Tyhjälle paperille voi syntyä mitä vain

Pulpetin päällä tyhjä paperi ja lyijykynä, aikaa kymmenen minuuttia ja täysi vapaus tehdä paperilla ja kynällä mitä tahansa. Mitä syntyy, jos antaa peruskoululaiselle tällaisen tehtävän.

Yksi piirtää taitavan kuvan ja toinen piirtää kirkkoveneitä. Joku kirjoittaa mielenkiintoisen tarinan ja joku toinen vihatekstiä. Paperista syntyy kauniita paperitaitoksia tai paperin voi rutata yhdeksi paperitolloksi ja katkoa kynän pieniksi pätkiksi ja heitellä pätkät ympäri luokkaa.

Ja sitten on niitä, jotka eivät saa kymmenessä minuutissa tehtyä mitään. Todennäköisesti tämä kaikki löytyy yhdestä peruskoululuokasta. Kaikille näille erilaisille oppilaille pitäisi kyetä tarjoamaan samat tiedot ja taidot.

Suomalaisessa koulutuspolitiikassa on tehty tasa-arvon kannalta tärkeitä päätöksiä viimeisten noin 150: n vuoden aikana. Ensin annettiin kansakouluasetus vuonna 1866, sitten säädettiin oppivelvollisuuslaki vuonna 1921 ja lopulta päädyttiin peruskouluun 1970- luvulla.

Kaikki tämä on tähdännyt siihen, että jokaiselle lapselle voitaisiin tarjota mahdollisuus ensin luku- ja kirjoitustaitoon, myöhemmin peruskoulun suorittamiseen ja jatkokoulutuskelpoisuuteen.  Kaikki tämä omalla äidinkielellä ja ilmaiseksi. Peruskoulussa on koko ikäluokka samalla viivalla.

Mutta onko se tasa-arvoa, että kaikki ovat samalla viivalla, jos kaikki eivät halua olla samalla viivalla? Tasa-arvon myötä koulutus on kärsinyt myös inflaation. Se, mikä ennen oli suuri unelma ja mahdollisuus parempaan tulevaisuuteen on nykyisin osalle oppilaista ikävä velvollisuus.

Onko se tasa-arvoa, että jokaiselle annetaan kynä ja paperia (nykyisin tietokone) ja oletetaan kaikkien kiinnostuvan akateemisista taidoista? Jos paperille ei synny mitään, pitäisikö käteen antaa vasara ja lautoja, kangasta ja neuloja tai jotain muuta vastaavaa.

Poliitikot puhuvat kovin mielellään siitä, kuinka erilaisista taustoista tulevien lasten ja nuorten eroja pitäisi tasoittaa. Kaunis ajatus, jos nämä lapset ja nuoret haluavat opiskella. Mutta totta on myös vanha sanonta ”ei kannettu vesi kaivossa pysy” ja väkisin on vaikea auttaa ketään.

Ja niin peruskoulusta tulee paikka, jossa kellään ei ole hyvä olla. Ne, jotka haluaisivat opiskella, eivät saa siihen mahdollisuutta ja ne, jotka haluaisivat käteensä jotain muuta kuin akateemiset välineet, joutuvat väkisin vääntämään asioita, jotka eivät yhtään kiinnosta. Opettajat taiteilevat tässä välissä turhautuneina ja uupuneina.

Elämme maassa, jossa on mahdollista edetä satamajätkästä presidentiksi tai kaupan kassalta pääministeriksi. Se on tasa-arvoa. Tasa-arvoa on myös se, että arvostamme niitä satamajätkiä ja kaupan kassoja, sillä heitä tarvitaan enemmän kuin pääministereitä tai presidenttejä.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Hae blogista

Kategoriat