Kirjoitukset avainsanalla ikääntyminen

 

"Kun on tarpeeksi vanha, on tarpeeksi höperö", kuulin kerran erään ikäihmisen sanovan ohjaamallani sanataidetunnilla, kun puhelimme senioriryhmän kanssa siitä, minkälaisia leikkejä kukin oli lapsuudessaan leikkinyt.

 

Keskustelun varrella tulimme huomanneeksi, että samat leikit yhdistivät usein sukupolvia toisiinsa, ja myös kepposet, kolttoset tai muut jäynät olivat useimmille tuttuja, eikä ryhmästä löytynyt montaakaan joka ei olisi joskus käväissyt omenavarkaissa. Seuraavanlaisia säkeitä kertyi yhteisistä muisteluista: 

 

Kyl sitä leikittiin

leikittiin järven rannassa

hippasilla juostiin pakoon

heinäkasan alle kuurupiiloon 

kiivettiin katolle, savupiipun juurelle

millon oli enemmän, millon vähemmän

voi sitä yksinkin leikkiä

 

Oli se kun härnättiin kukkoa, kiekuttiin kolttosia

laskettiin mäkeä arkussa, salaa päin saatiin

                            tehtyä kepposia ja piiskaa

olin paras omenavaras

aina jäin kiinni ja tunnustin

 

Isältä saatiin kirves, sillä hakattiin kaikkea

ei meillä mitään leluja ollut, ei koskaan mitään

tehtiin omia juttuja, vaatteet matonkuteista

heitettiin moukaria

ikkunan läpi kakkuun

 

Nyt naurattaa, muistan vain hyviä muistoja

"Viel on sulla leikin aika

siintää saaret satujen"

 

Jossain iässä lähes jokainen ryhmän jäsen oli kuitenkin jättänyt leikit sikseen, mikä johti keskustelun lopulta pohdintoihin siitä, miksi ihmisen pitäisi ikinä lopettaa leikkimistä. Itse en osaa taikka halua vastata kyseiseen kysymykseen, sillä mielestäni ihmisen koko ikä on leikki-ikää. Tämä ei tarkoita sitä, ettemme voisi varttua vastuullisiksi aikuisiksi, vaan pikemminkin sitä, että osaamme asennoitua ja käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla: tunneälykäs ja itsensä tunteva ihminen osaa yleensä sopeutua eri tilanteisiin ja ymmärtää, mikä tilanne on hassuttelulle ja vitseille otollinen, ja milloin taas asiat on otettava vakavasti.

 

Moni seniori on myös esittänyt harmituksensa siitä, ettei heidän lapsuudessaan ollut leikille aikaa tai tilaa sotien tai kotitöiden tähden. Tästä syystä koen entistäkin tärkeämpänä sen, että ihmisille tarjotaan tilaisuus leikkimielisyyteen milloin siihen sitten sopiva aika järjestyykään.

 

Useimmat meistä eivät luonnollisesti ole aikuistuttuaan kiinnostuneita ryömimään hiekkalaatikolla mielikuvitusystävän kanssa tai leikkimään muita perinteisiä lastenleikkejä, mutta uskoisin jokaisella ihmisellä olevan tarve käyttää mielikuvitusta, kokea leikin tuomaa iloa ja riemua sekä kohtaamisia toisten kanssa. Tällaisia asioita voi iästä riippumatta harjoittaa esimerkiksi itselle mieluisten harrastusten tai vaikkapa tanssin, laulun ja muiden pelien parissa.

 

Ihailen valtavasti kohtaamiani ikäihmisiä, jotka ovat oppineet ottamaan itsensä sekä elämän samaan aikaan riittävän vakavasti ja tarpeeksi kevyesti, sillä sitä vartenhan tänne on tultu - leikkimään tosissaan.Tärkeintä on muistaa katsoa maailmaa lapsen uteliain ja innostunein silmin, jotta voi huomata pienetkin ihmeelliset asiat, jotka meitä jatkuvasti ympäröivät. Sen sijaan että näkisimme vuosien vievän meiltä jotain pois, miksemme keskittyisi niihin asioihin, mitä vuodet meille mahdollistavat?

 

Millä positiivisilla asioilla sinä täydentäisit lausetta "Kun on tarpeeksi vanha"?

Kommentit (1)

Heluna
1/1 | 

Kun on tarpeeksi vanha, voi vaikka esittää virsiä tanssien. Voi myös askarrella kaarnasta erilaisia hahmoja  itkevästä Mariasta  joulupukkiin tai tehdä käävistä Täti Moonikan ym. mukavaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Vie hyvin pitkän ajan tulla nuoreksi”, totesi Pablo Picasso aikoinaan. Tämän suuren taidemaalarin tapaan uskon, että ihminen on juuri niin vanha tai nuori kuin itse kokee olevansa.

 

Jokaisella  meistä on omanlaisemme käsitys vanhuudesta ja vanhenemisesta, jota muokkaavat usein tiedostamattomat mielikuvat sekä ulkoa päin annetut näkemykset. Vanhuuteen liitetään monesti stereotypioita ja myyttejä, jotka voivat kuvata ikääntyneen ihmisen hyödyttömänä, muutoskyvyttömänä ja menneestä kiinni pitävänä, katkerana tai joustamattomana. Toisaalta vanhuutta kuvataan viisauden ryppäänä, ja ikääntymistä suurena henkisenä voimavarana sekä tasapainon ja rauhan tuojana.

 

Toisinaan on tärkeää pysähtyä miettimään, missä määrin antaa muiden ihmisten ja yhteiskunnallisten asenteiden vaikuttaa omiin ajatuksiin ja elämään. Voimme nimittäin itse valita, millaisiin asioihin kiinnitämme huomiomme, millaisiin mielikuviin ja uutisiin uskomme ja millaista kuvaa ikäpolvemme ihmisistä haluamme heijastaa. 

 

Jokaiseen ikään liittyy tiettyjä ulkoa tulevia odotuksia koskien sitä, miltä meidän pitäisi näyttää tai miten meidän kuuluisi käyttäytyä, mutta todellisuudessa kenelläkään ei ole minkäänlaista velvoitetta noudattaa noita vaatimuksia ellemme niin itse halua. Minkä ikäisiä olemmekaan, me itse päätämme siitä, minkälaisia ihmisiä olemme.

 

Minä ainakin aion noudattaa Jenny Josephin runon Varoitus (1961) mallia, ja värittää itse oman ikäni:

 

Kun tulen vanhaksi, minä pukeudun violettiin
ja punaiseen hattuun, joka ei rimmaa eikä sovi minulle.
Ja eläkerahoilla minä ostan brandya ja kesähansikkaat
ja silkkisandaalit ja sanon ettei meillä ole varaa syödä voita.

 

Kun väsyttää, istun jalkakäytävälle,
ahmin kaupan maistiaisia ja painelen hälytysnappuloita
ja kolisutan kepilläni rauta-aitoja
korvaukseksi nuhteettomasta nuoruudestani.
Menen sateeseen aamutossut jalassa
ja poimin kukkia vieraiden ihmisten puutarhoista
ja opin syljeskelemään.

 

Sinä saat pitää karmeita paitoja ja kerätä lisää läskiä 
ja syödä kaksi kiloa nakkeja kerralla
tai pelkkää leipää ja pikkelsiä koko viikon
ja hamstrata kyniä ja lasinalusia ja muuta roinaa laatikoihin.

 

Mutta nyt meidän täytyy pitää säädyllisiä vaatteita
ja maksaa vuokra kiltisti eikä puhua rumia kadulla
ja näyttää lapsille esimerkkiä.
Meidän täytyy kutsua ruokavieraita ja lukea sanomalehdet.

 

Mutta ehkä minun pitäisi jo vähän harjoitella?
Etteivät ihmiset hämmästy ja säikähdä sijoiltaan 
kun minä yhtäkkiä olen vanha ja pukeudun violettiin.

Kommentit (0)