Kuvituskuva, lapsia 1960-luvulla

MUISTIJÄLJET KOHTAAVAT

Blogi  | 19.04.2020

 

Kutsu Sinulle, joka voit jakaa erityisen lapsuuden muistot!

 

Sulje hetkeksi silmäsi. Ajattele itsesi pienenä. Huoletonta lapsuutta. Kesää, uintia, käet kukkuvat, ilma on sakeana pääskysistä, ahomansikoita pientareet punaisena, järven vesi hohtavan lämmin. On lapsuutesi viides tai kuudes kesä. Ei huolen häivää, on vain leikit ja kesä. Leikit pysähtyvät hetkeksi, äidillä on asiaa. Kenties useampikin lause ympärillä. Lävitseni kulkee vain kaksi:

”Et ole meidän ikioma lapsi. Olet meille haettu lapsi.”  

Sanat sementoituivat kehooni. Rajapyykki ennen ja jälkeen oli paalutettu.

 

Mikä määrä muistoja ja kokemusta lapsuudesta on riittävä. Riittävä taltioitavaksi ja vaikuttamaan. Mikä on mitta, jolla yksilön ja yhteiskunnan yhteisvaikutteisen teeman merkittävyyttä arvioidaan. Näin olen pohtinut monin tavoin omakohtaista, lapsen oikeuksiin liittyvää aihepiiriä. Ajatusta voi unelmaksikin kutsua. Haluan koota kodin ulkopuolella sijoitettuna kasvaneiden lasten, tämän päivän aikuisten puhutut kertomukset kirjoitettuun muotoon. Tallettaa muistot dokumentaariseen julkaisuun, jonka lähestymistapa on narratiivinen, inhimillinen, emotionaalinen ja henkilökohtainen. Aikuisten jakamaton velvollisuus on mahdollistaa lapsen oikeudet. Lapsuuksien elämänpituiset matkat. Aina ajankohtainen, ei koskaan myöhäinen.

 

Näissä ajatuksissa viipyillessäni, on yksi lapsuuden muistikuva erityisesti aktivoitunut. Liitän muiston tämän päivän lapsen oikeuksien ammattiminääni. Teemat kansalaisoikeuksista ja lapsen oikeuksista löytävät vahvan kosketuspinnan.  Lapsen oikeuksien sopimus on kansainvälinen ihmisoikeussopimus.  

 

Mustavalkotelevisiosta näkemäni Martin Luther Kingin puhe vuonna 1963 jätti pieneen minuun vahvan muistijäljen. Mitä puhui unelmista kansalaisoikeustaistelija King. Puheen alkulause kuului, tarkistin historiankirjoista: ”Minä sanon teille tänä päivänä, siitä huolimatta, että vastassamme ovat samat vaikeudet tänään ja huomenna, että minulla on yhä unelma.” Vaikuttavaa, että ensin puhutut sanat olivat kirjoitettu sana. Puheen vaikuttavuuden ansiosta sanat muuttuivat kansalaisoikeuslaiksi.  

 

On toinenkin merkittävä henkilökohtainen sidos vuoteen 1963. Opin lukemaan ja kirjoittamaan. Opin ilmaisemaan itseäni, tunteitani ja maailmaani aakkosilla, tavuilla, sanoilla, lauseilla, tikkukirjaimin ja kaunokirjoituksen hapuilevin muodoin. Avasin maailman, jossa ilmaisu sai volyymin kirjaimista. Opin luottamaan sanan voimaan. Muistijälki tuntuukin yhdistävän jääväämättä minussa historian ja nykyhetken. Kingin ja kansalaisoikeudet, minut ja lapsen oikeudet. Ne yhdistyvät oman elämän merkittävissä muistoissa, minussa sijoitettuna lapsena, lapsen oikeuksien aikuisena ammattilaisena ja kirjoittajana.

 

Tämän päivän oikeudellinen unelmani kohdentuu siis erityisiin lapsuuksiin. Koen samanaikaisesti oikeuden ja velvollisuuden tunteet. Faktat ovat nimittäin kirkkaat. Biologisen kodin ulkopuolelle huostaanoton seurauksena sijoitetuttujen lasten elämä asettuu erityisen monimutkaiseen todellisuuteen. Lapsen sijoitus on aina vakava asia.  Huostaanotto on viimeinen vaihtoehto ja tarkoittaa, että lapsesta pidetään huolta oman kodin ulkopuolella. Valtava määrä lastensuojelun juridiikkaa. Lapsen etu on aina ensisijainen etu. Kaikilla tarinoilla, kuten itse elämällä on aina alku, keksikohta ja toivottu lopputulos.

 

Puhutut sanat voivat muuttaa maailmaa, kirjoitetut sanat jättävät ikuisen jäljen.  Kirjoitettuna sanat saattavat näkymättömän näkyväksi ja jäävät vaikuttamaan. Kokemus- ja ammatillisen asiantuntijuuden sekä elämänkokemuksen mandaatilla, näen arvon tosielämän tarinoiden näkyviin nostamiselle. Puhumme ihmisistä. Pienistä lapsista. Ei diaarinumeroista tai oikeustapauksista.

 

Ihmisen kehitys vauvasta aikuisuuteen on ihmeistä suurimpia. Psykologiassa kehitys jaetaan neljään osa-alueeseen: fyysiseen kasvuun, motoriseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen kehitykseen. Miten hienosäätöistä kaikissa olosuhteissa. Entä kasvussa, joissa kehityksen kasvualustasta puuttuu oma biologia. Tai se ei ainakaan asu saman katon alla.  Professori Liisa Keltikangas on todennut kirjassaan, ”Pienen lapsen sosiaalisuus,” lapsen perusturvallisuuden synnyssä tärkeäksi aikuisen ja lapsen pitkäaikaisen vuorovaikutuksen merkityksen. Edelleen sen, kuinka kiinteiden ihmissuhteiden muodostuminen varhaislapsuudessa on ihmisen sosiaalisten taitojen ydin.

 

Uusimman käsityksen mukaan vauva voi luoda useamman vahva kiintymyssuhteen, mutta jokainen turvallinen kiintymyssuhde edellyttää vuorovaikutuksen jatkuvuutta. Keltikangas avaa myös lapsen kolmen ensimmäisen ikävuoden kehityksen vahvaa merkitystä. Varhaiset hoivakokemukset ohjelmoivat aivot toimimaan tietyllä tavalla. Alle kolmevuotias lapsi ei säilö varhaisia kokemuksiaan tiedostamattomaan muistiin, josta ne mystisellä tavalla tulisivat aikuisena esiin. Ensimmäiset kolme vuotta muodostavat eräänlaisen persoonallisuuden perusrakenteen. Se ei tarkoita sitä, että ihminen olisi silloin valmis. Koko ihmisen elämä on muuttumista ja kehittymistä, mutta eräänlainen kivijalka myöhemmälle kehitykselle muodostuu silloin. Miten ihmeellinen onkaan ihmisen kasvu omaksi minäksi. Valtava inhimillinen palapeli koottavaksi.

 

Näkökulma, jossa lapsuuden kokemuksia avaa aikuinen lapsi, on uniikki. Saatavilla ei tänä päivänä ole juurikaan aineistoa, jossa aikuiset huostaanotetut lapset olisivat saaneet äänen. Aineistot, kirjoitukset ja tutkimukset ovat pääsääntöisesti paraillaan sijoituksessa elävien lasten tai jälkihuollossa elävien nuorten. On kristallinkirkas näkymä, että aikuisella säilyy kyky kertoa edelleen kokemaa lapsen näkökulmasta. Kokemuksia, joissa lapsuus aukeaa ikään kuin mielen sisältä. Siitä mitä ei näe ulos, mutta on lapsen pysyvää tunnekokemusta kohtaamastaan ja kokemastaan. Sanoittamista lapsen tunteista ja ajatuksista. Etsiä muistijälkiä ja löytää muistoille sanat.  Minä lapsena ei ihmisessä koskaan katoa.

 

Voiko ensin puhuttu sana, myöhemmin inhimillinen dokumentti, muuttaa aikuisen maailmaa. Tai kenties kertoa vielä jotain suurempaa. Muuttaa nyky- yhteiskuntaa, jossa tehdään työtä lasten hyvän elämän mahdollistamiseksi. Toteutetaan lapsen oikeuksia. Mitä ovatkaan riittävät sanat ja lauseet, joilla voin kansantajuistaa lasten inhimilliset tarinat eletyn elämän sosioemotionaalisesta kasvusta. Ne ovat jokaisen kertojan ikiomat sanat. Ei yhtään vähempää ei yhtään enempää.

 

Tämä professori Keltikankaan sitaatti samaisesta tietokirjasta ansaitsee tulla kokonaan kirjoitetuksi: ”Hymy on sosiaalinen signaali. Se on suunnattu jollekulle. Aluksi hymy ilmaantuu vauvan kasvoille vauvan ollessa yksin, mutta toisen ja kolmannen elinkuukauden aikana vain vastauksena ympäristöön ja ennen kaikkea ihmiskasvoihin.

 

Sinun anonyymi tarinasi on kirjoittamisen arvoinen. Kiiruhdetaan siis Washingtonin Lincoln Memoriaalin edustalle Martin Luther Kingin jalanjäljissä. Perille päästyä suuntaamme katseet hymyillen kohti tuhansia identtisiä ihmiskasvojamme. Valovoimainen puheemme kutsuu kaikki näkymättömät ja kirjoittamattomat tarinat luoksemme. 

 

Sinikka Mäntysalo-Lamppu

_________________________________________________________________________________________

Tilastoja. Kodin ulkopuolelle oli vuoden 2018 aikana sijoitettuna kaikkiaan 18 544 lasta ja nuorta. Lukumäärä kasvoi 2,6 prosenttia edellisestä vuodesta. Avioeroihin päättyi vuonna 2017 yhteensä 13 485 avioliittoa. Avoliittoerot eivät näy ko. tilastossa.

________________________________________________________________________________

 

Lähteet:

Keltikangas, Liisa. 2012. Pienen lapsen sosiaalisuus. WSOY. Painettu EU:ssa.

Lapsen oikeudet. Osoitteessa: https://www.lapsenoikeudet.fi/. Viitattu 10.04.2020.

Martin Luther King. Yle elävä arkisto. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2008/01/16/mies-ja-unelma-martin-luther-king. Viitattu 10.04.2020.

Terveyden- ja hyvinvoinninlaitos THL. Raportti THL 21/2017. https://thl.fi/fi/tutkimus-ja-kehittaminen/tutkimukset-ja-hankkeet/koulu.... Viitattu 10.04.2020.

 

 

 

 

 

 

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Ihmettelijä. 

Espoosta ja heti alkuun. Blogin kuvan teksti Loistotyypistä johdattaa sukunimeeni. Ei käsitykseen  omasta eriyisestä loistokkuudesta :).   Vaan ainutkertaisiahan me kaikki.

Niin ikäkään ei ole irrottanut ihmettelystä. Siksi myös tämä blogi. Ihmettelyä itseä lähellä olevista teemoista. 

Olen ison perheen äiti, eilisten pienten, nyt jo neljän aikuisen nuoren äiti. Onni on olla myös  isoäiti. Kaksi työuraa tehnyt, terveydenhoito -ja sosiaalialaa. Lastenjärjestötyötä, lapsen oikeuksien ja osallisuuden toteuttamista, yrittäjyyttä, tutkimusta, kehittämistä.

Luottamustehtävissä teatterikasvatus, kuvataidekasvasvatus. Vapaa-ajassa tiivis perheyhteys, kirjallisuuden opinnot, kulttuuri, matkat, elämää rakkaissa paikoissa.

Mm. näitä teemoja elettyinä ja teemoja tännekin ihmettelyyn. Jalat maassa, luovuus ja kauneus kaikkialla. Arjen ihanuutta, kuvin ja sanoin.     

Yhteysterveisin emaili: opitaanyhdessa@gmail.com

Hae blogista