Mitä minä häpeän?

Lapsuuteni aikuiset sanoivat, saisit hävetä.

Ja niin häpeä istahti olkapäilleni,

se hiipi ajatuksiini ja valtasi olemukseni.

Häpesin läpi lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden.

 

Niin paljon häpeää.

Niin paljon turhaa häpeää.

Niin paljon elämää rajoittavaa häpeää,

kunnes tuli päivä,

jolloin olin hävennyt itseni uuvuksiin.

 

Ja silloin,

häpeästä uupuneena mieleeni hiipi kysymys,

mitä minä häpeän.

 

Ei ole häpeä puhua niin kuin puhun.

Ei ole häpeä liikkua niin kuin minä liikun,

pukeutua niin kuin pukeudun,

olla hidas tai nopea,

arka tai rohkea,

nuori tai vanha.

Ei ole häpeä olla minä.

 

Ja vihdoin karistin häpeän olkapäiltäni, ajatuksistani, olemuksestani.

Se pyrki takaisin uudelleen ja uudelleen,

minä karistin sen uudelleen ja uudelleen,

kunnes se oli pois.

 

Katsokaa, tässä minä olen, ilman häpeää.

Kuunnelkaa, kun minä puhun, ilman häpeää.

Tämä on minun elämäni, enkä häpeä sitä.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat

Sisältö jatkuu mainoksen alla