Äidin toive -dokumentin ohjaaja Joonas Berghäll:
Joonas Berghäll on ohjannut Äidin toive -dokumentin, jota on kuvattu muun muassa Portugalissa.
Joonas Berghäll on ohjannut Äidin toive -dokumentin, jota on kuvattu muun muassa Portugalissa.

Elokuvaohjaaja Joonas Berghäll kysyi uuden dokumenttiprojektinsa taustaksi oman äitinsä pelkoja ja toiveita.
”Äitini sanoi, että niitä pelkoja, jotka kohdistuvat minuun, olisi ainakin yli sata.”

Joonas Berghäll mainitsee, että lapsuudenkodissaan ja myöhemminkin äitinsä kanssa hän on puinut erityisen paljon asioita, jotka liittyvät terveyteen.

– Äidilläni on voimakas mielipide terveysasioista, koska hän on lääkäri. Hänen pelkonsa ovat olleet normaaleja, liittyen kaikkeen tekemiseeni aina lapsuudesta saakka. Olen yksinhuoltaja-äidin poika enkä ole koskaan nähnyt isääni eikä ympärilläni ole ollut sisaruksia, joten senkin vuoksi äitisuhteeni on vahva.

Suosittelemme: Joonas Berghäll teki töitä ja matkusti zombiena – "Olen joutunut vetämään unilääkkeitä"

Toiveitaan poikaansa kohtaan Joonaksen äiti oli listannut myöskin monia.  

– Kunnes äidin kolmanneksi viimeinen toive oli se, että löytäisin elämäni naisen. Toiseksi viimeiseksi toiveekseen hän sanoi haluavansa jonain päivänä mummiksi, Joonas paljastaa ja jatkaa:

– Viimeinen toive oli se, että vaikka minulla olisi naisystävä tai vaimo ja hänestä olisi tullut mummi, niin siitä huolimatta minulla olisi aina aikaa käydä moikkaamassa äitiäni.

Näistä toive- ja pelkokeskusteluista on nyt viisi vuotta. Ne ovat eläneet elämäänsä Joonaksen uuden, Äidin toive -dokumentin taustalla. Elokuva tulee ensi-iltaan tämän viikon perjantaina.

Mitä äitinsä toiveita Joonas on reaalimaailmassaan toteuttanut tähän mennessä?

– Minulla on ainakin koulutus, kuten äitini on toivonut. Olen saanut myös ammatin ja pystyn elättämään sillä itseni.

Kurkistaja näki Äidin toiveen ennakkoon: Lue lisää ja katso elokuvan traileri täältä.

"800 000 euron budjetti"

Äidin toive -dokumenttielokuva on Joonaksen oma, henkilökohtainen suuri haave. Se kertoo kymmenen naisen tarinan äitiyden ja äidin rakkauden – välillä sen puutteenkin – näkökulmasta. Lähtökohtana elokuvaan hänellä oli naisten oikeudet ja tasa-arvo.

"Viime vuonna tein yhdeksän kuukauden aikana 58 lentoa."

Edellinen dokumentti, Miesten vuoro, kuvasi suomalaisia äijänköriläitä saunanlauteilla. Äidin toiveessa perspektiivi laajenee kansainväliseksi: dokumentissa kuvataan äitejä Kanadasta Nepaliin, Etelä-Afrikasta Meksikoon. Yhteistyökumppanikseen se on saanut Unicefin.

– Dokumentissamme on ollut Suomen historian toiseksi tai kolmanneksi kallein budjetti, 800 000 euroa. Ja siitä jäi uupumaan 165 000 euroa. Kustannukset nousivat matkasyistä; viime vuonna tein yhdeksän kuukauden aikana peräti 58 lentoa.

Ennakkoon Äidin toive on myyty seitsemään maahan eli Ruotsin, Norjan, Islannin, Puolan, Liettuan, Sveitsin, Portugalin televisioon, Joonas mainitsee.

"Umpihullut ideani toteutuvat"

38-vuotias ohjaaja on oppinut, että dokumenttielokuva on puhdasta yllätystä koko ajan.

– Kun tässä työssä haaveilet jostain, niin lopputuloksena saatkin usein ihan jotain toista. Mutta jos kaikki menee nappiin, niin se on ainakin kolme kertaa hienompaa kuin koskaan kuvittelitkaan, kuvailee Joonas työfiiliksiään.

"Jos kaikki menee nappiin, se on ainakin kolme kertaa hienompaa."

Dokumentti alkaa Joonaksen omalla äititarinalla. Hän kertoo lapsuusmuistostaan, joita dominoi äidin aivoleikkaus. Prologin jälkeen ensimmäinen tarina ammutaan kirjaimellisesti rakettina avaruuteen. Siinä seurataan avaruusjärjestö NASAn astronauttia Karen L. Nybergiä (kuvassa alla), joka pitää pojalleen koskettavaa videopäiväkirjaa lentonsa aikana.

Miten ihmeessä yhdysvaltalainen avaruusnainen päätyi suomalaiseen dokumenttiin?

– Se oli yksi minun umpihulluja ideoitani. Pyysin käsikirjoittajaa tarkistamaan, onko maailmassa yhtään äitiä, joka lentäisi lähiaikoina avaruuteen. Pian käsikirjoittaja tuli huoneeseeni ja kertoi, että hän löysi sellaisen äidin, joka tekee avaruuslennon kuuden kuukauden päästä. Siitä alkoivat järjestelyt NASAn kanssa. Aluksi ne eivät edenneet vauhdilla, mutta lopulta pääsimme kuvaamaan raketin laukaisua Kazakstaniin.

"Seuraavaksi edistän isyyshaavettani"

Uutuusdokumentin teemat ovat kovia. Ne liikkuvat kuolemantuomiosta hyväksikäyttöön. Silti Joonas ei pidä kokonaisuutta rankkana.

– Oli erittäin mielenkiintoista tutustua naisten ja äitien maailmaan. Niistä tarinoista tuli voimaannuttava, lämmin ja sydämellinen elokuva. Toivoisin, että äidit nappaisivat tyttärensä tai poikansa mukaan katsomaan tätä dokumenttia.

Haastatteluhetkellä Joonaksen omat pelot ja haaveet liikkuvat Äidin toiveen ensi-illassa sekä elokuvan avausviikonlopussa.

– Avausviikonlopun luvut vaikuttavat suuresti meidän tuotantoyhtiömme viiden työntekijän elämään. Kunpa avaus menisi hyvin. Se vaikuttaa vapaa-aikaani, jota tarvitsen nyt terveydellisistäkin syistä.

– Lisäksi toivon, että nyt pääsisin keskittymään henkilökohtaiseen, suureen unelmaani eli edistämään haavettani isäksi tulemisesta. Kolmessa äitini suuressa toiveessa on vielä töitä jäljellä.

Joonaksen kiitos äidilleen

"Äitini on erittäin älykäs ihminen ja hänen neuvojaan on ollut kiva kuunnella. Hän ollut elämän mittainen valmentaja minulle. Monenlaista psykologista apua olen tarvinnut äidiltä ja aina olen saanut sitä. Tuskin ilman häntä olisin pärjännyt elämässäni näin hyvin kuin olen pärjännyt."

Kysely

Katsotko kotimaisia dokumenttielokuvia?

Kyllä
Kyllä
95.9%
En
En
4.0%
Ääniä yhteensä: 49

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Oliko se Jannen soittama väärä nuotti viululla ja sitä seurannut painokas anteeksipyyntö vai pelkkä nuoren muusikon olemus, joka vangitsi Aino Järnefeltin sydämen? Joka tapauksessa Ainosta tuli säveltäjälle loppuelämän sulostuttaja, tuki ja ryhtikin.

Ennen kuin on päästy nuoren musiikinopiskelijan Janne Sibeliuksen ja kulttuurisuvun tyttären Aino Järnefeltin katseiden vaihtoon ja helsinkiläissivistyneistön illanviettoihin, on käytävä katsomassa, mistä kaikki alkoi 150 vuotta sitten.

Hämeenlinnan Hallituskatu 11:ssa on 1860-luvulla kaupunginlääkäri Johan Julius Sibeliuksen ja Maria Charlotta o.s. Borgin koti. Joulukuun 8. päivänä puolen yön jälkeen ulkona on pakkasta peräti 17 astetta, mutta makuukammarissa nurkassa lämmittää kakluuni. Johan ja Maria Sibeliuksen perheeseen on juuri syntynyt poika, pikkuveli 2-vuotiaalle Lindalle. Poika saa nimekseen Johan Christian Julius.

Isä Johan Sibelius kirjoittaa tammikuussa veljelleen Pehr Sibeliukselle ja kutsuu tätä katsomaan uutta perheenjäsentä. "Me alamme kutsua häntä Janneksi, edesmenneen veljemme muistoksi." Tämä oli siis kauppalaivankapteeni Johan ”Janne” Sibelius, joka kummitteli Jannen elämässä vielä myöhemminkin.

Musisoiva hutilus

Kun Janne oli kaksivuotias, isä kuoli kaupungissa riehuneeseen pilkkukuumeeseen ja äiti jäi lasten kanssa yksin. Perhe oli konkurssissa, sillä Johan Sibelius oli hoitanut raha-asiansa kehnosti. Maria Sibelius joutui muuttamaan äitinsä, leskiruustinna Borgin luo. Maria sai pian miehensä kuoleman jälkeen vielä kolmannen lapsen, Christianin.

Jannen ympärillä oli hyväntahtoista sukua niin isän kuin äidin puolelta. Alakoulun Janne kävi äidinkielellään ruotsilla, mutta siirtyi 9-vuotiaana suomenkieliseen kouluun.

Pojalla oli viljas mielikuvitus, ja hänen kätensä hakeutuivat pianon koskettimille jo varhain. Hän soitti kappaleita korvakuulolta, mutta tapaili myös ennestään tuntemattomia sävelkulkuja, omasta päästään. Musikaalisuus periytyi kummankin vanhemman puolelta.

Lakiopinnot saivat jäädä. Janne halusi tehdä musiikkia.

Isoäiti Borg yritti pitää Jannelle kuria, poika kun kadotteli tavaroitaan ja teki koulussa töitä vain sen verran, ettei jäänyt luokalleen. "Janne-slarven" eli Janne-hutilus, niin isoäiti kutsui tulevaa säveltäjä-mestaria.

Äidin kirjeissä kuului normaali äidin huoli lapsistaan, Jannen musikaalisuuteen äiti ei ottanut kantaa. Sen sijaan isän sisko Evelina ymmärsi Jannen lahjakkuuden ja piti huolta, että tämä harjoitteli soittoa. 7–8 vuoden ikäisenä alkoivat soittotunnit äidin siskon Julia Borgin hoteissa. Murrosiässä piano vaihtui viuluun. Elokuussa 1883 nuori Sibelius kertoi kirjeessään, että on säveltänyt trion.

Sibelius muutti ylioppilaaksi tulon jälkeen Helsinkiin, ensin lainopilliseen tiedekuntaan. Hän kirjautui myös musiikkiopistoon, Sibeliusakatemian edeltäjään, ja pian lakiopinnot saavat jäädä. Musiikkia, sitä hän halusi tehdä.

Kun Janne soitti viululla väärin, hän kääntyi Ainoon päin, kumarsi ja pahoitteli.

Förlåt!

Helsingissä musiikinopiskelija vietti vilkasta seuraelämää. Hän ystävystyi Armas Järnefeltin, Ainon veljen kanssa. Armas oli kertonut lahjakkaasta opiskelutoveristaan kotonaan, ja tulevan säveltäjän persoona alkoi kiehtoa Ainoa jo ennen kuin hän oli edes tavannut tätä.

Järnefeltien lähipiiriin kuulunut Hilma Wiik-Arina muisteli kirjeessään, että nuoret kohtasivat ensimmäisen kerran "appelsiiniviftissä" – nämä olivat koti-iltoja, joissa nuoret söivät appelsiineja ja keskustelivat. Järnefelteilläkin sellaisia pidettiin, ja Arina-Wiikin mukaan Ainon appelsiininsyönti muuttui kovin vaikeaksi, kun Sibelius astui sisään. Katseiden vaihto oli intensiivinen.

Armas Järnefelt puolestaan on muistellut kohtaamista korostaen musiikin roolia. Armas soitti illanvietossa pianoa ja Janne viulua. Kun Janne oli soittanut yhden väärän äänen, hän oli kääntynyt Ainoon päin, kumartanut ja sanonut: "Förlåt."

Vaikka kyse oli suurista tunteista heti ensi katseesta lähtien, suhteen alussa oli omat mutkansa. Janne lähti Berliiniin opiskelemaan, ja yhteydenpito Ainoon jäi. Hän heilasteli Betty Lerchen kanssa, sävelsi tälle jopa valssin. Aino pahoitti mielensä.

Ainon rakkaus ei horjunut.

Jannen palattua Suomeen asiat alkoivat kuitenkin edetä vauhdilla, ja umpirakastunut pari meni salaa kihloihin, ennen kuin Janne rohkeni kysyä kenraali Alexander Järnefeltiltä tyttären kättä. Kihlausaikana Janne opiskeli Wienissä ja tunnusti Ainolle olleensa uskotonkin. Ainon rakkaus ei horjunut.

Naimisiin Aino ja Janne pääsivät Järnefeltien kesäpaikassa Tottesundissa Vaasassa 10. kesäkuuta 1892. Janne oli julkaissut ensimmäisen sinfoniansa, Kullervon, saman vuoden keväänä.

Häämatkallekin pari pääsi, koska Janne oli saanut yliopistolta matka-apurahan, jonka avulla hänen oli määrä tutustua kanteleen soittoon ja runolauluun Karjalassa. Nuoripari yöpyi Vuonislahdessa Monolan talossa, ja tietysti sinne otettiin mukaan myös piano.

Ennen kuin piano vietiin Monolan taloon, se tarinan mukaan raahattiin Kolin huipulle, jotta säveltäjä pääsi musisoimaan siihen aikaan niin muodikkaissa karjalaisissa maisemissa.

"Se minussa herättää tuhmuutta..."

Sibelius oli luonteeltaan tunteellinen – hän tunsi syvästi, kaikenlaisia tunteita, ja hän myös ilmaisi niitä.

"Olet niin ihana ja kaunis – et sinä kulta ymmärrä mitä piirteitä ruumiillasi on ja miten jalosti olet luotu. Se minussa herättää tuhmuutta sellaista tulista hurjaa joka voi olla niin melankolista ja salaista mutta joka tekee tunnetta teräksikseksi."

Näin Janne kirjoitti Ainolle elokuussa 1894.

Avioparin kirjeenvaihto on täynnä hellittelysanoja ja ikävää. He olivat toisilleen kaikki kaikessa, Aino oli Jannelle paras ymmärtäjä, tuki ja turva. Sibelius teki säveltäjän uraa ja Aino hoiti lapsia ja kotia, niin kuin siihen aikaan kuului, mutta he olivat tasaveroisia.

Säveltäminen aiheutti Sibeliukselle paineita, samoin huonot arvostelut. Mutta ei ollut hyvä sekään, jos kukaan ei noteerannut uusia teoksia edes jonkinlaisella maininnalla.

Masennus tuli Sibeliukselle tutuksi, ja erityisesti se koetteli pimeään vuodenaikaan. Paineita piti purkaa istumalla Kämpissä ja Königissä pahimmillaan päiväkausia. Joutuipa Sibelius tappeluihinkin.

Kun Janne aneli anteeksi, Aino suli.

Alkoholi kiristi puolisoiden välejä aika ajoin vakavastikin, mutta Aino palautti säveltäjän aina takaisin ryhtiin. Ainon ei tarvinnut nalkuttaa. Hänessä oli auktoriteettia ja voimaa, jolla hän vetosi miehensä poikkeuksellisiin lahjoihin. Tämä ei saisi haaskata lahjaansa huonoon elämään.

Kun Janne viimein kotiutui ryyppyreissuiltaan, Ainolassa oli hyvin hiljaista. Janne joutui anelemaan Ainolta, ettei tämä olisi niin ankara. Ja silloin Aino suli.

Juttua varten on haastateltu Sibelius 150 -juhlavuoden johtajaa Erkki Korhosta ja tietokirjailija SuviSirkku Talasta. 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 1/2015.

Kaikille suomalaisille tuttu Finlandia on kuin Suomi nuotteihin vangittuna. Se ei ole sattumaa.

Sibelius sävelsi ensimmäisen version Finlandiasta helmikuun manifestin jälkimainingeissa 1899 Jalmari Finnen musiikkinäytelmään. Sävellyksen nimi oli Suomi herää. Myöhemmin Sibelius viimeisteli teoksen Finlandiaksi.

– Hän katsoi maiseman muodon, miten metsän viiva horisontissa menee, ja piirsi sen saman viivan melodiaan. Sibelius kertoi, että Finlandiaa säveltäessään hänellä oli ollut mielessään Aulangon kansallismaisema, kertoo Sibelius 150-juhlavuoden johtaja Erkki Korhonen

Viimeisimpänä Finlandian ovat äänittäneet esimerkiksi Club For Five sekä Paula Vesala. Vesalan version pääset kuuntelemaan Spotifysta täältä (kuunteleminen edellyttää rekisteröitymistä).

Club For Fiven version näet alta: