Lapsuudessamme meitä ympäröineet ihmiset, kuten vanhemmat, sisarukset ja muu suku, ovat se sosiaalinen ympäristö, johon olemme kasvuiässä sopeutuneet. Ajan myötä näistä ihmisistä, olivatpa he millaisia tahansa, on tullut meille tutut ja ennakoitavat vuorovaikutuksen puitteet, jotka ovat sekä mahdollistaneet että rajoittaneet käyttäytymistämme kasvaessamme aikuisiksi. Toistamme perheessä ja suvussa näitä syvään juurtuneita käyttäytymisen asetelmia.
Omat vanhempani ovat jo kuolleet, mutta mietin nyt jälkipolviani. Millainen ympäristö olen heille? Millaisia vuorovaikutuksen rutiineja he toistavat kanssani? Kuinka rakentavia ja hyvinvointia tukevia nämä vakiintuneet tavat lopulta ovat? Jotkut yhteiset rutiinit, kuten puheenaiheeni tai joulun viettämisen tapa voivat olla itselleni mieluisia, mutta epämiellyttäviä lapsilleni. Miten lapseni ratkaisevat suhteensa minuun yhtenä heidän tärkeimmistä sosiaalisista ympäristöistään?
Myös lapset ovat vanhemmalle tärkeä sosiaalinen ympäristö. Kasvustaan huolimatta lapsi on ollut vanhemmalleen pääsääntöisesti ennakoitavissa oleva ympäristö. Olipa lasta kasvatettu miten tahansa, sopivasti, liian ahtaasti tai liian vapaasti, jokaisen tavan tuloksena lapselle on rakentunut tunnistettava identiteetti: hänet tunnetaan asioita, joita hän toistaa elämässään. Aikuinen lapsi toistaa tiettyjä käyttäytymisen malleja nimenomaan vanhempiensa seurassa. Nämä aikuisen lapsen rutiinit ovat tuttu ja turvallinen sosiaalinen ympäristö aikuiselle. Vaistomaisesti toivon niiden jatkuvan samanlaisena kuin ennenkin.
Ihminen kokee elämänsä rullaavan hyvin, kun hänen odotuksensa toteutuvat. Elämä on kohdallaan, kun ympäristössä ei ole liikaa muutoksia ja nykyinen olotila vastaa hänen tarpeitaan. Monesti ennalta-arvattava arki mahdollistaa keskittymisen itseä kiinnostaviin asioihin. Tämän huomaa etenkin silloin, kun arki järkkyy esimerkiksi sairauden tai onnettomuuden myötä. Ihminen rakastaa rutiineja, etenkin omia tarpeita täyttäviä rutiineja, mutta myös huonoon kohteluun voi tottua.
Perhe on järjestelmä, johon vakiintuu rutiinien myötä omanlaisensa tasapainotila. Vanhempien ja lasten välinen käyttäytyminen on kietoutunut toisiinsa vuosien ja vuosikymmenien ajan. Vuorovaikutuksen tavat eivät helpolla muutu. Monien vanhempien ja lasten suhteissa kaikki sujuu riittävän hyvin, mutta kuulen usein, kuinka keski-ikäinen taantuu vieraillessaan vanhempiensa luona. Koen, että minulla vanhempana on osuuteni ja myös vastuu tässä vuorovaikutuksen tanssissa. Miten esimerkiksi suhtaudun, jos lapseni ei enää käyttäydykään odottamallani tavalla?
Kanssakäymisen ongelmissa on helppo todeta syyn olevan toisessa osapuolessa. Sosiaalisen ympäristön syyttäminen siirtää vastuun omasta käyttäytymisestä muille. Ydinkysymys onkin, missä määrin voin itse muuttua lapsilleni sellaiseksi joustavaksi ympäristöksi, joka antaa tilaa heidän itsenäistymiselleen ja kasvulleen omanlaisekseen ilman, että menetän oman identiteettini? Kuinka voin itse edelleen yli 60-vuotiaana kasvaa aidommaksi ja itsenäisemmäksi suoden saman oikeuden jälkipolvilleni?
Aivan kuten napanuoran on katkettava lapsen syntyessä maailmaan, samoin on nuoren aikuisen kyettävä eriytymään omaksi itsekseen ja vanhempien tehtävä on tukea tätä itseksi kasvua. Valitettavasti ikä ei takaa ihmisen kypsyyttä ja aikuisuutta tässä merkityksessä. Enää en voi lapsiani kasvattaa, mutta itseäni voin pyrkiä kehittämään viisaammaksi ja tasapainoisemmaksi. Onnistuessani olen jälkipolvilleni yksi sosiaalinen ympäristö, jossa heidän on helpompaa olla oma itsensä.
Tässä Sukupolvien sillanrakentajaksi -blogissa pohdin näihin kysymyksiin liittyviä aiheita. Kirjoitan Bowen Family Systems teorian näkökulmasta, jonka yksi harvoista asiantuntijoista olen Suomessa. Huomioin sinun kommenttisi ja kysymyksesi aihetta käsitellessäni, joten olet tervetullut ottamaan kantaa.
Kiitos, että luit tämän ensimmäisen blogini ET-lehdessä.
Petri