Kuvituskuva

Muistatko Sinä lapsuuden ihmeellisiä hetkiä? Hyvin erilaisiakin hetkiä. Yhteistä on, että tietyt hetket eivät katoa koskaan.

 

Olin hyvin pieni, mutta muistan hetken. Hetken, josta lähtien minulla on ollut tietoinen ja koko elämääni määrittävä tosiasia sisäistettynä itseeni. Yllättävää kyllä, muutaman vuoden ikäinen  lapsi on ikäänkuin  suojeltu erityisen traagiselta kuulostavalta tiedolta:

”Olet kasvattilapsi, et ikioma lapsi. Sinut on haettu perheeseen Helsingistä yksi vuotiaana."

Näin silloin, kun et ole ollut riittävän iso muistaaksesi mennyttä

Muistaaksesi elämää jossain toisaalla. Ei tunnesiteitä, ikävää, ei surua, ei iloa, joka liittyisi jonnekin toisaalle. Ei sellaista, jonka jo vähän vanhempi lapsi muistaisi ja tuntisi. Sellaista tunnekarttaa ei tietoiseen mieleen ehtinyt yksi vuotiaan mieleen tallentua. Toki kehtiyspsykologiasta tiedämme kuinka  merkittävä ensimmäinen  ikävuosi on  lapsen elämässä. 

Koska muistinvaraista yhteyttä aiempaan ei  yksi vuotiaalla ollut, ei myöskään reagtio kuullessani  olevani kasvattilapsi, ollut  huutoitkuin surunpurkaus. Sillä tavoin, kuin olisit juuri kuullut läheisen ihmisen kuolleen.  Tunne oli epäoikeudenmukaisuuden tunne. Muistan tiedon  ikäänkuin muuttaneen oikean pienen lapsen elämäni vääränlaiseksi elämäksi.

Siitä hetkestä alkoi tietoinen läpielämän sisällä tuntuva joku ihmeellinen erilaisuuden tunne. 

Oikeaksi hyväksytyksi, ikäänkuin oikeaksi kasvamisen tunne 

Ulkopuolisuudentunne,  ei oikea lapsi, ei oikea nuori, ei oikea aikuinen tunne suhteessa kasvuympäristöön. Läsnäolevana ihmisen sisällä  paljoon elämän kokonaisuudessa. Ikäänkuin sisäänkirjoitetuksi ihmiseen ja ihmismieleen.

Kuitenkin vastapainoksi myös kasvu  sellaiseen ymmärrykseen ja  viisauteen elämästä, jota ilman irrallaan omasta biologiasta ei olisi  pystynyt sisäistämään.  Näin muistan hetken, jossa kuulin olevani minä.  

Asian kuulemisen hetkessä ei ollut siis lyhyen elämähistoriani tunnemuistiin kertynyttä pahaamieltä. Moninaiset tunteet siitä, että tieto on dramaattinen eteni lapsuuden edetessä. Siinä hetkessä oli vain elämä ja ihmiset, jotka ovat olleet lähelläsi aina. Koti, joka on ollut aina kotisi. Tästäkin syystä lapsen ymmärrys riitti hetkessä vain hiljaiseen 'tietoon alistumiseen'. Sisäänpäin kuka minä sitten olen? - pohdintaan. 

Muutaman vuoden ikäinen ei pohdi seuraavilla sanoilla. Pyrin kuitenkin avaamaan hetkeä ja tunnetta aikuisen sanoin.  Se on edelleen tunnemuistissani vahva:

"Miksi minä, miten minulle on tehty näin, miksi kaikki ympärilläni ei olekaan oikeaa ja ei koskaan  tule olemaan. Miksi äiti, isä, sisko, veljet, kaikki lähellä ei olekaan minulle oikeita. Ikiomia!  Miksi minä en ole heille ikioma?"

Elämän lopullisuus oli ikäänkuin hetkessä läsnä

Lopullisuus joka tarkoitti tietoa. Tietoa, joka määritti minut  kasvattilapseksi, määritti minut myös lapsena ja ihmisenä."Minulla ei ole minun oikeat ihmiset ympärillä.  Minulla ei ole oikeaa äitiä, isää ei siskoja, veljiä, ei sukulaisia. Ei nyt, ei koskaan! Olenko minä oikea, ei en ole oikea Lapsi. Olen perheeseen haettu lapsi. Kaikki he ihmiset ovat oikeita toisilleen ja sukulaisilleen. Ei minulle. Haluan niin olla Oikea! Kuka olen. Enkö ole oikea. Minä Lapsi olen Minä ja Oikea,  mutta olen elämässä joka ei ole oikea. Olenko heistä kenestäkään Oikea?"

Vuosikymmenien myötä saan siihenkin vastauksen. 

Kyllä siinä oli myös surua. Suru tuli tietoisuudesta. Suru ei tullut  ihmisistä, jotka olivat olleet elämässä ensimmäisen ikävuoden. Miten olisikaan, koska sellaista aikaa ei muistissa ollut.

Oli suru siitä, että on niin surullista, kun ei ole Oikea Lapsi 

Valtava ristiriita ja käsittämättömyys, että olin jossain sellaisessa lopullisessa elämässä, ikäänkuin näytelmässä, johon en ollut voinut itse vaikuttaa. Enkä voisi elämän perusfaktoihin  koskaan vaikuttaa. En koskaan muuksi muuttaa tosiasiaa, jossa kokonainen ihmisen elämä eletään omasta bologiasta irrallaan.   

Tältä se  tietoisuuden hetki edes vähän yrittäen avata tuntui. Tiedon tietoisuus,  hetkestä, jossa tulin tietämään olevani perheeseen sijoitettu kasvattilapsi.  

Se, että pieni lapsi on kuitenkin jollain tavoin suojeltu tiedon sisältämältä erityisen suurelta surulta johtuu siitä, ettei  viisi-kuusi vuotias lapsi  pysty käsittämään kokonaisuuden traagisuutta. Pienen lapsen hetkessä ei ole koko elämä. Tietoisuus toi kuitenkin hiljaisen surun. Suru, jonka jo pieni ihminen  tunsi itsessään. Et ole Lapsi, joka voisit olla. Olet erilainen lapsi. Olet etkä koskaan toisin voi olla.  Olet perheeseen  haettu lapsi. Kasvamaan tuotu lapsi.    

On varmasti myös lohdullista, ettei niin pieni lapsi muista mielen kautta asioita, jotka ovat johtaneet yksi vuotiaana huostaanottoon. Ihmismieli tallettaa kuitenkin kaiken kehoon ja alitajuntaan. Johonkin sellaiseen syvyyteen, joka tekee meistä inhimillisen ja tuntevan Ihmisen. Se ei päästä koskaan irti tiedosta, irti todellisuudesta. Olla koko elämä  eioikealapsi. Se myös sattuu tavalla, jota ei pysty sanoittamaan kuin vain sen kokenut. Tuskin aina hänkään. 

Elintärkeää, että tieto on kerrottu varhain

Se, että tieto tuli jatkossa olemaan myös hävettävää, piilotettavaa, kaikin tavoin pois suljettavaa, kuin toiveeksi muuksi muuttaa ja unohtaa. Toiveeksi muuttua Oikeaksi Lapseksi. Muistan äärettömän usein lapsuudessa toistamani lauseen äidilleni (kasvattiäiti): "Äiti, ei ole mitään eroa olla ikioma lapsi, vain se, että sinä et ole minua synnyttänyt."

Läpi sieulun ja sydämen, kehon ja mielen lävistävä tunne seuraa tätä pientä lasta läpi elämän. Sinnikäs tahto olla  perheessä ja ympäristössä se Oikea Lapsi kulkee  läpi lapsuuden. 

Oikea Lapsi ja Ihminen on aina ollut olemassa

Sen näkeminen mahdollistuu upeimmin vuosikymmenien saatossa. Eletystä elämästä ammentavasta ymmärryksestä, oikeasta tiedosta, totuuksien näkemisestä, kokemuksista ihmisyhteisöissä. Ennenkaikkea kokonaisen oman elämän elettynä  näkemisestä kuin kirjan, jonka saat lukea lopusta alkuun.  

 

Ihana ihmeellinen Elämä! 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Ihmettelijä. 

Espoosta ja heti alkuun. Blogin kuvan teksti Loistotyypistä johdattaa sukunimeeni. Ei käsitykseen  omasta eriyisestä loistokkuudesta :).   Vaan ainutkertaisiahan me kaikki.

Niin ikäkään ei ole irrottanut ihmettelystä. Siksi myös tämä blogi. Ihmettelyä itseä lähellä olevista teemoista. 

Olen ison perheen äiti, eilisten pienten, nyt jo neljän aikuisen nuoren äiti. Onni on olla myös  isoäiti. Kaksi työuraa tehnyt, terveydenhoito -ja sosiaalialaa. Lastenjärjestötyötä, lapsen oikeuksien ja osallisuuden toteuttamista, yrittäjyyttä, tutkimusta, kehittämistä.

Luottamustehtävissä teatterikasvatus, kuvataidekasvasvatus. Vapaa-ajassa tiivis perheyhteys, kirjallisuuden opinnot, kulttuuri, matkat, elämää rakkaissa paikoissa.

Mm. näitä teemoja elettyinä ja teemoja tännekin ihmettelyyn. Jalat maassa, luovuus ja kauneus kaikkialla. Arjen ihanuutta, kuvin ja sanoin.     

Yhteysterveisin emaili: opitaanyhdessa@gmail.com

Hae blogista