Kirjoitukset avainsanalla hyvä vanhuus

”Vie hyvin pitkän ajan tulla nuoreksi”, totesi Pablo Picasso aikoinaan. Tämän suuren taidemaalarin tapaan uskon, että ihminen on juuri niin vanha tai nuori kuin itse kokee olevansa.

 

Jokaisella  meistä on omanlaisemme käsitys vanhuudesta ja vanhenemisesta, jota muokkaavat usein tiedostamattomat mielikuvat sekä ulkoa päin annetut näkemykset. Vanhuuteen liitetään monesti stereotypioita ja myyttejä, jotka voivat kuvata ikääntyneen ihmisen hyödyttömänä, muutoskyvyttömänä ja menneestä kiinni pitävänä, katkerana tai joustamattomana. Toisaalta vanhuutta kuvataan viisauden ryppäänä, ja ikääntymistä suurena henkisenä voimavarana sekä tasapainon ja rauhan tuojana.

 

Toisinaan on tärkeää pysähtyä miettimään, missä määrin antaa muiden ihmisten ja yhteiskunnallisten asenteiden vaikuttaa omiin ajatuksiin ja elämään. Voimme nimittäin itse valita, millaisiin asioihin kiinnitämme huomiomme, millaisiin mielikuviin ja uutisiin uskomme ja millaista kuvaa ikäpolvemme ihmisistä haluamme heijastaa. 

 

Jokaiseen ikään liittyy tiettyjä ulkoa tulevia odotuksia koskien sitä, miltä meidän pitäisi näyttää tai miten meidän kuuluisi käyttäytyä, mutta todellisuudessa kenelläkään ei ole minkäänlaista velvoitetta noudattaa noita vaatimuksia ellemme niin itse halua. Minkä ikäisiä olemmekaan, me itse päätämme siitä, minkälaisia ihmisiä olemme.

 

Minä ainakin aion noudattaa Jenny Josephin runon Varoitus (1961) mallia, ja värittää itse oman ikäni:

 

Kun tulen vanhaksi, minä pukeudun violettiin
ja punaiseen hattuun, joka ei rimmaa eikä sovi minulle.
Ja eläkerahoilla minä ostan brandya ja kesähansikkaat
ja silkkisandaalit ja sanon ettei meillä ole varaa syödä voita.

 

Kun väsyttää, istun jalkakäytävälle,
ahmin kaupan maistiaisia ja painelen hälytysnappuloita
ja kolisutan kepilläni rauta-aitoja
korvaukseksi nuhteettomasta nuoruudestani.
Menen sateeseen aamutossut jalassa
ja poimin kukkia vieraiden ihmisten puutarhoista
ja opin syljeskelemään.

 

Sinä saat pitää karmeita paitoja ja kerätä lisää läskiä 
ja syödä kaksi kiloa nakkeja kerralla
tai pelkkää leipää ja pikkelsiä koko viikon
ja hamstrata kyniä ja lasinalusia ja muuta roinaa laatikoihin.

 

Mutta nyt meidän täytyy pitää säädyllisiä vaatteita
ja maksaa vuokra kiltisti eikä puhua rumia kadulla
ja näyttää lapsille esimerkkiä.
Meidän täytyy kutsua ruokavieraita ja lukea sanomalehdet.

 

Mutta ehkä minun pitäisi jo vähän harjoitella?
Etteivät ihmiset hämmästy ja säikähdä sijoiltaan 
kun minä yhtäkkiä olen vanha ja pukeudun violettiin.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tehtyäni vuosia sanataide- ja kirjallisuusterapiatyötä erilaisten ikäihmisten kanssa, olen alkanut kaivata väylää ikääntymiseen ja vanhuuteen liittyvien teemojen puimiseen, ja niinpä syntyi maailmaan jälleen uusi blogi. Toivon, että tänne päätyvät sanani löytävät paikkansa maailman tekstitulvan pauhussa, ja että voin tätä kautta laittaa liikkeelle iloa, liikutusta tai ajatuksia koskien elämää ja sen kulkua.

 

Kun lähdin nimeämään tätä kirjoitusalustaa, tiesin sen tulevan viittaamaan Eino Leinoon, kaikkien melankolisten pohjoisten sydänten valtiaaseen. Näin ollen blogi löysi nimensä Leinon vuonna 1908 ilmestyneestä runosta Elegia. Kyseistä runoa voi lukea melko synkkänä kuvauksena elämästä, mutta uskoakseni Leinon sanomaa ymmärtääkseen täytyy hänen tuotantoaan tuntea ja tulkita.

 

Leino edustaa minulle kotimaista versiota yhdysvaltalaisesta transsendentalismista, jossa elämä koetaan tämän päivän tyypillisestä länsimaisesta käsityksestä poiketen syklisenä, ja jossa luonnon kiertokulun takana nähdään piilevän jotain hengellistä ja pyhää. Tähän elämän kultaiseen kiertoon viittaa myös tämän blogin nimi. Leinon tekstit heijastavat omaa, sadan vuoden takaista aikaansa, mutta jos jätetään isänmaallinen sota-ajan paatos taka-alalle, voi lauluihin samaistua tänäkin päivänä. Vaikka sodat eivät tämän päivän Suomea konkreettisesti koettele, jokaisella meistä on omat taistelumme käytävänä.

 

Kun mietin kaikkia kohtaamiani vanhuksia, koen puhdasta kiitollisuutta. Olen oppinut valtavasti erilaisia asioita eri ihmisiltä, mutta tärkeimmät, kaikenkattavat oppini ovat olleet iän tuoman perspektiivin suoma ymmärrys, ja sen myötä syntynyt kiitollisuus sitä kohtaan, mitä elämä on eteen tuonutkaan. Näin ollen jaan Leinon ilmentämän syvän kiitollisuuden elämää ja myös sitä seuraavaa vaihetta kohtaan - miten ikinä sen kukakin määrittelee. Kiitollisuus kaikesta mitä elämä antaa, niin taistoista kuin riemuista, olkoon siis Kultaisen pirran kantava voima.

 

Siinä tapauksessa ettet ole jo kuullut Vesa-Matti Loirin koskettavia Eino Leino -sovituksia, nyt on korkein aika. Se kuitenkin liikkuu on runo ja laulu, joka saa minut kerta toisensa jälkeen kyyneliin:

 

En enää pelkää. Yö on haihtunut,
ei mua enää hullun houreet vaivaa,
on murhe mulla työksi vaihtunut,
nään kukat, kummut sekä sinitaivaan
kuin ennen kuultavina, kirkkahina;
ja veren aallot hyrskyy valtavina,
ma tunnen voimaa vaikka vuoret siirtää,
taas aatos kantaa, pilvitöitä piirtää,
ja käsi sydämellä maailmalle
ma lausun, voitetulle voittajalle:
se kuitenkin liikkuu!

 

Se liikkuu sentään, sydän ylväs tuo,
min luulin murtuneen jo hautaan mustaan,
se päältään rautapantsarinsa luo,
se itkee, nauraa, hehkuu innostustaan.
Taas tohdin toivoa, taas tohdin luottaa,
taas eespäin nähdä, uutta aikaa uottaa,
nään tuhat silmissäni tulikerää,
maailmat syntyy, sydänhaaveet herää,
ja vaikka pettäis kaikkein muiden usko,
maa pimeneisi, haihtuis huomenrusko,
se kuitenkin liikkuu!

 

Kommentit (0)