Reijo Pipinen on entinen työtön ja entinen juoppo, mutta entistä köyhää hänestä ei tullut. Nyt elämä on raiteillaan. vaikka illalla aika kuluu hitaasti ja yksinäisyys kalvaa. Koskettava reportaasi!

Helsingin Pihlajamäessä Pipisen Reijo, 61, painaa hissin kolmanteen kerrokseen. Kello on 04.21 ja rappukäytävä hiljainen. Mies on ollut hereillä jo pari tuntia, juonut kahvit, polttanut pari tupakkaa.

Askel on kepeä. Se ei horju eikä vinksahtele puolelta toiselle. Reijo on ollut raittiina kuusi vuotta kymmenen kuukautta ja 18 päivää. Hänellä on siis tänäänkin syytä iloon. Hän ei retkahtanut eilen, eikä taida tänäänkään sitä tehdä. Toivottavasti.

On ihana aamu. Pihlajamäen siivekkäät aamuvirkut livertävät ja visertävät huomenensa. Reijo tuntee olevansa yhtä vapaa kuin ne. Viimeksi hän heräsi krapulapäissään yli 2500 vuorokautta sitten.

Reijo Pipinen pysäkille Arabiassa, Hämeentiellä, kuten jokainen aamu.

Olisinpa saanut tehdä tätä jo nuorena.

– Jos olisin saanut tehdä tällaista työtä nuorena, olisin varmaan pysynyt työpaikassa, Reijo tunnustaa.

Reijo on ollut noin 30 työpaikassa eikä ole koskaan viihtynyt. Automaalarin opin saanut mies on myynyt torilla naisten vaatteita, ollut huoltamolla ja ties missä. Välillä hänellä oli kolme työtä yhtä aikaa. Armeijaakin hän vihasi, sitä kuria.

Vapauden menetys on hänelle kamala paikka, vaikka tietyllä tavalla hän on menettänyt sen monta kertaa. Eihän asunnoton eikä alkoholisti voi olla vapaa. Köyhääkin kahlitsee huoli toimeentulosta.

Melkein huimaa, kun kuuntelee Reijo Pipisen tarinaa. Se alkaa Helsingin Käpylästä ja kulkee Herttoniemestä Vantaalle, Porvoon kautta Ruotsinmaalle, takaisin Vantaalle, Hämeenlinnaan ja Kajaaniin ja sitten taas Helsinkiin. Menivätkö asuinpaikat aikajärjestyksessä?
Reijon puhekin polveilee. Yhdestä asiasta tulee mieleen toinen, ja sitten ajatus hyppää jo kolmanteen.

Leipäjonot pitenevät

Köyhyys Suomessa on kaksinkertaistunut laman jälkeen. Vuonna 2010 oli 706 000 pienituloista (kuukausitulot alle 1228 e). Peruspäiväraha on keskimäärin 674 e/kk, siitä jää verojen jälkeen käteen vain 502 euroa. Suurelle osalle esimerkiksi leipäjonojen asiakkaista ei jää mitään käyttöön pakollisten menojen jälkeen.
Aamukävelyllä ajatukset selkiintyvät, Reijo Pipinen sanoo.

– Minulla on aina ollut kiirus tekemään päätöksiä.

Kun päästään perheasioihin ja rakkausjuttuihin, kuulija putoaa helposti aikajanalta, mutta sillä ei liene merkitystä. Reijon elämässä on tapahtunut niin paljon. Moni suru on jäänyt surematta, moni takaisku paikkaamatta. Mies on syöksynyt eteenpäin kuin juna loputtomassa tunnelissa. Hänellä on ollut monta rakkautta, parhaimmillaan pari yhtä aikaa.

Viinakauppa aukeaa kahden tunnin päästä. Kello on seitsemän. Reijon päivään kuuluu se, että hän käy tapaamassa kavereita, jotka eivät ole saaneet kierrettyä elämäänsä raittiille jengoille. Monet heistä kerääntyvät ilmaiselle aamiaiselle VEPA-kuppilaan, joka on osa Vailla vakinaista asuntoa -yhdistyksen toimintaa, yksi vertaistuen muoto.

Aki on paikalla ensimmäisenä. Hän tekee lahjoituksena saaduista tykötarpeista maksamakkaravoileipiä ja laittaa tomaatin korvikkeeksi lenkkimakkaran paksun siivun. Maitokahvikuppi vispaa matkalla suuhun. Kohta paikalle tulevat Seppo, Otto, Jokke ja Riku.

Äreä-ääniset miehet ovat ryypänneet kuukausia, vuosia. Juominen ei ole heille irrottautumista arjesta.

Se on heidän arkeaan. Pakkotahtista taistelua. Nämä kaverit ovat särkyneet. Monella ei ole kämppää ja he kokevat vahvasti olevansa yhteiskunnan ulkopuolella.

– Kun ihminen vieraantuu työstä, hän vieraantuu yhteiskunnasta ja lopulta itsestään, Reijo siteeraa Karl Marxia.

Sellainen tunne on Reijollekin tuttu. Hän on duunari ties monennessako polvessa ja tietää, että tuloerot ovat vain kasvaneet. Hän on katkera sen vuoksi, että hyvinvointiyhteiskunta ei huolehdi kansalaisistaan, siitä heikoimmasta porukasta.

Joku syyttää alkoholismista yhteiskuntaa, toinen kotiolojaan. Reijo tunnustaa, että hänet ajoi viinamäkeen se, ettei hän pystynyt käsittelemään tunteitaan eikä löytänyt keinoja hakea apua. Hän arvelee, ettei apua ollut tarjollakaan.

Ensimmäinen surun paikka oli isän kuolema. Poika oli vasta 18-vuotias, parin vuoden päästä isä jo itsekin. Oli tehtävä työtä ja elätettävä perhe, joka kasvoi pian kahdella lapsella. Viina ei vielä noihin aikoihin ollut ongelma. Köyhyys sitä vastoin oli.

– Purin kaikenlaista pahaa oloa työntekoon, Reijo arvelee nyt.

Poika kuoli leukemiaan

Reijo on ollut levoton sielu. Hän urheili koko nuoruutensa, sai purkaa energiaansa. Vesipallo oli hänen suosikkilajinsa, mutta perheellisellä ei ollut siihen enää mahdollisuutta. Piti hankkia ruokarahaa.

Ensimmäiseen liittoon syntyi kolme lasta, esikoinen 1973. Myöhemmin kahden naisen kanssa syntyi kolme lasta lisää, iltatähti 1998.
Oli elatusmaksuja, joista osa jäi maksamatta – liian monta nälkäistä suuta Reijon ruokittavaksi. Ja liian monta työpaikkaa, jotka eivät tuottaneet tyydytystä, hyvä että niukan elannon.

Reijo kesti seuraavatkin koettelemukset selvin päin, senkin, kun selvisi, että 1992 syntyneellä pojalla oli harvinainen geneettinen sairaus. Vastaavanlaisia tapauksia on Suomessa vain yksi. Nyt 19-vuotias hoitokodissa asuva nuori on seitsemän-kahdeksanvuotiaan tasolla.

– Ylilääkäri kertoi aikanaan uutisen. Me emme saaneet tukea, emme minkäänlaista kriisiapua. Oli kamala asia, kun tiesi, ettei lapsi koskaan selviä itsenäisesti.
Järkytykset eivät loppuneet siihen. Esikoispoika Petteri kuoli leukemiaan 26-vuotiaana vuonna 1999.
Reijo sinnitteli ja sinnitteli. Otti joskus tuikun murheeseen, mutta ongelmakäyttäjä hän ei ollut.
Sitten tuli rysähdys.

Avovaimo laittoi pihalle

Sinä päivänä Reijo Pipinen seisoi Herttoniemen Siilitiellä kahden muovikassin kanssa. Oli kevät, pääsiäinen oli juuri kärsitty. Kirkas valo kävi silmiin. Vai kirvoittiko karu tilanne kyyneleet?

Avovaimo laittoi Reijon pihalle. Syy ei ollut viinan. Reijo ei tiedä tänä päivänä, mistä lopulta oli kyse. Kahden lapsen isä sai lähteä kodista. Hän ei ollut huomannut, että rakkaus loppui, sillä hän rakasti yhä.

– Olin joutunut ulos kodistani kymmenen yhdessäolovuoden jälkeen. Muovikasseissa oli vaatteita ja sätkävehkeet, mies muistelee.

– Heti ensimmäiseksi menin kauppaan ostamaan sikspäkin kaljaa. Halusin panna elämän läskiksi, ja kyllä se aika läskiksi menikin.

Reijo haki lohtua pullosta. Muuta tapaa hän ei osannut – eiväthän Reijon tai hänen isänsä ikäluokan suomalaismiehet ole osanneet purkaa epätoivoaan puhumalla tai hakemalla ulkopuolista apua. Moni on pudonnut pohjalle, kuten Reijo.

Orastava kevät muuttui asunnottomuudeksi, johti alkoholismiin ja lisäsi Reijon köyhyyttä. Hän oli pohjalla neljässä kuukaudessa. Sikspäkillinen olutta riitti enää päivän alkudrinkiksi.

Työpaikka meni. Siitä on nyt kymmenen vuotta. Kadulta tai yökahvilasta on vaikea käydä töissä, ja tilanne johti siihen, että Reijo otti
joka päivä vähän förskottia, jotta pystyi ryyppäämään. Lopulta hän käytti jo etukäteen tilinsä tai myöhemmin työllistämistöissä ansaitsemansa 400 euroa.
Meni kaikki. Meni halu elää. Meni usko ihmisiin ja etenkin rakkauteen.

Reijo antoi periksi. Hän masentui. Huoltajuuskiistat olivat murtaa hänet täysin.

Eroon viinavankilasta

Kuutisen vuotta sitten Reijosta alkoi tuntua, että hän halusi todella vapauteen, irti viinavankilasta. Hän hakeutui Vihdin Tervalammen hoitolaitokseen katkaisuhoitoon. Hoito sujui maksusitoumuksilla, mutta Reijo ei sitoutunut raittiuteen kerralla.

– Yritin vielä kaksi kuukautta katuelämää. Päädyin ensisuojaan Herttoniemeen, ja se oli yksi sunnuntaiaamu, kun mitta alkoi olla täynnä.

Hän lähti maaseudulle, Syväpuron yhteisöön Liljendahliin yli kahdeksi vuodeksi. Pari lomaa päättyi huonosti. Toisella kertaa hän palasi takaisin päässään 15 rautatikkiä.

"Silloin ajattelin, että eiköhän tämä ole nyt kokeiltu. Olin 54-vuotias perheetön, työtön ja asunnoton."

Hän sai tukea raitistuneelta kaverilta, joka uskoi Reijoon.

– Voin edelleen soittaa hänelle, jos tulee tiukka paikka.

Alkaa olla lounasaika. Reijo juo työpaikallaan kahvit, syö palan leipää. Sitten hän tekee nettihommia muutaman tunnin. Puolen päivän jälkeen hän lähtee kotiin.

Tämä on päivän ikävin hetki. Reijolla on liikaa aikaa, tyhjiä tunteja. Hän lukee, katsoo televisiota, lukee taas, poikkeaa ehkä kirjastoon, mutta ilta ja yö tuntuvat vetäytyvän kauemmaksi. Hän kaipaa kumppania yksinäisyyteensä, mutta pelkää sitoutumista ja sitä, että joutuisi taas pettymään. Siinä tilanteessa hän saattaisi ratketa kaljaostoksille.

– Ja se taas tietäisi kuolemaa, Reijo päättelee.

Matkalla kauppaan Reijo ohittaa kolme kapakkaa. Kukaan ei huuda pöytään, ja vaikka huutaisi, mies ei menisi kaljalle.

– Sairaus on niin tiukassa. Hyvätkään päätökset eivät pidä. Viinasta eroon pääseminen kesti kolme ja puoli vuotta. Jos minulla olisi ollut paljon rahaa, vaikka perintö käytössäni, olisin varmaan kuollut viinaan. Jos nyt alkaisin juoda, voisin kuvitella, että olisin kahdessa viikossa aika huonossa kunnossa. Ja kahdessa kuukaudessa ilman asuntoa hätämajoituksessa.

Onnea ryyppyvuosissa

Oli siis onni, että Reijo oli ryyppyvuosinaan rutiköyhä. Vaikka tuolta ajalta jäikin maksettavaa ulosottoon.
Oikeastaan asiat ovat nyt hyvin sikäli, että hänellä jää vuokran, verenpainelääkkeiden ja bussikortin jälkeen käteen joka kuukausi 800 euroa. Työttömänä hän joutui kituuttamaan työmarkkinatuella, vähän yli 400 eurolla.

– Palkka on pieni, mutta sillä tulee toimeen. Minun ei tarvitse käydä ruokajonossa. Minähän juoksen etelänlomalla – Tallinnassa tupakkaostoksilla – kerran kuussa. Tuon aina Virosta kaksi leipää, kun ne maksavat siellä 73 senttiä. 850 grammaa painava ruisleipä maksaa meillä viisi kertaa enemmän. Paljosta Reijo joutuu luopumaan. On aina joutunut. Hän ostaa harvoin vaatteita, silloinkin alennusmyynnistä.

– Kengät ovat seitsemän vuotta vanhat. Sain ne kaverilta käyttämättöminä, ilmaiseksi. Ja jos ikivanha kolmenkympin telkkari menee rikki, olen sitten ilman.

– Minulla on nyt koti ja kotipiha. Asiat ovat aika hyvin, jos yksinäisyyttä ei oteta lukuun.

Tarina on julkastu alun perin ET:ssä 8/13.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Oliko se Jannen soittama väärä nuotti viululla ja sitä seurannut painokas anteeksipyyntö vai pelkkä nuoren muusikon olemus, joka vangitsi Aino Järnefeltin sydämen? Joka tapauksessa Ainosta tuli säveltäjälle loppuelämän sulostuttaja, tuki ja ryhtikin.

Ennen kuin on päästy nuoren musiikinopiskelijan Janne Sibeliuksen ja kulttuurisuvun tyttären Aino Järnefeltin katseiden vaihtoon ja helsinkiläissivistyneistön illanviettoihin, on käytävä katsomassa, mistä kaikki alkoi 150 vuotta sitten.

Hämeenlinnan Hallituskatu 11:ssa on 1860-luvulla kaupunginlääkäri Johan Julius Sibeliuksen ja Maria Charlotta o.s. Borgin koti. Joulukuun 8. päivänä puolen yön jälkeen ulkona on pakkasta peräti 17 astetta, mutta makuukammarissa nurkassa lämmittää kakluuni. Johan ja Maria Sibeliuksen perheeseen on juuri syntynyt poika, pikkuveli 2-vuotiaalle Lindalle. Poika saa nimekseen Johan Christian Julius.

Isä Johan Sibelius kirjoittaa tammikuussa veljelleen Pehr Sibeliukselle ja kutsuu tätä katsomaan uutta perheenjäsentä. "Me alamme kutsua häntä Janneksi, edesmenneen veljemme muistoksi." Tämä oli siis kauppalaivankapteeni Johan ”Janne” Sibelius, joka kummitteli Jannen elämässä vielä myöhemminkin.

Musisoiva hutilus

Kun Janne oli kaksivuotias, isä kuoli kaupungissa riehuneeseen pilkkukuumeeseen ja äiti jäi lasten kanssa yksin. Perhe oli konkurssissa, sillä Johan Sibelius oli hoitanut raha-asiansa kehnosti. Maria Sibelius joutui muuttamaan äitinsä, leskiruustinna Borgin luo. Maria sai pian miehensä kuoleman jälkeen vielä kolmannen lapsen, Christianin.

Jannen ympärillä oli hyväntahtoista sukua niin isän kuin äidin puolelta. Alakoulun Janne kävi äidinkielellään ruotsilla, mutta siirtyi 9-vuotiaana suomenkieliseen kouluun.

Pojalla oli viljas mielikuvitus, ja hänen kätensä hakeutuivat pianon koskettimille jo varhain. Hän soitti kappaleita korvakuulolta, mutta tapaili myös ennestään tuntemattomia sävelkulkuja, omasta päästään. Musikaalisuus periytyi kummankin vanhemman puolelta.

Lakiopinnot saivat jäädä. Janne halusi tehdä musiikkia.

Isoäiti Borg yritti pitää Jannelle kuria, poika kun kadotteli tavaroitaan ja teki koulussa töitä vain sen verran, ettei jäänyt luokalleen. "Janne-slarven" eli Janne-hutilus, niin isoäiti kutsui tulevaa säveltäjä-mestaria.

Äidin kirjeissä kuului normaali äidin huoli lapsistaan, Jannen musikaalisuuteen äiti ei ottanut kantaa. Sen sijaan isän sisko Evelina ymmärsi Jannen lahjakkuuden ja piti huolta, että tämä harjoitteli soittoa. 7–8 vuoden ikäisenä alkoivat soittotunnit äidin siskon Julia Borgin hoteissa. Murrosiässä piano vaihtui viuluun. Elokuussa 1883 nuori Sibelius kertoi kirjeessään, että on säveltänyt trion.

Sibelius muutti ylioppilaaksi tulon jälkeen Helsinkiin, ensin lainopilliseen tiedekuntaan. Hän kirjautui myös musiikkiopistoon, Sibeliusakatemian edeltäjään, ja pian lakiopinnot saavat jäädä. Musiikkia, sitä hän halusi tehdä.

Kun Janne soitti viululla väärin, hän kääntyi Ainoon päin, kumarsi ja pahoitteli.

Förlåt!

Helsingissä musiikinopiskelija vietti vilkasta seuraelämää. Hän ystävystyi Armas Järnefeltin, Ainon veljen kanssa. Armas oli kertonut lahjakkaasta opiskelutoveristaan kotonaan, ja tulevan säveltäjän persoona alkoi kiehtoa Ainoa jo ennen kuin hän oli edes tavannut tätä.

Järnefeltien lähipiiriin kuulunut Hilma Wiik-Arina muisteli kirjeessään, että nuoret kohtasivat ensimmäisen kerran "appelsiiniviftissä" – nämä olivat koti-iltoja, joissa nuoret söivät appelsiineja ja keskustelivat. Järnefelteilläkin sellaisia pidettiin, ja Arina-Wiikin mukaan Ainon appelsiininsyönti muuttui kovin vaikeaksi, kun Sibelius astui sisään. Katseiden vaihto oli intensiivinen.

Armas Järnefelt puolestaan on muistellut kohtaamista korostaen musiikin roolia. Armas soitti illanvietossa pianoa ja Janne viulua. Kun Janne oli soittanut yhden väärän äänen, hän oli kääntynyt Ainoon päin, kumartanut ja sanonut: "Förlåt."

Vaikka kyse oli suurista tunteista heti ensi katseesta lähtien, suhteen alussa oli omat mutkansa. Janne lähti Berliiniin opiskelemaan, ja yhteydenpito Ainoon jäi. Hän heilasteli Betty Lerchen kanssa, sävelsi tälle jopa valssin. Aino pahoitti mielensä.

Ainon rakkaus ei horjunut.

Jannen palattua Suomeen asiat alkoivat kuitenkin edetä vauhdilla, ja umpirakastunut pari meni salaa kihloihin, ennen kuin Janne rohkeni kysyä kenraali Alexander Järnefeltiltä tyttären kättä. Kihlausaikana Janne opiskeli Wienissä ja tunnusti Ainolle olleensa uskotonkin. Ainon rakkaus ei horjunut.

Naimisiin Aino ja Janne pääsivät Järnefeltien kesäpaikassa Tottesundissa Vaasassa 10. kesäkuuta 1892. Janne oli julkaissut ensimmäisen sinfoniansa, Kullervon, saman vuoden keväänä.

Häämatkallekin pari pääsi, koska Janne oli saanut yliopistolta matka-apurahan, jonka avulla hänen oli määrä tutustua kanteleen soittoon ja runolauluun Karjalassa. Nuoripari yöpyi Vuonislahdessa Monolan talossa, ja tietysti sinne otettiin mukaan myös piano.

Ennen kuin piano vietiin Monolan taloon, se tarinan mukaan raahattiin Kolin huipulle, jotta säveltäjä pääsi musisoimaan siihen aikaan niin muodikkaissa karjalaisissa maisemissa.

"Se minussa herättää tuhmuutta..."

Sibelius oli luonteeltaan tunteellinen – hän tunsi syvästi, kaikenlaisia tunteita, ja hän myös ilmaisi niitä.

"Olet niin ihana ja kaunis – et sinä kulta ymmärrä mitä piirteitä ruumiillasi on ja miten jalosti olet luotu. Se minussa herättää tuhmuutta sellaista tulista hurjaa joka voi olla niin melankolista ja salaista mutta joka tekee tunnetta teräksikseksi."

Näin Janne kirjoitti Ainolle elokuussa 1894.

Avioparin kirjeenvaihto on täynnä hellittelysanoja ja ikävää. He olivat toisilleen kaikki kaikessa, Aino oli Jannelle paras ymmärtäjä, tuki ja turva. Sibelius teki säveltäjän uraa ja Aino hoiti lapsia ja kotia, niin kuin siihen aikaan kuului, mutta he olivat tasaveroisia.

Säveltäminen aiheutti Sibeliukselle paineita, samoin huonot arvostelut. Mutta ei ollut hyvä sekään, jos kukaan ei noteerannut uusia teoksia edes jonkinlaisella maininnalla.

Masennus tuli Sibeliukselle tutuksi, ja erityisesti se koetteli pimeään vuodenaikaan. Paineita piti purkaa istumalla Kämpissä ja Königissä pahimmillaan päiväkausia. Joutuipa Sibelius tappeluihinkin.

Kun Janne aneli anteeksi, Aino suli.

Alkoholi kiristi puolisoiden välejä aika ajoin vakavastikin, mutta Aino palautti säveltäjän aina takaisin ryhtiin. Ainon ei tarvinnut nalkuttaa. Hänessä oli auktoriteettia ja voimaa, jolla hän vetosi miehensä poikkeuksellisiin lahjoihin. Tämä ei saisi haaskata lahjaansa huonoon elämään.

Kun Janne viimein kotiutui ryyppyreissuiltaan, Ainolassa oli hyvin hiljaista. Janne joutui anelemaan Ainolta, ettei tämä olisi niin ankara. Ja silloin Aino suli.

Juttua varten on haastateltu Sibelius 150 -juhlavuoden johtajaa Erkki Korhosta ja tietokirjailija SuviSirkku Talasta. 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 1/2015.

Kaikille suomalaisille tuttu Finlandia on kuin Suomi nuotteihin vangittuna. Se ei ole sattumaa.

Sibelius sävelsi ensimmäisen version Finlandiasta helmikuun manifestin jälkimainingeissa 1899 Jalmari Finnen musiikkinäytelmään. Sävellyksen nimi oli Suomi herää. Myöhemmin Sibelius viimeisteli teoksen Finlandiaksi.

– Hän katsoi maiseman muodon, miten metsän viiva horisontissa menee, ja piirsi sen saman viivan melodiaan. Sibelius kertoi, että Finlandiaa säveltäessään hänellä oli ollut mielessään Aulangon kansallismaisema, kertoo Sibelius 150-juhlavuoden johtaja Erkki Korhonen

Viimeisimpänä Finlandian ovat äänittäneet esimerkiksi Club For Five sekä Paula Vesala. Vesalan version pääset kuuntelemaan Spotifysta täältä (kuunteleminen edellyttää rekisteröitymistä).

Club For Fiven version näet alta: