Kirjoitukset avainsanalla lukuvuosi

Ruusu lukuvuoden läpi sinnitelleelle.

Kyllä tätä on odotettu, vihdoin päättyy lukuvuoden mittainen piina. Päättyvät aamut, jolloin joutuu pelonsekaisin tuntein lähtemään kouluun. Päättyvät päivät, jolloin joutuu pelonsekaisin tuntein istumaan oppitunneilla, selviytymään kouluruokalassa ja välitunneilla. Päättyvät päivät, jolloin joutuu sietämään huutelua, ilkeitä kommentteja, tönimistä ja yksinäisyyttä. Vihdoinkin.

Kaiken tämän kouluviidakon keskellä moni nuori on kovin yksin. Joku sinnittelee lukuvuoden läpi hiljaa kärsien. Joku toinen ei jaksa sinnitellä, vaan päättää jäädä kotiin, ensin yhdeksi päiväksi, sitten viikoksi ja lopulta siinä vierähtää huomaamatta koko lukukausi. Vihdoinkin on kesä eikä tarvitse enää sinnitellä.

Apua on tarjolla, on opettajia, ohjaajia, valmentajia, kuraattoreita, psykologeja, nuorisotyöntekijöitä, terveydenhoitajia, poliiseja, lukematon määrä aikuisia auttajia. On projekteja, hankkeita, tutkimuksia, yhteisiä tiedotustilaisuuksia, kaikkea mahdollista. Miksi mikään apu ei riitä?

Niin monta tarinaa mahtuu kuluneeseen lukuvuoteen. On tarinoita yksinäisyydestä, ahdistuksesta, peloista, kiusaamisesta, kotiin jäämisestä, syrjäytymisestä. Koulupudokkaiden ohjaaja kuulee monta tarinaa, kuulee ja ymmärtää, yrittää auttaa ja huomaa olevansa aivan liian voimaton näiden tarinoiden keskellä.

Eivät nämä syrjäytyneet lopu, jos kouluissa meno ei rauhoitu. Eivät pudokkaat lopu, jos kodeissa on pudottu yhteiskunnan kyydistä. Ei pelko lopu, jos pelon aiheuttajat mellastavat vapaasti luokkahuoneissa ja koulujen käytävillä. Ei nuorelta lopu pelko, jos aikuinenkin pelkää.

Vihdoinkin viimeinen viikko ja vihdoinkin aikaa hengähtää. Olisiko myös aikaa ja mahdollisuuksia tehdä suunnan muutos kohti turvallisempaa seuraavaa lukuvuotta.

Meillä on toimiva koulusysteemi, meillä on ammattitaitoiset ja työhönsä sitoutuneet opettajat ja meillä on paljon oppimishaluisia nuoria. Meillä on myös liian äänekäs ja vaikutusvaltainen käytöshäiriöisten nuorten vähemmistö terrorisoimassa enemmistön toimintaa.

Voisimmeko saada koulusta pois heidät, jotka eivät kykene sopeutumaan koulun sääntöihin, jotta oppimishaluisten ja -kykyisten nuorten ei tarvitsisi pelätä? Voisivatko koulussa saada äänensä kuulumaan he, jotka kykenevät rakentamaan yhteishenkeä eivätkä he, jotka kylvävät ympärilleen pelkoa? Voisiko koulusta tulla työpaikka, jossa opettajia kuunneltaisiin ja kunnioitettaisiin?

Kovasti toivoisin, että he, jotka tämän lukuvuoden ovat käyneet koulua pelokkaina ja syrjittyinä, voisivat aloittaa seuraavan lukuvuoden turvallisin mielin. Eivät he välttämättä tarvitse auttajia, vaan turvallisen koulun ilman pelkoa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä koulussa aloitin kansakoulun neljännen luokan syksyllä 1970.

On syyslukukauden ensimmäinen koulupäivä vuonna 1970. Takana on ihana kesäloma, mutta edessä vielä ihanampi kouluvuosi. Olen niin odottanut koulun alkua, kavereiden näkemistä, uusia ja ihania koulukirjoja ja kaikkia mielenkiintoisia asioita, joita koulu tuo tullessaan. Elän onnellista lapsuutta.

Tuosta päivästä on 50 vuotta, seison saman koulun pihalla, muistot ja tunnelmat palaavat hyvin elävinä mieleen. Silloin oli edessä ainutkertainen lukuvuosi, viimeinen vuoteni kansakoulussa. Rakastin luokkaani, opettajaani, kavereitani ja uusien asioiden oppimista. Seuraavana syksynä aloitin oppikoulussa.

Sen jälkeen on tullut monia ainutkertaisia vuosia, ensimmäisiä ja viimeisiä monessa eri koulussa ja oppilaitoksessa. Kaikki ne vuodet ovat osa henkilökohtaista historiaani.

Opettajana lukuvuodet seuraavat toisiaan. Jokainen uusi lukuvuosi on kuin tyhjä paperi, siihen on mielenkiintoista alkaa kuvaamaan uusia asioita. Lukuvuodet eivät kuitenkaan enää ole ainutkertaisia, ne tulevat ja menevät, oppilaat vaihtuvat, mutta jokaisen ikäluokan kanssa toistuvat samat rutiinit.

Siksi on hyvä palata ajatuksissaan niihin omiin ainutkertaisiin lukuvuosiin. Minun jokavuotinen rutiinini on oppilaille ainutkertainen lukuvuosi. Jokainen aloittaa elämässään yhden kerran ensimmäisen luokan, seitsemännen luokan tai sitten sen viimeisen yhdeksännen luokan. Minä opona olen osa hänen ainutkertaista lukuvuottaan.

Tämä lukuvuosi 2020–2021 on kuitenkin ainutkertainen myös minulle. Tämän lukuvuoden alussa jännitän asioita, joita en ole koskaan ennen joutunut jännittämään. Miten kykenen luomaan läheisen suhteen uusiin seiskoihin, kun koko ajan pitää korostaa fyysistä välimatkaa. Yksi pieni virus tekee tästä lukuvuodesta ainutkertaisen meille kaikille.

Edessäni on jälleen uusi lukuvuosi, tyhjä paperi. Haluaisin täyttää sen paperin kauniilla väreillä ja sanoilla. Toivon, että se ei minusta tai kenestäkään meistä riippumatta täyty tummilla sävyillä.

Valtakunnan päättäjät lupaavat, että kouluun voi palata turvallisin mielin. He lupaavat jotain, mitä eivät kykene takaamaan. Korona ei kysele lupaa Suomen tai maailman päättäjiltä. Se elää omaa elämäänsä.

Tiedän, että syksyllä 1970 vanhempani lähettivät minut ja pikkusiskoni rukoillen koulutielle. Maailmani oli silloin turvallinen, en osannut pelätä mitään kovin mullistavaa, pelkäsin hammaslääkäriä ja makkarakeittopäiviä.

Nyt syksyllä 2020 lähden rukoillen tähän ainutkertaiseen lukuvuoteen. Toivon, että oppilaitteni ei tarvitse aloittaa lukuvuottaan pelon vallassa. Me viranomaiset teemme parhaamme turvataksemme tämän lukuvuoden turvallisen opiskelun, mutta meidän mahdollisuutemme ovat rajalliset. Viime kädessä luotan kuitenkin enemmän Jumalan varjelukseen kuin yhteenkään ihmiseen. Hänen mahdollisuutensa ovat rajattomat.

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat