Heikki, 65, aloitti ratsastuksen nelikymppisenä: ”Nuppu ja minä olemme pari loppuun asti”

Näky on kuin vanhasta valokuvasta: liinakkoharja suomenhevonen mutustelemassa heinää laitumella. Hevosen hännän takana virtaa Aurajoki ja korvien välistä siintelee kaupungin siluetti.

Hevonen vilkaisee laiskasti tulijoita ja kääntää sitten turpansa sivuun.

– Saas nähdä, millä päällä Nuppu tänään on. Antaako se itsensä kiinni suosiolla vai saadaanko maanitella tai peräti jahdata, Nuppu-hevosen omistaja Heikki Mikola miettii.

Yleensä istun selkään ja sitten käydään pieni neuvottelu.

Viime aikoina Nuppu on harrastanut vähän molempia.

Tänään Nuppu on onneksi hyvällä tuulella. Se tulee hetken miettimisen jälkeen portille vastaan ja ojentaa turpansa kohti Heikkiä niin, että riimunarun kiinnitys onnistuu helposti. Hevonen on selvästi valmis seikkailemaan, sillä juuri seikkailuiksi Heikki heidän yhteisiä ratsastusretkiään Turussa kutsuu. Ja seikkailuiden sisällöstä päättää yleensä Nuppu, koko nimeltään Kullannuppu.

– Yleensä istun selkään ja sitten käydään pieni neuvottelu, mihin tänään mennään. Niin yksinkertaista se on.

Metsäpoluilla Nuppu ja Heikki kiitävät kumpuilevissa maastoissa välillä reippaammin, välillä rauhassa maisemia tutkiskellen.

Ei ravuri eikä ratsu

Nuppu on Heikin ensimmäinen oma hevonen. Se tuli hänelle kymmenen vuotta sitten oikeastaan sattumalta, kun eräälle tallille tarvittiin pikaisesti tilaa.

– Nupun kanssa oli joskus yritetty raviuraa, mutta se oli mennyt pieleen, täydeksi sohellukseksi. Sen jälkeen Nuppu oli piipahtanut ratsastuskoulussa, mutta ei siitäkään mitään tullut, sillä Nuppu oli sekä omapäinen että osaamaton. Erityisen vaikeaa sitä oli saada pysähtymään.

Heikki meni katsomaan Nuppua, nousi sen selkään ja lähti maastoon. Hevonen kulki suoraan ja reippaasti, joten se oli sillä selvä. Tosin alkuun hevonen tuli Heikille vain kesäksi ylläpitoon.

Onhan tämä vähän omituinen hevonen, mutta jotenkin me tulemme hyvin toimeen.

Kun kesä oli ohi, Heikki ei enää raaskinut luopua uudesta ystävästään, vaan osti sen.

– Onhan tämä vähän omituinen hevonen, mutta jotenkin me tulemme hyvin toimeen. Olemme kai samalla tavalla vähän hassuja, Heikki hymähtää ja alkaa harjata Nuppua.

Hevonen venyttää pitkän kirahvinkaulan, sillä tavalla se näyttää, mistä vielä pitää rapsuttaa. Puskee vuoroin lapaa, vuoroin turpaa Heikkiä kohti, ja Heikki harjaa. Meitä ympärille kaartuneita ihastelijoita hevonen katsoo hieman happamasti. Porkkananpalat sentään häviävät kädestä pehmeiden huulien väliin.

Nuppu ei oikein välitä ihmisistä.

– Se on kumma. Näemme päivittäisillä ratsastusretkillämme kymmeniä ihmisiä, mutta Nuppu ei vain oikein välitä ihmisistä, vaikka huomiosta pitääkin. Onneksi se käyttäytyy niin sivistyneesti ihmisten ilmoilla, että varmaan olemme hälventäneet monen turkulaisen hevospelkoa vuosien varrella. Tuttujakin on tullut satoja.

Autokuski alkeiskurssille

Heikki kapuaa pienelle pallille ja nostaa sieltä ketterästi oikean jalkansa Nupun satulan yli. Ketteryyttä tarvitaan, sillä hevonen lähtee saman tien matkaan. Heikki kohentelee asentoaan ja huikkaa, että Nupulla on tänään selvästi virtaa.

Heikki nousi ensi kerran satulaan vasta keskiässä, yli nelikymppisenä. Nyt hän on jo kokenut ratsastaja.

– Kuskasin vuosia tyttäriäni ratsastustunneille. Jossain välissä seisoskelu kentän laidalla alkoi kyllästyttää ja ilmoitin itseni hauskalta näyttäville tunneille.

Heikki kävi ratsastustunneilla kolmisen vuotta. Sitten hän alkoi vuokrata ja lainata eri hevosia ja osallistua ratsastusvaelluksiin. Hän innostui matkaratsastuksesta ja alkoi käydä kisoissakin. Niissä taitetaan pitkiäkin matkoja, mutta niin, ettei hevonen liiaksi väsy. Jos hevosen syke nousee turhan ylös, vauhtia on vähennettävä. Jos se ei auta, ratsastajan pitää laskeutua hevosen selästä ja kävellä sen vierellä.

Kun Heikin tyttäret vielä kisasivat esteratsastuksessa, Heikki kouluttautui estetuomariksi ja ratamestariksi. Tuomaroitavia kisoja riittää edelleen lähiympäristössä ympäri vuoden lähes joka viikonloppu. Tänäänkin, ennen Nupun selkään nousemista, Heikki on ehtinyt käydä yksissä kisoissa. Nuorimmat osallistujat olivat niin pieniä, että heillä oli oma taluttaja radalla mukana.

– Harvassa lajissa on näin eri-ikäisiä harrastajia sulassa sovussa touhuilemassa, Heikki hymähtää.

Yhdessä tekeminen tärkeintä

Tänään Nuppu ja Heikki suuntaavat lähimetsän poluille. Viime aikoina Nupun jalat ovat alkaneet vaikuttaa vähän kuluneilta, joten yhä useammin on hakeuduttava pehmeille poluille ja kuunneltava entistä herkemmin hevosen päivän kuntoa. Välillä, kun Nuppu näyttää erityisen tympiintyneeltä, Heikki vain kävelyttää sitä läheisissä metsissä. Niin kävi muun muassa eilen.

– Minulle on tärkeää, että teemme asioita yhdessä. Jos Nuppu taluttaessa haluaa vähän juosta, niin sitten juoksemme molemmat.

Silti se on juuri Nuppu, joka suuntaa mahdollisimman usein turpansa kohti Turun keskustaa. Ja kaupungin sykkeeseen on hakeuduttu niin usein, että Nuppu on kiistatta Turun kuuluisin hevonen.

Olen totuttanut Nupun kaupunkiin hiljalleen.

Kymmenen vuotta sitten, parivaljakon alkutaipaleella, Heikki ei voinut kuvitellakaan, että kävisi noin vain pyörähtämässä Nupun kanssa Tuomiokirkon portailla.

– Alkuun se oli suorastaan tolkuton menijä. Aika usein mentiin joko väärään suuntaan tai sitten liian lujaa, Heikki nauraa.

Kun Heikki ei hermostunut, alkoi yhteinen tahti hiljalleen löytyä. Edelleenkään Nuppu ei siedä kovaa painetta ja on aika omapäinen. Onneksi se on myös hyvin peloton. Tosipaikan tullen se Heikin mukaan mieluummin jymähtää paikoilleen kuin säntää pakoon.

– Luotamme toisiimme. Olen totuttanut Nupun kaupunkiin hiljalleen. Aluksi se pelkäsi jopa yliopiston roskakatoksia niin, ettei niistä meinattu päästä millään ohi. Nykyään me liikumme jo kuin vanhat tekijät. Nuppu osaa liikennesääntöjäkin ja väistää hälytysajoneuvoja. Liikennevaloihin se pysähtyy aina, laukastakin.

Emme koskaan suorita, vaan teemme mitä huvittaa.

Heikki on laskeskellut, että hän on ratsastanut Nupun kanssa läpi varmasti kaikki Turun keskustan kadut. Hän pysähtelee juttelemaan, ja Nuppu käy mielellään välillä jäätelöllä tai Hesburgerissa tai puistonurmikkoa maistelemassa.

– Emme koskaan suorita, vaan teemme mitä huvittaa. Siinä suhteessa olemme samalla aaltopituudella.

”Emme koskaan suorita Nupun kanssa, vaan teemme mitä huvittaa”, Heikki kertoo.

Hevonen täyttää vapaa-ajan

Hevostelu on vallannut kemistinä työskentelevän Heikin elämästä ison osan. Oikeastaan koko vapaa-ajan.

Heikin työpaikalta on lyhyt koukkaus tallille. Joskus hän piipahtaa siellä lounastauollakin. Joka päivä Nuppu ja Heikki tekevät yhdessä jotakin. Seikkailulenkkien rasittavuus vaihtelee. Laukkareissuilla ainakin Nupulle tulee hiki, monen tunnin kävelytysreissuilla hikoilija on Heikki. Hevosharrastuksen vuoksi Heikki tulee ulkoilleeksi paljon enemmän kuin muuten. Ja Nupun selässä tasapainoilu pitää vetreänä.

Nykyään Heikki on perheen ainoa ratsastaja.

– Paljon aikoinaan ratsastanut tyttäreni taisi käydä pari kertaa Nupun selässä ja totesi, että ihan mahdoton.

Nuppu osaa olla mustasukkainen.

Nuppu ei halua muita ratsastajia eikä hevosiakaan mukaan lenkeille. Siksi Heikki ja Nuppu lenkkeilevät yleensä kaksin.

– Nuppu osaa olla mustasukkainen. Jos juttelen muiden kanssa liian pitkään, se alkaa hosua tai tunkea kävellessä väliin.

Hienointa ratsastamisessa Heikistä on se, mitä kaikkea hevonen opettaa ratsastajalleen, kun vain herkistyy kuuntelemaan. Heikki on oppinut Nupulta ennen kaikkea hetkessä elämistä ja kärsivällisyyttä.

– Estekisoissakin on hienoa seurata, kuinka pikkulapset kasvavat hevosten mukana ja oppivat vuosi vuodelta lukemaan hevosiaan yhä paremmin. Sellainen opettaa nöyryyttä.

Keskittymiskyky kehittyy

Heikki antaa kävelylenkin lomassa Nupun syödä heinätuppoja. Aika usein Nuppu saa myös valita askellajin ja vauhdin. Näytösluonteisesti Heikki ohjaa Nupun laukkaamaan pitkin polkua. 15-vuotias tamma innostuu vauhdista.

Eikö Heikkiä koskaan pelota?

– Ei. Luotan hevoseeni, seuraamme aina yhdessä ympäristöämme. Jos en keskity, saattaa sattua mitä vain.

Heikki lähti kerran ratsastuslenkille yhdessä tyttärensä ja tämän hevosen kanssa. Heikillä oli allaan hevonen, jolla hän oli ratsastanut aiemmin yksin, ja kaikki oli sujunut hyvin. Isä ja tytär juttelivat ratsastaessaan niitä näitä. Kun Heikki kolmannen kerran saman lenkin aikana tippui hevosensa selästä, hän ymmärsi: hevonen viestitti hänelle, että keskity nyt hyvä mies tähän yhdessä ratsastamiseen.

Vaikka meillä on 50 vuotta ikäeroa, jäämme eläkkeelle suunnilleen samaan aikaan.

Pari kertaa Nupunkin kanssa on käynyt köpelösti, hevonen kaatui. Kerran Heikiltä murtui niskanikaman reuna ja toisen kerran pää sai kypärästä huolimatta vähän tujumman kolauksen. Selkään mies on silti kavunnut aina heti, kun se on ollut mahdollista. Eihän kaveria jätetä tarhaan seisomaan.

– Nuppu ja minä olemme pari loppuun asti. Vaikka meillä on tasan 50 vuotta ikäeroa, vanhenemme ja jäämme eläkkeelle suunnilleen samaan aikaan. Mutta niin kauan liikumme, kun se meille sopii.

Lue myös:

Ulla, 65, ei ehtinyt olla lapsi eikä nuori. Lue, miten hevoset auttoivat häntä löytämään kadotetun lapsen itsessään: