Kirjoitukset avainsanalla älypuhelin

Aikaan, jolloin puhelin oli puhelin.

Lapsuus- ja teinivuosina ikkunaruutu oli ainoa ruutu, jota katselin. Televisio oli toki keksitty ja se kaunisti jo monen kodin olohuonetta, mutta meille se ostettiin vasta ollessani jo 15- vuotias. Tylsää, ajattelevat ehkä nuoremmat sukupolvet, mutta en muista lapsuutta ja nuoruutta tylsänä aikakautena.

Kovin kauaa en ehtinyt televisioruudusta nauttia, sillä muutin pois lapsuuskodistani 16- vuotiaana. Oman television ostin vasta 23- vuotiaana, joten siinä meni taas muutama vuosi olemattomalla ruutuajalla.

Ruutuaika on nykyajan termi ja sillä tarkoitetaan kaikkien digilaitteiden parissa vietettyä aikaa. Siis puhelimen, tietokoneen, konsolipelien, padien ja tv: n ruudun ääressä vietettyä aikaa. Ja tuosta ruutuajasta ollaan nyt kovin huolissaan.

Lapsilla on liikaa ruutuaikaa, nuorilla, aikuisilla ja vanhuksillakin on liikaa ruutuaikaa. Sitä pitäisi ehdottomasti tarkkailla ja rajoittaa, seurata suosituksia ja noudattaa niitä.

Eli siis paluu sinne 1960- luvun lapsuuteen ikkunaruutujen ääreen tai 1970- luvun nuoruuteen kahden televisiokanavan ääreen. Aikaan, jolloin puhelin ei ollut ruutu, vaan iso kone jossakin pöydällä, pelit olivat lauta- ja korttipelejä, kirjat kirjoja ja lehdet lehtiä. Nyt nuo kaikki ovat ruutuaikaa.

Ensimmäisen kännykkäni ostin melkein 40- vuotiaana eikä sen ruudussa ollut paljon katsomista, sillä siinä oli vain puhelin- ja tekstiviestitoiminnat. Ensimmäisen älypuhelimen omistin melkein 50- vuotiaana. On siis tullut elettyä ruutuvapaasti suurin osa elämästä.

Ei onnistu ruutuvapaus enää. Työt ja opiskelut ovat siirtyneet ruudun taakse ja siinä sitä tuleekin ruutuaikaa tuntitolkulla. Pankki- posti-, vakuutus-, veroasiat, matka- ja kaikki liput, ostokset, autoparkit, kaikki mahdollinen toiminta on ruudun takana. Et voi tehdä mitään ilman ruutua.

Voisiko joku kertoa, miten tässä maailmassa voi rajoittaa ruutuaikaa, kun jo leikki-iässä tungetaan joku ruutu käteen? Haluaisin kovasti vähentää ruutuaikaani, jos se vain olisi mahdollista. Tätäkin kolumnia kirjoitan ruudun ääressä.

Tämä nykymaailman meno on siitä ihmeellistä, että koko ajan keksitään erilaisia laitteita ja uusia systeemeitä, sitten niitä tyrkytetään ihmisille puoliväkisin ja kun saadaan ihmiset riippuvaisiksi niistä, aletaan kyttäämään ja kontrolloimaan. Jos koko elämä siirtyy väkisin ruudun ääreen, tulee ruutuaikaa.

Viime vuosituhannen lopussa isovanhemmillani oli paljon ruutuaikaa. Päivällä he istuivat ikkunan ääressä katsellen lintujen touhuja lintulaudalla ja oravien telmimistä pihapuiden oksilla. Illalla he katselivat televisiota, mitä sieltä niiltä kahdelta kanavalta tuli. Se oli rentouttavaa ja rauhoittavaa ruutuaikaa.

Nykyaikana me, heidän lapsenlapsensa teemme töitä pitääksemme heidän lapsensa ajan tasalla kaikkien ruutujen suhteen. Ikkunaruudun katselu ja ne televisiokanavat sujuvat, kaikki muut ruudut ovat jääneet meidän lasten huoleksi. Siis lisää ruutuaikaa omien vanhempien asioiden hoitamisesta. Saisinpa siirtyä lintujen ja oravien katseluun, pois ruutujen ääreltä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaipaan aikaan, jolloin puhelimet olivat puhelimia.

Älypuhelimeni alkoi ottaa vastaa viestejä ”Sinulla on uusi viesti vastaajassasi…” Niitä viestejä tuli useiden päivien aikana kymmeniä. Seuraavaksi alkoi virrata pakettilähetyksiä, tai ainakin ilmoituksia saapuvista paketeista. Älykäs puhelimeni otti vastaan kaikki älyttömät ja rikolliset viestit.

Deletoin viestejä urakalla ja samalla mietin, että toivottavasti näitä viestejä ei mene iäkkäille vanhemmilleni. Tai jos menee, niin toivottavasti he eivät ole erehtyneet aukomaan viesteissä olleita linkkejä.

Muutaman vuoden ajan olemme koko suvun voimin opettaneet vanhempiani käyttämään älypuhelimiaan, heikolla tuloksella. Herra Alzheimer tekee työtään nopeammin kuin meidän opetuksemme. Lopulta luovutimme ja ostimme äidille älypuhelimen tilalle yksinkertaisemman version.

Haluaisin itsellenikin yksinkertaisemman puhelimen.  Olen selviytynyt elämässäni melkein 40 vuotta ilman kännykkää eikä se ollut huonoa elämää. Seuraavat 10 vuotta selviydyin ilman älypuhelinta ja se oli parempaa elämää kuin tämä älypuhelinelämä. 

En halua puhelinta, joka elää omaa elämäänsä ja tekee asioita tietämättäni. Jokaista puhelimella suoritettua toimenpidettä seuraa mainos- ja kyselytulva. Jatkuvasti pitäisi reagoida johonkin älyttömään juttuun. 

Älykäs puhelin tekee meistä ihmisistä älyttömiä. Olemme laittaneet tunteet ja aivot narikkaan ja luovuttaneet kyseiset toiminnot puhelimelle. Näen ympärilläni aivan liikaa ihmisiä, jotka näkevät ainoastaan puhelimensa.

Viime viikolla yle uutisoi vantaalaisesta koulusta, joka oli julistettu kännykkävapaaksi alueeksi. Vantaalla luonnostellaan aloitetta, jonka mukaan alakoulun oppilaat eivät käyttäisi puhelinta koko koulupäivän aikana ja yläkoulun oppilaat olisivat ilman puhelinta oppitunneilla ja ruokalassa.

Koulussa, jossa käytäntö oli jo toteutettu, todettiin, että oppilaiden keskittymis- ja oppimiskyvyssä sekä käyttäytymisessä on tapahtunut positiivinen muutos. Koko koulun ilmapiiri on muuttunut rauhallisemmaksi.

Viime viikolla uutisoitiin myös tamperelaisista, nuorista veljeksistä, jotka olivat luopuneet älypuhelimistaan. He sanoivat, etteivät olisi uskoneet, kuinka hyvältä elämä voi tuntua ilman älypuhelinta. Heidän elämäänsä oli tullut ”uusi rauha”.

Viime viikolla tuli televisiosta Prisma-ohjelma, jossa kerrottiin älypuhelinten ja ruutuajan haitallisista vaikutuksista lasten ja vanhempienkin ihmisten aivoihin ja sitä kautta koko elämään.

Minun unelmani älypuhelinvapaasta elämästä voidaan kuitata kuusikymppisen ihmisen menneiden haikailuna. Mutta tuskin vantaalaisen koulun, alle kolmekymppisten tai aivotutkijoiden kokemukset ja tutkimustulokset ovat menneiden haikailua. Me vanhat ihmiset voimme joskus olla myös oikeassa.

Tekoäly on hyvä renki, mutta huono isäntä. Nyt se on hyvää vauhtia ottamassa isännän roolin. Haluan elämääni sen rauhan, joka siinä oli ennen älypuhelinta.

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat