Heinäkuun aikana olen lukenut useista medioista artikkelia, jonka mukaan monet nuoret ovat pettyneet kummeihinsa. Pettymys johtuu siitä, että vanhemmat ovat valinneet kummeiksi ystäviään ja elämänpolkujen eriytyessä yhteys kummilapseen jää etäiseksi.

Nykyisin on tapana kysellä jatkuvasti mielipiteitä joka asiasta. Oletko aina tehnyt väärin? Oletko pettynyt siihen, tähän, tuohon? Oletko onnellinen hänen kanssaan? Miten onnistuimme?

Ei minulta ole koskaan kysytty, olenko pettynyt kummeihini enkä ole asiaa paljoa ajatellut. Vastaan siis kysymättä, että kun nyt tuli puheeksi, niin olen. Toinen kummini oli isän ystävä ja toinen sukulainen.

Kummini ovat jääneet etäisiksi. Jos he olisivat kävelleet kadulla vastaani, en todennäköisesti olisi tuntenut kumpaakaan eivätkä he minua. Alle kymmenvuotiaana sain toiselta kummiltani lahjoja, toiselta en sitäkään.

Koska kummit eivät ole olleet osa elämääni, en ole osannut olla heihin pettynyt. Moniin aikuisiin olin pettynyt ja ilmaisin sen myös ääneen. Yleensä sain vastaukseksi, että häntä täytyy ymmärtää, ja sitten tuli selostus, miksi.

Aikuisia täytyi ymmärtää, sillä heillä oli ollut vaikea elämä. Ymmärtämisen vaatimus oli pohjaton. Kuka olisi ymmärtänyt lasta tai teiniä, jonka tarve tulla ymmärretyksi jäi täyttymättä?

Vuosikymmenten jälkeen ajattelen, että kehotus ymmärtämiseen ei ollut huono. Jos jatkuvasti miettii omia pettymyksiään, ihmisten tekemiä virheitä ja elämänsä huonoja puolia, niitä myös löytää. Ajatukset on syytä suunnata ihmisten ymmärtämiseen eikä moittimiseen.

Elämän mittaisella matkalla olen myös oppinut ymmärtämään monenlaisia ihmisiä. Nyt minäkin sanoisin nuorille, että yrittäkää ymmärtää meitä aikuisia, sillä meillä on omat pettymyksemme ja elämänkokemuksemme, olemme oman aikamme lapsia.

Myös nuori tarvitsee kuuntelijaa ja ymmärtäjää. Hänelläkin saattaa olla vaikea elämä. Vaikea on nuoren oppia ymmärtämään ihmisiä, jos häntä itseään ei ymmärretä. Ihminen jakaa eteenpäin sitä, mitä on saanut itse kokea.

Nykyajan tapa suunnata ajatuksia omaan tyytyväisyyteen erilaisilla kyselyillä, ohjaa liian itsekeskeiseen elämään. Hyvinvoinnin sijaan ne luovat pahoinvointia, koska aina voi olla paremmin, joten aina on syytä olla tyytymätön.

Elämän ja ihmisten ymmärtämiseen ohjaaminen luo hyvinvointia, sillä ymmärtämällä asioita voi oppia jotain uutta ja arvokasta. Ymmärtämällä toisten puutteita voi hyväksyä myös oman elämänsä vajavaisuudet. Uhriutuminen on raskas elämäntapa.

Noin viisikymppisenä sain toiselta kummiltani anteeksipyynnön. Hän pahoitteli sitä, että oli ollut huono kummi. Anteeksipyyntö tuli isäni välityksellä, ei henkilökohtaisesti. Se nyt vain meni näin ja siihen oli syynsä.

Olen elänyt lapsuuden ja nuoruuden, jossa meitä ei kuunneltu eikä ymmärretty. Silti elämässäni on ollut myös ymmärtäväisiä aikuisia, kiitos heille, sillä heidän ansiostaan olen selvinnyt elämän pettymyksistä.