Vanha kuusi on nähnyt paljon elämää.

Sata vuotta sitten, keväällä 1918 isoisäni oli 3- vuotias pieni poika, kolmesta veljeksestä keskimmäinen. Eräänä päivänä valkoisten joukot tulivat hakemaan hänen isäänsä kotoa, isä vietiin läheiselle pellolle ja ammuttiin sinne. Nuori äiti jäi yksin vaatimattomaan pirttiin kolmen pienen pojan kanssa. Hänet tunnettiin kovana työihmisenä, mikä oli merkittävä asia sen ajan ”avioliittomarkkinoilla” ja niinpä hän muutaman vuoden leskeyden jälkeen avioitui uudelleen. Sisällissota oli taakse jäänyttä aikaa ja elämä sai jatkua.

Sata vuotta sitten, kesällä 1918 isoäitini oli viiden kuukauden ikäinen sikiö äitinsä kohdussa. Häntä odotettiin syntyväksi perheensä seitsemäntenä lapsena. Perheen isä oli juuri vapautunut punavankien leiriltä, saavuttuaan nälkiintyneenä kotiin, hän söi nälkäänsä perunankuorista lähtien kaiken näkemänsä ja kuoli sen seurauksena. Perheen äiti jäi yksin huoltamaan kasvavaa lapsijoukkoaan. Jotenkin hän selvisi lastensa kanssa, kunnes kuoli isoäitini ollessa 12- vuotias tyttö.

Kaksi sisällissodan orpoa, isoisäni ja isoäitini löysivät toisensa ollessaan piikana ja renkinä naapuritaloissa. Häitä tanssittiin isoäitini piikomistalon heinäladossa keväällä 1938 ja äitini syntyi samana vuonna loppukesällä. Isoisäni ehti melkein rakentaa nuorelle perheelleen oman kodin, kun sota tuli jälleen kerran muuttamaan elämänkulkua. Sisällissodan orpo kaatui talvisodassa jättäen jälkeensä yhden sotaorvon, äitini.

Niin paljon särkyneitä unelmia ja hukattuja ihmiskohtaloita, niin paljon isän ikävää. Usean sukupolven ajan ihminen on yrittänyt rakentaa turvallista elämää ja samalla tuhonnut sitä. Samanlaisia tarinoita löytyy monesta suomalaisesta suvusta. Sen mitä rauhan aikana rakennetaan, sota tuhoaa tälläkin hetkellä liian monessa paikassa. Näin sadan vuoden takaa on vaikea ymmärtää niitä tilanteita, joissa ihmiset ovat eläneet sisällissodan aikana. En osaa edes ajatella, olisinko ollut punaisten vai valkoisten puolella tai täysin puolueeton. En tiedä, kuinka vahvasti esi-isäni olivat punaisten puolella vai oliko heillä muuta mahdollisuutta. Punainen tai valkoinen, todennäköisesti jokainen halusi vain vaikeana aikana pelastaa sekä perheensä  että oman henkensä.

Sisällissodan ja toisen maailmansodan haamut ovat varjostaneet sukumme elämää lähes koko Suomen itsenäisyyden ajan. Sukupolvesta toiseen liian kovia kokeneet ihmiset ovat yrittäneet rakentaa hyvää elämää niistä raunioista, jotka elämä on heille tarjonnut. Olen heille kiitollinen siitä, että he ovat jaksaneet jatkaa elämää mahdottomilta tuntuneista olosuhteista huolimatta. Minäkin olen kahden sotaorvon lapsi, mutta en  ole orpo, sillä olen saanut kasvaa rauhan ajan lapsena. Sota on vienyt molemmat isoisät, mutta isäni olen saanut pitää. Minun lapseni ovat saaneet pitää sekä isänsä että isoisänsä. Rauhan vuodet ovat korjanneet sen, mitä sodan vuodet ovat tuhonneet.

Metsissä, joissa sukuni miehet ovat sata vuotta sitten piileskelleet ja menettäneet henkensä, kasvaa paljon isoja ja vanhoja kuusia. Minulle ne kuuset puhuvat omalla tavallaan sukuni tarinaa. Ne kertovat sellaista suomalaista historiaa, joka ei toivottavasti koskaan toistu. Toivottavasti viha ei saa enää koskaan tuhota sitä elämää, jonka rakkaus on rakentanut. Kuinka monta latvaa yksi kuusi voi kasvattaa yhden katkenneen latvan tilalle?  En tiedä, mutta tänä päivänä vanhan kuusen uudet latvat kurkottavat kohti vapaan Suomen sinistä taivasta.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Hae blogista