Kirjoitukset avainsanalla kiitollisuus

Kiitollisuus on taitolaji, jonka harjoittaminen tuo väistämättä elämään merkitystä ja onnea. On jopa tieteellisesti todistettu, että kiitollinen asenne pitää yllä ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia ja edistää elämänlaatua. Kiitollisen elämänasenteen on tutkitusti nähty vahvistavan niin henkistä kuin fyysistä terveyttä unenlaadusta verenpaineeseen ja immuunijärjestelmään. Se ehkäisee myös ahdistusta, masentuneisuutta sekä yksinäisyyden tunteita ja kehittää tunnetaitoja, kuten kykyä empatiaan ja anteeksiantoon. 

 

Kuten muitakin myönteisiä tunteita, kiitollisuutta voi itse edistää ja ylläpitää suuntaamalla ajatuksiaan positiiviseen suuntaan. Kiitollinen ihminen osaa olla tyytyväinen elämäänsä ja uskoa optimisesti tulevaisuuteen huolista ja murheista huolimatta. Kaikki nämä taidot vaikuttavat väistämättä myös ihmissuhteisiin sekä itsetuntoon. Kiitollisuus on näin ollen olennainen askel kohti onnellisuutta. 

 

Voidaan siis väittää, että kiitollisuus tarjoaa ihmiselle lisää elinvuosia. Siinäkin tapauksessa, että elinvuodet jäisivät onnettomuuden tai sairauden tähden vähäisiksi, kiitollisuus tuo elettyihin vuosiin merkitystä ja onnea. Olen saanut sairaaloissa, hoitokodeissa ja palvelutaloilla tekemässäni kirjallisuusterapiatyössä todistaa käytännössä sitä, miten kiitollisuus avaa ihmisen onnelle, riippumatta ikävuosista tai niiden sisällöstä. 

 

Kenellä on varaa olla kiitollinen?

Kiitollisuus ei ole asia, joka kuuluu vain toisille, vaan aivan jokainen ihminen voi harjoittaa ja vaalia sitä. Kiitollisuutta voi kokea jokainen ihminen olosuhteista riippumatta; eivät ainoastaan ne, jotka syystä tai toisesta ovat onnekkaampia tai menestyksekkäämpiä elämässä. Kiitollinen ja onnellinen ihminen osaa kohdata ja hyväksyä elämän varrella eteen ilmaantuvat ongelmat, mutta hän ei anna niiden lannistaa tai määritellä koko elämäänsä tai itseään.

 

Erinäiset ulkoiset tekijät, kuten elinpaikka, työ ja talous vaikuttavat luonnollisesti siihen, miten tyytyväinen ihminen on elämäänsä, mutta loppujen lopuksi mikään maallinen mammona tai maine ei tarjoa automaattisesti kenellekään onnea. Kiitollinen ihminen voi olla materiaalisesta puutteestakin huolimatta henkisesti ylenpalttisen rikas, sillä hän kykenee nauttimaan arkipäivien pienistä iloista.

 

Kiitollisuus on tapa katsoa ja kokea maailmaa sekä elämää riippumatta siitä, minkälaisiin olosuhteisiin on elämässään syntynyt tai päätynyt. Kiitollisuus kytkeytyy ennen kaikkea käsillä olevassa hetkessä olemiseen ja sen arvostamiseen, mutta luonnollisesti myös menneiden asioiden hyväksyminen sekä tulevaisuuden näkeminen optimistisessa valossa mahdollistavat tyytyväisyyden kokemukset tässä hetkessä.

 

Sitten jos ja kun

Monesti elämme jotain tulevaa saavutusta tai tilannetta varten ja luulemme, että olemme onnellisia ”sitten kun”. Vaikka onkin tärkeää haaveilla ja tavoitella uusia asioita, meidän tulisi mielestäni nauttia määränpään ohella myös matkasta. Olen tullut työssä ja siviilielämässäni kohdanneeksi valitettavan useita ihmisiä, jotka ovat keskittyneet onnen tavoitteluun niin hartaasti, että siitä on tullut heidät loppuun polttava suoritus. En itse usko, että onni on niinkään projekti tai virstanpylväs, vaan se koostuu pienistä ilon hetkistä, joita koemme eläessämme itsellemme uskollista ja mielekästä elämää.

 

Jos keskitämme kaiken aikamme ja energiamme johonkin tulevaan ja kuvitteelliseen hetkeen, jossa oletamme kaikkien elämämme palapelin palasten loksahtavan täydellisesti paikallaan, emme kenties koskaan suo itsellemme tilaisuutta olla onnellisia. Hyvin harvan ihmisen elämässä nimittäin tulee hetkiä, jolloin aivan kaikki on täydellisesti. Kiitollisuuden harjoittaminen merkitsee juuri sitä, että osaamme nähdä valon säteitä hämärän keskellä ja istuttaa toisinaan ankeaankin arkeen ilon siemeniä. Hetkessä läsnä oleminen ja kiitollisuuden harjoittaminen mahdollistaa sen, että voimme kokea iloa, onnea ja nautintoa sitten tai jos kun sijasta juuri nyt.

 

Kiitollisuus syntyy nähdäkseni nimenomaan ilon ja surun sekä valon ja varjon vaihtelusta, sillä toista ei voi olla ilman toista. Tätä ajatusta kuvastaa kauniisti chileläisen Violeta Parran sävellys Gracias a la vida, jonka Liisa Tavi teki Suomessa tunnetuksi käännöksellä Elämälle kiitos. Olen soittanut kyseistä kappaletta kirjallisuusterapiaistunnoissa muun muassa saattohoito-osastoilla ja tullut huomanneeksi, että elämässä on ennen kaikkea kyse perspektiivistä ja siitä, että opimme katsomaan asioita oikealla tavalla.

 

Jokaiselle meistä kertyy elämän varrella varmasti monia syitä olla katkera, kateellinen ja vihainen, mutta miksemme meidät onnettomiksi tekevien asioiden sijaan keskittyisi niihin, joista olemme kiitollisia? Vaikkemme sitä aina näkisi, meistä jokaisella on paljon, josta kiittää elämää. 

 

Elämälle kiitos, sain siltä paljon.

Sain lyhtyä kaksi, kun niillä katson,

erotan selvään kirkkaan ja mustan,

korkean taivaan, sen tähtisen pohjan,

läpi ihmisjoukon miehen, jonka tahdon.

 

Elämälle kiitos, sain siltä paljon.

Sain siltä kuulon leveän virran,

se imee öin ja päivin liverryksen, laulun,

jylyn, naputuksen, haukun, sateen pauhun

ja ne hellät äänet, joilla minua kutsut.

 

Elämälle kiitos, sain siltä paljon.

Sain siltä äänen ja kirjainten muodon.

Ne sanoiksi yhtyy ja lausuu selvään

nimet äidin, veljen, ja valon heittää

sille tielle, jota yksin kuljet.

 

Elämälle kiitos, sain siltä paljon.

Jalat, joilla kuljin uuvuttavat matkat

kaupunkien halki, poikki lammikoiden,

arojen ja hiekan, vuorien ja soiden,

lattias poikki, pihas puutarhoiden.

 

Elämälle kiitos, sain siltä paljon.

Se sydämen antoi, joka ilosta takoo,

kun kasvavan huomaan ihmisten taidon,

kun pahasta irti näen hyvän ja aidon,

kun silmies syvää kirkkautta katson.

 

Elämälle kiitos, sain siltä paljon

kun sain siltä naurun, sen vierelle itkun.

Niin erotan selvään onnen ja tuskan,

jokaisen laulun läikkyvän pohjan,

yhteisen laulun, jota itsekin laulan.

 

Elämälle kiitos, sain siltä paljon.

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tehtyäni vuosia sanataide- ja kirjallisuusterapiatyötä erilaisten ikäihmisten kanssa, olen alkanut kaivata väylää ikääntymiseen ja vanhuuteen liittyvien teemojen puimiseen, ja niinpä syntyi maailmaan jälleen uusi blogi. Toivon, että tänne päätyvät sanani löytävät paikkansa maailman tekstitulvan pauhussa, ja että voin tätä kautta laittaa liikkeelle iloa, liikutusta tai ajatuksia koskien elämää ja sen kulkua.

 

Kun lähdin nimeämään tätä kirjoitusalustaa, tiesin sen tulevan viittaamaan Eino Leinoon, kaikkien melankolisten pohjoisten sydänten valtiaaseen. Näin ollen blogi löysi nimensä Leinon vuonna 1908 ilmestyneestä runosta Elegia. Kyseistä runoa voi lukea melko synkkänä kuvauksena elämästä, mutta uskoakseni Leinon sanomaa ymmärtääkseen täytyy hänen tuotantoaan tuntea ja tulkita.

 

Leino edustaa minulle kotimaista versiota yhdysvaltalaisesta transsendentalismista, jossa elämä koetaan tämän päivän tyypillisestä länsimaisesta käsityksestä poiketen syklisenä, ja jossa luonnon kiertokulun takana nähdään piilevän jotain hengellistä ja pyhää. Tähän elämän kultaiseen kiertoon viittaa myös tämän blogin nimi. Leinon tekstit heijastavat omaa, sadan vuoden takaista aikaansa, mutta jos jätetään isänmaallinen sota-ajan paatos taka-alalle, voi lauluihin samaistua tänäkin päivänä. Vaikka sodat eivät tämän päivän Suomea konkreettisesti koettele, jokaisella meistä on omat taistelumme käytävänä.

 

Kun mietin kaikkia kohtaamiani vanhuksia, koen puhdasta kiitollisuutta. Olen oppinut valtavasti erilaisia asioita eri ihmisiltä, mutta tärkeimmät, kaikenkattavat oppini ovat olleet iän tuoman perspektiivin suoma ymmärrys, ja sen myötä syntynyt kiitollisuus sitä kohtaan, mitä elämä on eteen tuonutkaan. Näin ollen jaan Leinon ilmentämän syvän kiitollisuuden elämää ja myös sitä seuraavaa vaihetta kohtaan - miten ikinä sen kukakin määrittelee. Kiitollisuus kaikesta mitä elämä antaa, niin taistoista kuin riemuista, olkoon siis Kultaisen pirran kantava voima.

 

Siinä tapauksessa ettet ole jo kuullut Vesa-Matti Loirin koskettavia Eino Leino -sovituksia, nyt on korkein aika. Se kuitenkin liikkuu on runo ja laulu, joka saa minut kerta toisensa jälkeen kyyneliin:

 

En enää pelkää. Yö on haihtunut,
ei mua enää hullun houreet vaivaa,
on murhe mulla työksi vaihtunut,
nään kukat, kummut sekä sinitaivaan
kuin ennen kuultavina, kirkkahina;
ja veren aallot hyrskyy valtavina,
ma tunnen voimaa vaikka vuoret siirtää,
taas aatos kantaa, pilvitöitä piirtää,
ja käsi sydämellä maailmalle
ma lausun, voitetulle voittajalle:
se kuitenkin liikkuu!

 

Se liikkuu sentään, sydän ylväs tuo,
min luulin murtuneen jo hautaan mustaan,
se päältään rautapantsarinsa luo,
se itkee, nauraa, hehkuu innostustaan.
Taas tohdin toivoa, taas tohdin luottaa,
taas eespäin nähdä, uutta aikaa uottaa,
nään tuhat silmissäni tulikerää,
maailmat syntyy, sydänhaaveet herää,
ja vaikka pettäis kaikkein muiden usko,
maa pimeneisi, haihtuis huomenrusko,
se kuitenkin liikkuu!

 

Kommentit (0)