Kouluissa jaettavat hymypatsaat ovat olleet menneen kevään puheenaihe. Minun kirjahyllyssäni hymypatsaat loistavat poissaolollaan.

Olisin kyllä täyttänyt kaikki hymypatsaan saamisen edellyttämät kriteerit, mutta kun ei niitä patsaita jaettu kuin yhdelle ja luokalla oli 32 oppilasta. Oliko luokassa siis yksi onnellinen patsaan saanut oppilas ja 32 pettynyttä? En muista olleeni erityisen pettynyt.

Elämän pettymysten sarjassa hymypatsaan saamatta jääminen on ollut pientä. Tähän ikään mennessä elämä on tarjoillut pettymyksiä ihan riittävästi, pienempiä ja suurempia, pysyvämpiä ja väliaikaisia. Jokaista onnistumista on edeltänyt sarja pettymyksiä.

Opiskelupaikkojen eteen on joutunut tekemään töitä. Tiedän, miltä tuntuu, kun opiskelupaikka ei aukea. Oma pettymys on valtava kavereiden iloitessa omista onnistumisistaan. Siitä on noustu ja opiskelupaikan vihdoin auetessa onnella ei ole ollut rajaa.

Lukuisten työhakemusten jälkeen minulla olisi mapillinen (nykyisin sähköinen kansio) hylkäyskirjeitä, jotka alkavat sanoilla: ”Valitettavasti, valintamme ei kohdistunut…” Olisi, jos olisin säilyttänyt ne. Ja hylkäyskirjeiden lisäksi ne hakemukset, joihin kukaan ei ole koskaan vastannut.

Pettymysten jälkeen vain uutta matoa koukkuun. Mikään ei tunnu paremmalta kuin hylkäyskirjeiden jälkeen saada puhelinsoitto: ”Olemme valinneet sinut…” Yksi valinta kuittaa kaikki koetut pettymykset.

Pettymyksiä on riittänyt myös harrastusmaailmassa, seurustelusuhteissa, lähes kaikilla elämän alueilla. En usko olevani ainoa ihminen, jota elämä ei ole päästänyt helpolla. Todennäköisesti minulla on paljon kohtalotovereita.

Olisiko elämä ollut onnellisempaa ilman pettymyksiä? En usko, pettymykset ovat opettaneet antamaan arvoa onnistumisille. Hyvät asiat eivät ole itsestään selvyyksiä, niistä saa olla todella kiitollinen.

Elämä ilman pettymyksiä on mahdottomuus. Koulussa ei voi jakaa palkintoja ja stipendejä kaikille, jokaisen stipendin kohdalla moni joutuu pettymään. Urheilukilpailuissa vain yksi voittaa ja loput pettyvät. Opiskelupaikkoja on tarjolla rajattu määrä ja työpaikoille valitaan tarpeellinen määrä työntekijöitä.

Pitäisikö siis luopua hymypatsaista ja stipendeistä, koska kaikki eivät voi saada niitä? Elämä vain on sellaista, että joku onnistuu ja monet pettyvät. Ja se, joka tänään onnistuu, voi seuraavalla kerralla olla pettyneiden joukossa ja toisin päin.

Ei tarvitse luopua hymypatsaista tai stipendeistä. Jos/kun oma lapsi tulee kotiin pettyneenä ilman hymypatsasta tai stipendiä, häntä voi halata ja sanoa: ”Sinä olet minun rakas hymytyttöni/poikani.”

Kaikki eivät voi saada hymypatsasta, mutta kaikki voivat olla hyviä kavereita. Kaikki eivät voi saada stipendiä, mutta jokainen saa opiskelustaan palkinnoksi todistuksen ja mahdollisuuden päästä elämässään eteenpäin.

Hymypatsas on kuitenkin vain patsas. Tärkeintä on aito hymy. Ihmisen arvoa tai elämän onnellisuutta ei mitata patsailla eikä stipendeillä. Kirjahyllyssäni ei ole hymypatsasta, ei omaa, ei puolison eikä lasten, mutta elämässä on riittänyt hymyä ja onnea kaikista pettymyksistä huolimatta.