Ikääntyminen ja elämän ruuhkavuosien taakse jääminen mahdollistavat uudenlaisen tilaisuuden tutustua omaan itseen ja pohtia kulunutta elämää. Itsen ja elämän kohtaaminen voivat kuitenkin olla pelottavia prosesseja, ja ihminen tarvitsee rohkeutta hahmottaessaan oman elämän tarinaa ja etsiäkseen siihen tarvittavia ratkaisuja.

 

Parhaimmillaan elämän rajallisuuden tiedostaminen saa ihmisen elämään vahvemmin nykyhetkessä sekä tarkastelemaan nykyisyyttä ja tulevaisuutta  uusin silmin. Ennen kuin ihminen voi kiiruhtaa kohti tulevaisuutta,  on kuitenkin tärkeää päästää irti menneestä. Menneisyyden kohtaamiseen ja käsittelyyn on monia erilaisia keinoja, mutta yksi ehdottomasti parhaiksi kokemiani niistä on kirjallisuusterapia.

 

Taide, kirjallisuus ja runous ovat erinomaisia tapoja käsitellä omaa identiteettiä ja erityisesti siihen liittyviä negatiivisia tunteita. Kirjallisuusterapia perustuu kirjoittamisen ja lukemisen mahdollistamaan tunnetyöskentelyyn, jossa tarinallistaminen ja tunteiden sanallistaminen auttaa pääsemään syvempään kontaktiin sekä ymmärrykseen oman itsen kanssa. Lähtökohtana on, että lukeva tai kirjoittava ihminen nostaa esille erilaisia elämää ja identiteettiä jäsentäviä teemoja, joiden sanallistaminen tekee niiden kohtaamisesta ja käsittelystä helpompaa.

 

Kirjallisuusterapian kentältä voi löytää tehokkaita välineitä  oman elämäntarinan hahmottamiseen, itsetuntemuksen kehittämiseen sekä erilaisten muistojen käsittelyyn. Kirjallisuus ja kirjoittaminen tarjoavat niin etäännytysmahdollisuuden ja samaistumispintaa kuin myös vertaistukea: tutustumalla muiden tarinoihin ja kokemuksiin voi huomata, ettei ole tunteiden kanssa yksin.

 

Kirjoittamisen ja lukemisen kautta tunteita voidaan käsitellä niin, että ne konkretisoituvat, saavat selkeämpiä ääriviivoja ja niiden syy-seuraussuhteet kirkastuvat. Tunnemaailman käsittely on tärkeää sen tähden, että se tarjoaa kontrollin tunnetta sekä perspektiiviä elämään ja mahdollistaa ylimääräisestä henkisestä painolastista luopumisen. Kirjallisuusterapeuttisen prosessin on määrä johtaa parempaan itsetuntemukseen ja positiiviseen maailmankatsomukseen, joiden myötä on mahdollista saavuttaa aitoa, materiasta ja ulkoisista tekijöistä riippumatonta onnea.

 

Kirjallisuusterapian voi nähdä keinona korjata psyykkisen kasvun pysähtymiä tai vääristymiä. Lisäksi se toimii ennaltaehkäisevänä ja mielenterveyttä ylläpitävänä menetelmänä. Kirjallisuusterapiaa voidaan harjoittaa paitsi yksin, myös yksilötyöskentelynä kirjallisuusterapeutin kanssa tai ryhmässä. Kirjallisuusterapian teho onkin usein vuorovaikutuksessa, joka syntyy ihmisten välillä jaettujen kirjoitettujen ja luettujen tekstien välityksellä.

 

Kirjallisuusterapia ei vaadi sen toteuttajalta minkäänlaista ennakko-osaamista tai tietämystä, sillä terapeuttisessa tarkoituksessa tuotetun kirjoituksen kieliopillinen tai muu laadullinen tarkastelu ei ole tarpeen, eikä edes suotavaa. Sen sijaan kirjoittajan olisi pyrittävä vapautumaan itselleen asettamista tavoitteellisen kirjoittamisen kriteereistä, ja annettava tekstin virrata ajatuksen jatkeena vailla kritiikkiä.

 

Ihmismielen horjumiseen voi olla lukemattomia eri syitä, ja kirjallisuusterapia auttaa jokaista yksilöä ymmärtämään paremmin juuri omaa, ainutlaatuista mieltään sekä sen säröjä. Jokainen ihminen kaipaa kontrollia ja tasapainoa suhteessa omaan elämäänsä ja identiteettiinsä. Kun kontrollin tunne puuttuu tai tasapaino horjuu, synnyttää tilanne stressiä ja surua. Henkisesti rasittuneen ihmisen on puolestaan vaikea hahmottaa olennaisia kokonaisuuksia, keskittyä ja olla läsnä, minkä johdosta kontrollin tunne hupenee entisestään.

 

Psykologi ja runoilija Claes Andersson puhuu ihmisen ja tämän mielen särkymisestä rehellisellä ja koskettavalla tavalla:

 

Kun ihminen särkyy
ajatukset kaikkoavat hänestä kuin kohmeiset varpuset
Siemenet valuvat hänestä hitaasti ja hän kovertuu tyhjäksi
Se käy niin hitaasti ettei hänen äitinsäkään ehdi huomata mitään
Hänen itkunsa ei kuulu enää, kyyneleet
ovat jäätyneet kiinni hänen menneisyyteensä
eikä hän ole kukaan
Me huomaamme vasta kun hänen silmänsä ovat poissa, katse hyytynyt
Vielä vähän aikaa hän kulkee edelleen
kuin liikkeen omalla voimalla
Kun hän seisahtaa
hänen ympärillään tulee hiljaista
Hän se oli, hän se oli jossa kerran
piili ilon rakkauden yhteenkuuluvuuden
kaikki mahdollisuudet

 

Anderssonin runo kuvaa osuvasti sitä, miten ihminen voi jäädä suruun kiinni, vaikka hänessä piileekin kaikki mahdollisuudet onneen. Valitettavasti mitään taianomaisia pikarohtoja eheytymiseen ei ole, vaan on ihmisen oma tehtävä kohdata suru tai muut hankalat asiat ja käsitellä ne. Kirjoittaminen ja lukeminen helpottavat ja edistävät tätä prosessia monella eri tavalla: kirjallisuus voi ravistella ja herätellä meitä, siitä voi löytää toivoa, tarkoitusta ja lohtua. Mieleltään hyvinvoiva ja tasapainoinen ihminen tuntee olevansa sinut ja hallinnassa itsensä sekä elämänsä kanssa, minkä tähden hän kykenee hyväksymään menneet ja sietämään myös tulevia vastoinkäymisiä.

 

Kirjallisuusterapia on siis katkeransuloista matkan tekoa itseen, kuten Eeva-Liisa Mannerin runo Kaksoisteema asian ilmaisee:

 

Lähden pitkälle matkalle itseeni, siihen itseen jossa en ole käynyt aina olen paennut toisia teitä luotuihin puutarhoihin, tunteellisuuteen, älyllisyyteen, luuloteltuun ristiriitaan. Mutta itse olin myös itseni este, huone ja kynnys joka kasvaa huoneen yli, jatkuva prekuolema, koska pakenin kuolemaa sen sijaan että olisin ottanut askeleen sitä vastaan. Sinne minne nyt menen ei ole olemassa tietä (tai tie on rannaton) sinne pudotaan hitaasti, silti se ei ole alhaalla, se on anonyymi seutu, kaukana, hyvin kaukana, minussa, tässä.

 

Oman tekstin tuottaminen, sen lukeminen ja vuorovaikutuksessa muiden kanssa jakaminen johtaa usein oivalluksiin omasta itsestä, mikä on tyydyttävää ja terapeuttista. Nämä oivallukset voivat avata mieltä rasittavia patoumia – sellaisiakin, joiden olemassaolosta kirjoittaja ei ollut tietoinen. Tämä prosessi voi olla haastava ja raskas, mutta kuitenkin vain ymmärrystä lisäämällä on mahdollista kehittyä henkisenä olentona.

 

Kun vuosien tunnelukot voi lopulta avata ja taakoista luopua, elämässä eteneminen muuttuu huomattavasti helpommaksi ja kepeämmäksi. Kuinka pitkä matka on vielä edessä, sitähän kukaan meistä ei tiedä. Mutta sitä suuremmalla syyllä meidän tulisi tehdä kaikkemme, jotta matkasta tulisi mahdollisimman hyvä. 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla