoiva hutilus

Kun Janne oli kaksivuotias, isä kuoli kaupungissa riehuneeseen pilkkukuumeeseen ja äiti jäi lasten kanssa yksin. Perhe oli konkurssissa, sillä Johan Sibelius oli hoitanut raha-asiansa kehnosti. Maria Sibelius joutui muuttamaan äitinsä, leskiruustinna Borgin luo. Maria sai pian miehensä kuoleman jälkeen vielä kolmannen lapsen, Christianin.

Jannen ympärillä oli hyväntahtoista sukua niin isän kuin äidin puolelta. Alakoulun Janne kävi äidinkielellään ruotsilla, mutta siirtyi 9-vuotiaana suomenkieliseen kouluun.

Pojalla oli viljas mielikuvitus, ja hänen kätensä hakeutuivat pianon koskettimille jo varhain. Hän soitti kappaleita korvakuulolta, mutta tapaili myös ennestään tuntemattomia sävelkulkuja, omasta päästään. Musikaalisuus periytyi kummankin vanhemman puolelta.

Lakiopinnot saivat jäädä. Janne halusi tehdä musiikkia.

Isoäiti Borg yritti pitää Jannelle kuria, poika kun kadotteli tavaroitaan ja teki koulussa töitä vain sen verran, ettei jäänyt luokalleen. "Janne-slarven" eli Janne-hutilus, niin isoäiti kutsui tulevaa säveltäjä-mestaria.

Äidin kirjeissä kuului normaali äidin huoli lapsistaan, Jannen musikaalisuuteen äiti ei ottanut kantaa. Sen sijaan isän sisko Evelina ymmärsi Jannen lahjakkuuden ja piti huolta, että tämä harjoitteli soittoa. 7–8 vuoden ikäisenä alkoivat soittotunnit äidin siskon Julia Borgin hoteissa. Murrosiässä piano vaihtui viuluun. Elokuussa 1883 nuori Sibelius kertoi kirjeessään, että on säveltänyt trion.

Sibelius muutti ylioppilaaksi tulon jälkeen Helsinkiin, ensin lainopilliseen tiedekuntaan. Hän kirjautui myös musiikkiopistoon, Sibeliusakatemian edeltäjään, ja pian lakiopinnot saavat jäädä. Musiikkia, sitä hän halusi tehdä.

Kun Janne soitti viululla väärin, hän kääntyi Ainoon päin, kumarsi ja pahoitteli.

Förlåt!

Helsingissä musiikinopiskelija vietti vilkasta seuraelämää. Hän ystävystyi Armas Järnefeltin, Ainon veljen kanssa. Armas oli kertonut lahjakkaasta opiskelutoveristaan kotonaan, ja tulevan säveltäjän persoona alkoi kiehtoa Ainoa jo ennen kuin hän oli edes tavannut tätä.

Järnefeltien lähipiiriin kuulunut Hilma Wiik-Arina muisteli kirjeessään, että nuoret kohtasivat ensimmäisen kerran "appelsiiniviftissä" – nämä olivat koti-iltoja, joissa nuoret söivät appelsiineja ja keskustelivat. Järnefelteilläkin sellaisia pidettiin, ja Arina-Wiikin mukaan Ainon appelsiininsyönti muuttui kovin vaikeaksi, kun Sibelius astui sisään. Katseiden vaihto oli intensiivinen.

Armas Järnefelt puolestaan on muistellut kohtaamista korostaen musiikin roolia. Armas soitti illanvietossa pianoa ja Janne viulua. Kun Janne oli soittanut yhden väärän äänen, hän oli kääntynyt Ainoon päin, kumartanut ja sanonut: "Förlåt."

Vaikka kyse oli suurista tunteista heti ensi katseesta lähtien, suhteen alussa oli omat mutkansa. Janne lähti Berliiniin opiskelemaan, ja yhteydenpito Ainoon jäi. Hän heilasteli Betty Lerchen kanssa, sävelsi tälle jopa valssin. Aino pahoitti mielensä.

Ainon rakkaus ei horjunut.

Jannen palattua Suomeen asiat alkoivat kuitenkin edetä vauhdilla, ja umpirakastunut pari meni salaa kihloihin, ennen kuin Janne rohkeni kysyä kenraali Alexander Järnefeltiltä tyttären kättä. Kihlausaikana Janne opiskeli Wienissä ja tunnusti Ainolle olleensa uskotonkin. Ainon rakkaus ei horjunut.

Naimisiin Aino ja Janne pääsivät Järnefeltien kesäpaikassa Tottesundissa Vaasassa 10. kesäkuuta 1892. Janne oli julkaissut ensimmäisen sinfoniansa, Kullervon, saman vuoden keväänä.

Häämatkallekin pari pääsi, koska Janne oli saanut yliopistolta matka-apurahan, jonka avulla hänen oli määrä tutustua kanteleen soittoon ja runolauluun Karjalassa. Nuoripari yöpyi Vuonislahdessa Monolan talossa, ja tietysti sinne otettiin mukaan myös piano.

Ennen kuin piano vietiin Monolan taloon, se tarinan mukaan raahattiin Kolin huipulle, jotta säveltäjä pääsi musisoimaan siihen aikaan niin muodikkaissa karjalaisissa maisemissa.

"Se minussa herättää tuhmuutta..."

Sibelius oli luonteeltaan tunteellinen – hän tunsi syvästi, kaikenlaisia tunteita, ja hän myös ilmaisi niitä.

"Olet niin ihana ja kaunis – et sinä kulta ymmärrä mitä piirteitä ruumiillasi on ja miten jalosti olet luotu. Se minussa herättää tuhmuutta sellaista tulista hurjaa joka voi olla niin melankolista ja salaista mutta joka tekee tunnetta teräksikseksi."

Näin Janne kirjoitti Ainolle elokuussa 1894.

Avioparin kirjeenvaihto on täynnä hellittelysanoja ja ikävää. He olivat toisilleen kaikki kaikessa, Aino oli Jannelle paras ymmärtäjä, tuki ja turva. Sibelius teki säveltäjän uraa ja Aino hoiti lapsia ja kotia, niin kuin siihen aikaan kuului, mutta he olivat tasaveroisia.

Säveltäminen aiheutti Sibeliukselle paineita, samoin huonot arvostelut. Mutta ei ollut hyvä sekään, jos kukaan ei noteerannut uusia teoksia edes jonkinlaisella maininnalla.

Masennus tuli Sibeliukselle tutuksi, ja erityisesti se koetteli pimeään vuodenaikaan. Paineita piti purkaa istumalla Kämpissä ja Königissä pahimmillaan päiväkausia. Joutuipa Sibelius tappeluihinkin.

Kun Janne aneli anteeksi, Aino suli.

Alkoholi kiristi puolisoiden välejä aika ajoin vakavastikin, mutta Aino palautti säveltäjän aina takaisin ryhtiin. Ainon ei tarvinnut nalkuttaa. Hänessä oli auktoriteettia ja voimaa, jolla hän vetosi miehensä poikkeuksellisiin lahjoihin. Tämä ei saisi haaskata lahjaansa huonoon elämään.

Kun Janne viimein kotiutui ryyppyreissuiltaan, Ainolassa oli hyvin hiljaista. Janne joutui anelemaan Ainolta, ettei tämä olisi niin ankara. Ja silloin Aino suli.

Juttua varten on haastateltu Sibelius 150 -juhlavuoden johtajaa Erkki Korhosta ja tietokirjailija SuviSirkku Talasta. 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 1/2015.

Kaikille suomalaisille tuttu Finlandia on kuin Suomi nuotteihin vangittuna. Se ei ole sattumaa.

Sibelius sävelsi ensimmäisen version Finlandiasta helmikuun manifestin jälkimainingeissa 1899 Jalmari Finnen musiikkinäytelmään. Sävellyksen nimi oli Suomi herää. Myöhemmin Sibelius viimeisteli teoksen Finlandiaksi.

– Hän katsoi maiseman muodon, miten metsän viiva horisontissa menee, ja piirsi sen saman viivan melodiaan. Sibelius kertoi, että Finlandiaa säveltäessään hänellä oli ollut mielessään Aulangon kansallismaisema, kertoo Sibelius 150-juhlavuoden johtaja Erkki Korhonen

Viimeisimpänä Finlandian ovat äänittäneet esimerkiksi Club For Five sekä Paula Vesala. Vesalan version pääset kuuntelemaan Spotifysta täältä (kuunteleminen edellyttää rekisteröitymistä).

Club For Fiven version näet alta: