Juna lähti kohti Helsinkiä hitaasti mutta varmantuntuisesti. Hyppäsin kyytiin Kuopiosta ja ensikertaa kyydissä perille asti.

Ankeana ja sateisena aamu aukesi minulle, vaikka silti olin odottavalla kannalla. Ehkäpä täältä löytäisin jotakin joka veisi elämääni eteenpäin. Taskussa oli tosin ryppyinen kymppi ja sillä piti aloittaa elämä. Ai niin, olihan minulla vaihtovaatteet jotka mukavasti mahtuivat olkalaukkuuni.

Reipas alku siis.

Siitä asemalta jalat vei Kallioon, enkä ollut koskaan siellä ollut. Kävelin ja kuinkas sattuikaan - katutasossa oleva olut-ravintola oli auvennut. Sisään tietenkin. Pitihän matkapölyt huuhdella ja muutenkin tutustua alkuasukkaisiin. Mukavaa mukiinmenevää porukkaa siellä oli ja ovimieskin hymyili.

Seuraavana päivänä aurinko paistoi mutta mielialani oli kohtuuttoman apea. Olisikohan syynä ollut tarjotut oluet vai tyhjyyttä ammottava taskunpohja. Sitä en muista mutta jotakin sinnepäin varmaan.

Helsinki oli valivaihe elämässäni ja sen kaupungin kadut yhtä kovia ja kylmiä kuin missä kaupungissa vain ja erityisesti sellaiselle kuin minä jolla ei ollut edes paikkaa minne päänsä kallistaa. Kiertelin pitkin Kallion katuja, niitä linjoja riitti. Ylös toista ja toista alas. Päivisin kävin Siiloanissa jossa minua ei taidettu ymmärtää. Siispä käppäilin Saalemiin. Siellä sentään sain syödäkseni paistetut muikut. Heillä oli jotkin juhlat, lähetystyön merkeissä ja minä nälkäinen kuljeksija sovin oikein hyvin seuraan.

Yöpaikat löytyi iltapäivä tansseista mutta ei ihan aina. Se tiesi silloin pitkijä kävelyjä kaduilla ja kokeiluja ovilla. Yleensä ne oli kiinni. Voi harmin paikka.

Eräs ovi oli kuitenkin avoin ja menin sisälle. Hiippailin yläkertaan. Kaikkialla oli hiljaista. Sitten avautui viereinen ovi ja ovenraosta kurkisti mies arkaillen. Minä toivotin hyvää iltaa ja ettei minua tarvinnut pelätä. Se mies rohkaistui ja tuli puolittain ulos kotinsa ovesta ja alkoi puhumaan.

Kysyi minulta että tiedänkö kuka tuossa vastapäisessä asunnossa asuu. En tietenkään tiennyt. Kuinka olisinkaan. Hän sanoi että lue mitä ovessa lukee.

Käännyin hieman ja luin: Halonen.

Minä sille miehelle että osaanhan toki lukea ja jokin Halonen kai siinä asuu mutta en minä silti tunne ketään Halosta. Se mies alkoi inttämään että tuo Halonen ei ole mikämikä Halonen vaan - vaan että hän on kansanedustaja.

Minä siis olin vahingossa mennyt Tarja Halosen rappuun yöpymään.

Vuosikymmeniä myöhemmin kun asuin Hakaniemen torin varrella olevassa hotellissa niin käväisin Kalliossa. Kuljin ne samat kadut  - ajatellen - kuinka monimuotoista tämä ihmisen elo on.

Kommentit (2)

tervetuloa Kallioon
3/2 | 

Mielenkiintoinen kertomus. Taisi olla nuorena seikkailumieltä kun koditonna kuljeskelit pitkin Kallion katuja? Olen asunut Kalliossa kahteen otteeseen, ensin kymmenisen vuotta 80-luvulla ja muutin takaisin viisi vuotta sitten. Pidän tästä kaupunginosasta koska täällä asuu "ihan tavallisia ihmisiä" , ei mitään hienostelijoita, nuoria ja vanhoja sekaisin. Paljon on Kallio muuttunut sitten 80-luvun mutta mielestäni parempaan suuntaan. Halonen asuu nykyisin naapurikaupunginosassa, Sörnäisissä. Hakaniemen torilla (paras tori Helsingissä) tavataan!

Kari Nykänen
Liittynyt27.3.2017
4/2 | 

Joo Kallio oli minunkin aikaan tosi hyvä paikka välittömine ihmisineen joihin tutustui tyyliin tostavaan ja sieltä ei ollut tarvetta mennä muualle. - Oli tosiaankin nuorena seikkailumieltä :)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla