Reijo Pipinen on entinen työtön ja entinen juoppo, mutta entistä köyhää hänestä ei tullut. Nyt elämä on raiteillaan. vaikka illalla aika kuluu hitaasti ja yksinäisyys kalvaa. Koskettava reportaasi!

Helsingin Pihlajamäessä Pipisen Reijo, 61, painaa hissin kolmanteen kerrokseen. Kello on 04.21 ja rappukäytävä hiljainen. Mies on ollut hereillä jo pari tuntia, juonut kahvit, polttanut pari tupakkaa.

Askel on kepeä. Se ei horju eikä vinksahtele puolelta toiselle. Reijo on ollut raittiina kuusi vuotta kymmenen kuukautta ja 18 päivää. Hänellä on siis tänäänkin syytä iloon. Hän ei retkahtanut eilen, eikä taida tänäänkään sitä tehdä. Toivottavasti.

On ihana aamu. Pihlajamäen siivekkäät aamuvirkut livertävät ja visertävät huomenensa. Reijo tuntee olevansa yhtä vapaa kuin ne. Viimeksi hän heräsi krapulapäissään yli 2500 vuorokautta sitten.

Reijo Pipinen pysäkille Arabiassa, Hämeentiellä, kuten jokainen aamu.

Olisinpa saanut tehdä tätä jo nuorena.

– Jos olisin saanut tehdä tällaista työtä nuorena, olisin varmaan pysynyt työpaikassa, Reijo tunnustaa.

Reijo on ollut noin 30 työpaikassa eikä ole koskaan viihtynyt. Automaalarin opin saanut mies on myynyt torilla naisten vaatteita, ollut huoltamolla ja ties missä. Välillä hänellä oli kolme työtä yhtä aikaa. Armeijaakin hän vihasi, sitä kuria.

Vapauden menetys on hänelle kamala paikka, vaikka tietyllä tavalla hän on menettänyt sen monta kertaa. Eihän asunnoton eikä alkoholisti voi olla vapaa. Köyhääkin kahlitsee huoli toimeentulosta.

Melkein huimaa, kun kuuntelee Reijo Pipisen tarinaa. Se alkaa Helsingin Käpylästä ja kulkee Herttoniemestä Vantaalle, Porvoon kautta Ruotsinmaalle, takaisin Vantaalle, Hämeenlinnaan ja Kajaaniin ja sitten taas Helsinkiin. Menivätkö asuinpaikat aikajärjestyksessä?
Reijon puhekin polveilee. Yhdestä asiasta tulee mieleen toinen, ja sitten ajatus hyppää jo kolmanteen.

Leipäjonot pitenevät

Köyhyys Suomessa on kaksinkertaistunut laman jälkeen. Vuonna 2010 oli 706 000 pienituloista (kuukausitulot alle 1228 e). Peruspäiväraha on keskimäärin 674 e/kk, siitä jää verojen jälkeen käteen vain 502 euroa. Suurelle osalle esimerkiksi leipäjonojen asiakkaista ei jää mitään käyttöön pakollisten menojen jälkeen.
Aamukävelyllä ajatukset selkiintyvät, Reijo Pipinen sanoo.

– Minulla on aina ollut kiirus tekemään päätöksiä.

Kun päästään perheasioihin ja rakkausjuttuihin, kuulija putoaa helposti aikajanalta, mutta sillä ei liene merkitystä. Reijon elämässä on tapahtunut niin paljon. Moni suru on jäänyt surematta, moni takaisku paikkaamatta. Mies on syöksynyt eteenpäin kuin juna loputtomassa tunnelissa. Hänellä on ollut monta rakkautta, parhaimmillaan pari yhtä aikaa.

Viinakauppa aukeaa kahden tunnin päästä. Kello on seitsemän. Reijon päivään kuuluu se, että hän käy tapaamassa kavereita, jotka eivät ole saaneet kierrettyä elämäänsä raittiille jengoille. Monet heistä kerääntyvät ilmaiselle aamiaiselle VEPA-kuppilaan, joka on osa Vailla vakinaista asuntoa -yhdistyksen toimintaa, yksi vertaistuen muoto.

Aki on paikalla ensimmäisenä. Hän tekee lahjoituksena saaduista tykötarpeista maksamakkaravoileipiä ja laittaa tomaatin korvikkeeksi lenkkimakkaran paksun siivun. Maitokahvikuppi vispaa matkalla suuhun. Kohta paikalle tulevat Seppo, Otto, Jokke ja Riku.

Äreä-ääniset miehet ovat ryypänneet kuukausia, vuosia. Juominen ei ole heille irrottautumista arjesta.

Se on heidän arkeaan. Pakkotahtista taistelua. Nämä kaverit ovat särkyneet. Monella ei ole kämppää ja he kokevat vahvasti olevansa yhteiskunnan ulkopuolella.

– Kun ihminen vieraantuu työstä, hän vieraantuu yhteiskunnasta ja lopulta itsestään, Reijo siteeraa Karl Marxia.

Sellainen tunne on Reijollekin tuttu. Hän on duunari ties monennessako polvessa ja tietää, että tuloerot ovat vain kasvaneet. Hän on katkera sen vuoksi, että hyvinvointiyhteiskunta ei huolehdi kansalaisistaan, siitä heikoimmasta porukasta.

Joku syyttää alkoholismista yhteiskuntaa, toinen kotiolojaan. Reijo tunnustaa, että hänet ajoi viinamäkeen se, ettei hän pystynyt käsittelemään tunteitaan eikä löytänyt keinoja hakea apua. Hän arvelee, ettei apua ollut tarjollakaan.

Ensimmäinen surun paikka oli isän kuolema. Poika oli vasta 18-vuotias, parin vuoden päästä isä jo itsekin. Oli tehtävä työtä ja elätettävä perhe, joka kasvoi pian kahdella lapsella. Viina ei vielä noihin aikoihin ollut ongelma. Köyhyys sitä vastoin oli.

– Purin kaikenlaista pahaa oloa työntekoon, Reijo arvelee nyt.

Poika kuoli leukemiaan

Reijo on ollut levoton sielu. Hän urheili koko nuoruutensa, sai purkaa energiaansa. Vesipallo oli hänen suosikkilajinsa, mutta perheellisellä ei ollut siihen enää mahdollisuutta. Piti hankkia ruokarahaa.

Ensimmäiseen liittoon syntyi kolme lasta, esikoinen 1973. Myöhemmin kahden naisen kanssa syntyi kolme lasta lisää, iltatähti 1998.
Oli elatusmaksuja, joista osa jäi maksamatta – liian monta nälkäistä suuta Reijon ruokittavaksi. Ja liian monta työpaikkaa, jotka eivät tuottaneet tyydytystä, hyvä että niukan elannon.

Reijo kesti seuraavatkin koettelemukset selvin päin, senkin, kun selvisi, että 1992 syntyneellä pojalla oli harvinainen geneettinen sairaus. Vastaavanlaisia tapauksia on Suomessa vain yksi. Nyt 19-vuotias hoitokodissa asuva nuori on seitsemän-kahdeksanvuotiaan tasolla.

– Ylilääkäri kertoi aikanaan uutisen. Me emme saaneet tukea, emme minkäänlaista kriisiapua. Oli kamala asia, kun tiesi, ettei lapsi koskaan selviä itsenäisesti.
Järkytykset eivät loppuneet siihen. Esikoispoika Petteri kuoli leukemiaan 26-vuotiaana vuonna 1999.
Reijo sinnitteli ja sinnitteli. Otti joskus tuikun murheeseen, mutta ongelmakäyttäjä hän ei ollut.
Sitten tuli rysähdys.

Avovaimo laittoi pihalle

Sinä päivänä Reijo Pipinen seisoi Herttoniemen Siilitiellä kahden muovikassin kanssa. Oli kevät, pääsiäinen oli juuri kärsitty. Kirkas valo kävi silmiin. Vai kirvoittiko karu tilanne kyyneleet?

Avovaimo laittoi Reijon pihalle. Syy ei ollut viinan. Reijo ei tiedä tänä päivänä, mistä lopulta oli kyse. Kahden lapsen isä sai lähteä kodista. Hän ei ollut huomannut, että rakkaus loppui, sillä hän rakasti yhä.

– Olin joutunut ulos kodistani kymmenen yhdessäolovuoden jälkeen. Muovikasseissa oli vaatteita ja sätkävehkeet, mies muistelee.

– Heti ensimmäiseksi menin kauppaan ostamaan sikspäkin kaljaa. Halusin panna elämän läskiksi, ja kyllä se aika läskiksi menikin.

Reijo haki lohtua pullosta. Muuta tapaa hän ei osannut – eiväthän Reijon tai hänen isänsä ikäluokan suomalaismiehet ole osanneet purkaa epätoivoaan puhumalla tai hakemalla ulkopuolista apua. Moni on pudonnut pohjalle, kuten Reijo.

Orastava kevät muuttui asunnottomuudeksi, johti alkoholismiin ja lisäsi Reijon köyhyyttä. Hän oli pohjalla neljässä kuukaudessa. Sikspäkillinen olutta riitti enää päivän alkudrinkiksi.

Työpaikka meni. Siitä on nyt kymmenen vuotta. Kadulta tai yökahvilasta on vaikea käydä töissä, ja tilanne johti siihen, että Reijo otti
joka päivä vähän förskottia, jotta pystyi ryyppäämään. Lopulta hän käytti jo etukäteen tilinsä tai myöhemmin työllistämistöissä ansaitsemansa 400 euroa.
Meni kaikki. Meni halu elää. Meni usko ihmisiin ja etenkin rakkauteen.

Reijo antoi periksi. Hän masentui. Huoltajuuskiistat olivat murtaa hänet täysin.

Eroon viinavankilasta

Kuutisen vuotta sitten Reijosta alkoi tuntua, että hän halusi todella vapauteen, irti viinavankilasta. Hän hakeutui Vihdin Tervalammen hoitolaitokseen katkaisuhoitoon. Hoito sujui maksusitoumuksilla, mutta Reijo ei sitoutunut raittiuteen kerralla.

– Yritin vielä kaksi kuukautta katuelämää. Päädyin ensisuojaan Herttoniemeen, ja se oli yksi sunnuntaiaamu, kun mitta alkoi olla täynnä.

Hän lähti maaseudulle, Syväpuron yhteisöön Liljendahliin yli kahdeksi vuodeksi. Pari lomaa päättyi huonosti. Toisella kertaa hän palasi takaisin päässään 15 rautatikkiä.

"Silloin ajattelin, että eiköhän tämä ole nyt kokeiltu. Olin 54-vuotias perheetön, työtön ja asunnoton."

Hän sai tukea raitistuneelta kaverilta, joka uskoi Reijoon.

– Voin edelleen soittaa hänelle, jos tulee tiukka paikka.

Alkaa olla lounasaika. Reijo juo työpaikallaan kahvit, syö palan leipää. Sitten hän tekee nettihommia muutaman tunnin. Puolen päivän jälkeen hän lähtee kotiin.

Tämä on päivän ikävin hetki. Reijolla on liikaa aikaa, tyhjiä tunteja. Hän lukee, katsoo televisiota, lukee taas, poikkeaa ehkä kirjastoon, mutta ilta ja yö tuntuvat vetäytyvän kauemmaksi. Hän kaipaa kumppania yksinäisyyteensä, mutta pelkää sitoutumista ja sitä, että joutuisi taas pettymään. Siinä tilanteessa hän saattaisi ratketa kaljaostoksille.

– Ja se taas tietäisi kuolemaa, Reijo päättelee.

Matkalla kauppaan Reijo ohittaa kolme kapakkaa. Kukaan ei huuda pöytään, ja vaikka huutaisi, mies ei menisi kaljalle.

– Sairaus on niin tiukassa. Hyvätkään päätökset eivät pidä. Viinasta eroon pääseminen kesti kolme ja puoli vuotta. Jos minulla olisi ollut paljon rahaa, vaikka perintö käytössäni, olisin varmaan kuollut viinaan. Jos nyt alkaisin juoda, voisin kuvitella, että olisin kahdessa viikossa aika huonossa kunnossa. Ja kahdessa kuukaudessa ilman asuntoa hätämajoituksessa.

Onnea ryyppyvuosissa

Oli siis onni, että Reijo oli ryyppyvuosinaan rutiköyhä. Vaikka tuolta ajalta jäikin maksettavaa ulosottoon.
Oikeastaan asiat ovat nyt hyvin sikäli, että hänellä jää vuokran, verenpainelääkkeiden ja bussikortin jälkeen käteen joka kuukausi 800 euroa. Työttömänä hän joutui kituuttamaan työmarkkinatuella, vähän yli 400 eurolla.

– Palkka on pieni, mutta sillä tulee toimeen. Minun ei tarvitse käydä ruokajonossa. Minähän juoksen etelänlomalla – Tallinnassa tupakkaostoksilla – kerran kuussa. Tuon aina Virosta kaksi leipää, kun ne maksavat siellä 73 senttiä. 850 grammaa painava ruisleipä maksaa meillä viisi kertaa enemmän. Paljosta Reijo joutuu luopumaan. On aina joutunut. Hän ostaa harvoin vaatteita, silloinkin alennusmyynnistä.

– Kengät ovat seitsemän vuotta vanhat. Sain ne kaverilta käyttämättöminä, ilmaiseksi. Ja jos ikivanha kolmenkympin telkkari menee rikki, olen sitten ilman.

– Minulla on nyt koti ja kotipiha. Asiat ovat aika hyvin, jos yksinäisyyttä ei oteta lukuun.

Tarina on julkastu alun perin ET:ssä 8/13.