Osa 1.
Aika hurjalta kuulostava sana tämä: KUOLINSIIVOUS
Tahtomattani realiteettina meidän +60 ajatuksiin ja askareisiin tämän suuntainen totuus alkaa työntymään. Jollei se aivan jo jyrää ja kompastuta meitä. Eri paikoissamme kaikkeen siihen mitä elämämme aikana olemme ’kasanneetympärillemme’.
Oletko sinä pohtinut tätä teemaa. Onko se käynyt ajatuksissasi?
Tosiasia on, että elämää eletään elääksemme elämää. Ei elämää eletä vain valmistautuaksemme kuolemaan. Jotain siinä vain on, että tiiviistä työelämästä juuri vapautuneena elämän rajallisuuskin astuu vahvemmin läsnäolevaksi. Ikä on kaiken kaikkiaan merkittävä herätys siihen, että enemmän on takana kuin edessä. Mitä sinusta jää. Mitä meistä jää.
Rohkeasti on tässä siis otettava vastaan ajatukset, joissa pohdin mitä ihmettä lapsemme tekevät kaikelle sille isolle ja pienelle tavaralle, vuosikymmenien valtaville asiakirja- ja työnmateriaaleille, eri rakkaitten paikkojen tavaramäärälle vinteissä, kellareissa ja ulkorakennuksissa. Entä niille rakkaille paikoille? Rakennuksille ja ymäristöille. Entä kaikelle sille tavaralle, jota on valmiiksi jo kertynyt edellisiltäkin polvilta.
Oi rakkaat lapseni, ajattelen teitä.
Olen tähän ikään ollut mukana jo monissa lähisukulaisten kotien tyhjennyksissä. Niin kuin olemme aina tottuneet. Se tapahtuu ihmisen kuoleman jälkeen. Lähisukulaiset aloittavat raivauksen. Siivouksiin saattaa liittyä usein myös ensimmäisiä tunteenpurkauksia, mikä pikkutavara kuuluu kenellekin, mitä on jo elinaikana kenellekin luvattu, mikä tulisi peräti jakaa kahtia, että sopu syntyisi. Hikeä, pölyä, tunnetta, surua, itkua, pahaa mieltä, joskus jopa ensimmäiset tulehtuneet sukulaisten väliset suhteet saattavat nousta pintaan. Niin nousta pintaan, kasvaa aina vain suuremmiksi ja jopa räjähtää lopullisiin välirikkoihin. Syitä on monia, joskus jopa se yksi ja ainoa arabian kermakko vuodelta 1939.
Palatakseni omiin ’mitäminustajää’ / ’mitämeistäjää’- pohdintoihin, olen ottanut rohkeasti puheeksi neljän aikuisen nuoremme kanssa tavaramäärää, joka vuosikymmenien pitkästä liitosta, isosta perheestä, yrittäjyydestä, isoista tiloista ja monista paikoista on ympärillemme kasaantunut. Lähinnä tunnustellut. Aihe ei ole vielä kovinkaan suosittu. Se tekee osin myös surulliseksi sellaisesta tosiasiasta, jota ei nuorempi ikäpolvi haluaisi tässä kohtaa elämää vielä pohtia.
Vähän kuitenkin onneksi on annettu osviittaa. Viisaasti ja rehellisesti ovat sanoneeet, että emme aio kaikkea säilyttää. Kaikki turha lähtee pihaan tuodun ison jätelavan kyytiin. Miten viisasta puhetta. Miten herättävää puhetta.
Turhan määritteleminen ja turhan poistaminen tulisi ainakin olla se lähtökohta, jonka määritteleminen ja toimenpiteet ovat vanhemman sukupolven ihan ikioma tehtävä. Jopa velvollisuus. Turhan määrittäminen ja poistaminen jonka on elämässään kerännyt. Elämiseensä tarvinnut. Ei siis turhaa sinun elämän aikana, mutta turhaa viimeistään, kun ne eivät ole enää sinun elämääsi.
Aihe on niin kiinnostava, että palaan osa 2. kanssa piankin.
Havahduttauni teeman pohdintoihin, osui muutama linkki aiheesta. Vielä itselle lukematon kirja tämä. Ei myöskään ihan top10-listalla, mutta viisasta. Kurkkaa: https://www.ess.fi/teemat/koti/art2430959
Aiheesta siis kokonaisen kirjan on kirjoittanut ruotsalainen Margareta Magnusson. Viisaasti hän muistuttaakin, että vaikka sana kuolinsiivous on uusi, puuha on ikivanhaa. Yleensä kuolinsiivous tehdään jonkun kuoltua. Kun on viisas, siivouksen voi hoitaa myös etukäteen.
Eiköhän nautita kaikesta kauniista, jota olemme ympärillemme saaneet. Jalat maassa, järki päässä ja just jokainen päivä ELÄMÄÄ ELÄEN!
