Kirjoitukset avainsanalla onnellisuus

Kedon kukkia kaikkien iloksi.

Ei elämä ole mainoskuvasto,

osta tämä ja elämä helpottuu,

hanki tuo ja kaikki onnistuu,

siirrä ostoskoriin ja elämä hymyilee,

ilman rahaa onni jossain lymyilee.

 

Ei elämä ole valintamyymälä,

eikä vaatimaton pikkukioski,

valitse, mitä haluat,

on omassa kädessäsi onnen avaimet

ja elämä sellaista kuin valitset.

 

Ei elämä ole mainoskuvasto,

eikä onnea ole tasaisesti tarjolla.

Ei elämä ole valintamyymälä,

kaikilla ei ole, mistä valita.

On onnen avaimet kädessä Jumalan.

 

Antoi Jumala onnen jaettavaksi,

ei omaksi hyödyksi säilöttäväksi.

Lisääntyy onni omasta luopumalla,

ja lähimmäistä rakastamalla,

Jumalan tahtoon suostumalla.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olen onnellinen.

Tapahtui jotain, mitä toivoin,

jotain, mihin en enää uskonut ja

nyt olen onnellinen.

 

Onneni on hauras.

Liian hauras huudeltavaksi turuilla ja toreilla,

liian hauras ymmärtämättömien kommentoitavaksi.

Olen liian hauras jakamaan onneni.

 

Onneni ymmärtää vain hän,

joka on ylittänyt kipurajan,

joka on kokenut särkymisen,

joka tietää, kuinka hauras on sirpaleista koottu elämä.

Suomalaisen onnellinen hetki luonnon rauhassa.

Katselen ikkunastani ulkona leikkiviä lapsia. Taivaalta sataa märkiä rättejä, maa on puolillaan lätäköitä ja kaiken keskellä likaista lunta isossa kasassa. Lapsia ei ilma näytä haittaavan, he hyppivät lätäköissä ja lumikasassa kiljahdellen riemusta.

Suomi on juuri valittu kuudennen kerran peräkkäin maailman onnellisimmaksi maaksi. Vallitseva säätila ei viittaa onnellisuuteen. Illalla laitan kumisaappaat jalkaan ja lähden kävelylle loiskuttamaan lätäköissä.

Olemmeko me suomalaiset todella maailman onnellisin kansa? Me, jotka seisomme mykkinä ja vakavan näköisinä bussipysäkeillä, rautatieasemilla ja hisseissä. Me, jotka valitamme joka toisesta asiasta ja sulkeudumme yksinäisyyteemme.

Onnellisuus ei aina näy ulospäin. Ihminen voi tuntea itsensä onnelliseksi, vaikka ei kulje naama naurussa lauleskellen ja hypellen. Vastaavasti iloisen ja pirteän näköinen ihminen voi olla onneton.

Uutinen suomalaisten onnellisuudesta on epäuskottava siksi, että ajattelemme onnellisuutta tunteena. Raportin onnellisuuskriteerit eivät kuitenkaan ole tunteita, vaan puhtaita yhteiskunnallisia faktoja. Kriteerejä ovat sosiaalinen tuki, tulot, terveys, vapaus, anteliaisuus ja korruption vähäisyys.

Uutinen ei vaikuta epäuskottavalta, kun vertaa Suomea raportin mukaan maailman onnettomimpiin maihin, Afganistaniin ja Libanoniin. Tuskin monikaan suomalainen haaveilee elämästä näissä maissa.

Maailmalta kuuluu huolestuttavia uutisia, muualtakin kuin Afganistanista tai Libanonista. Köyhät kuolevat nälkään, tauteihin ja vaarallisiin työoloihin, sellaista on sosiaalinen tuki monessa maassa. Onhan se suomalainenkin sosiaalituki rempallaan, mutta sitä kuitenkin on.

Maailmassa vankilat täyttyvät mielipide- ja poliittisista vangeista. Samaan aikaan suomalainen urputtaa vapaasti kaikesta mahdollisesta, mitä mieleen tulee. Loppuisi se suomalaisenkin valitus, mikäli uhkana olisi vuosikausien vankilatuomio.

Maailmassa monet tytöt taistelevat henkensä uhalla vapaudesta käydä koulua, pukeutua vapaasti tai valita itse puolisonsa. Jos vaihtoehtona on avioliitto ja äitiys teini-ikäisenä, tulevaisuus kotiin suljettuna ja kouluttamattomana, saattavat koulun tuomat suorituspaineet menettää merkityksensä.

Maailmassa monet miehet menettävät henkensä, terveytensä ja vapautensa sodissa ja kutsunnoissa. Ehkä se pidennetty ja maksuton oppivelvollisuus ei olekaan niin huono vaihtoehto näiden rinnalla.

Maailmassa moni vanhus joutuu elämään kerjuulla tai toisten armopaloilla. Ongelmana ei ole liian korkea eläkeikä tai liian pieni, vaan olematon eläke.

Entä se kaiken yllä leijuva korruptio, kun mikään ei toimi ilman lahjontaa. Siinä puolittuisivat hoito- ja kaikki muutkin jonot, jos ei olisi mitään mahdollisuuksia asioidensa hoitoon ilman pöydän alta sujautettavaa setelinippua. Rahattomat älköön vaivautuko.

Näitä faktoja miettiessäni huomaan olevani onnellinen suomalainen. Suomalainen onnellisuus ei taidakaan olla pelkkä vitsi. Sunnuntaina meillä on onni äänestää vapaan maan vapaissa vaaleissa.

Elämän varjot kulkevat mukana.

Kouluissa jaettavat hymypatsaat ovat olleet menneen kevään puheenaihe. Minun kirjahyllyssäni hymypatsaat loistavat poissaolollaan.

Olisin kyllä täyttänyt kaikki hymypatsaan saamisen edellyttämät kriteerit, mutta kun ei niitä patsaita jaettu kuin yhdelle ja luokalla oli 32 oppilasta. Oliko luokassa siis yksi onnellinen patsaan saanut oppilas ja 32 pettynyttä? En muista olleeni erityisen pettynyt.

Elämän pettymysten sarjassa hymypatsaan saamatta jääminen on ollut pientä. Tähän ikään mennessä elämä on tarjoillut pettymyksiä ihan riittävästi, pienempiä ja suurempia, pysyvämpiä ja väliaikaisia. Jokaista onnistumista on edeltänyt sarja pettymyksiä.

Opiskelupaikkojen eteen on joutunut tekemään töitä. Tiedän, miltä tuntuu, kun opiskelupaikka ei aukea. Oma pettymys on valtava kavereiden iloitessa omista onnistumisistaan. Siitä on noustu ja opiskelupaikan vihdoin auetessa onnella ei ole ollut rajaa.

Lukuisten työhakemusten jälkeen minulla olisi mapillinen (nykyisin sähköinen kansio) hylkäyskirjeitä, jotka alkavat sanoilla: ”Valitettavasti, valintamme ei kohdistunut…” Olisi, jos olisin säilyttänyt ne. Ja hylkäyskirjeiden lisäksi ne hakemukset, joihin kukaan ei ole koskaan vastannut.

Pettymysten jälkeen vain uutta matoa koukkuun. Mikään ei tunnu paremmalta kuin hylkäyskirjeiden jälkeen saada puhelinsoitto: ”Olemme valinneet sinut…” Yksi valinta kuittaa kaikki koetut pettymykset.

Pettymyksiä on riittänyt myös harrastusmaailmassa, seurustelusuhteissa, lähes kaikilla elämän alueilla. En usko olevani ainoa ihminen, jota elämä ei ole päästänyt helpolla. Todennäköisesti minulla on paljon kohtalotovereita.

Olisiko elämä ollut onnellisempaa ilman pettymyksiä? En usko, pettymykset ovat opettaneet antamaan arvoa onnistumisille. Hyvät asiat eivät ole itsestään selvyyksiä, niistä saa olla todella kiitollinen.

Elämä ilman pettymyksiä on mahdottomuus. Koulussa ei voi jakaa palkintoja ja stipendejä kaikille, jokaisen stipendin kohdalla moni joutuu pettymään. Urheilukilpailuissa vain yksi voittaa ja loput pettyvät. Opiskelupaikkoja on tarjolla rajattu määrä ja työpaikoille valitaan tarpeellinen määrä työntekijöitä.

Pitäisikö siis luopua hymypatsaista ja stipendeistä, koska kaikki eivät voi saada niitä? Elämä vain on sellaista, että joku onnistuu ja monet pettyvät. Ja se, joka tänään onnistuu, voi seuraavalla kerralla olla pettyneiden joukossa ja toisin päin.

Ei tarvitse luopua hymypatsaista tai stipendeistä. Jos/kun oma lapsi tulee kotiin pettyneenä ilman hymypatsasta tai stipendiä, häntä voi halata ja sanoa: ”Sinä olet minun rakas hymytyttöni/poikani.”

Kaikki eivät voi saada hymypatsasta, mutta kaikki voivat olla hyviä kavereita. Kaikki eivät voi saada stipendiä, mutta jokainen saa opiskelustaan palkinnoksi todistuksen ja mahdollisuuden päästä elämässään eteenpäin.

Hymypatsas on kuitenkin vain patsas. Tärkeintä on aito hymy. Ihmisen arvoa tai elämän onnellisuutta ei mitata patsailla eikä stipendeillä. Kirjahyllyssäni ei ole hymypatsasta, ei omaa, ei puolison eikä lasten, mutta elämässä on riittänyt hymyä ja onnea kaikista pettymyksistä huolimatta.

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat