Kirjoitukset avainsanalla usko

Tuntemattomaksi jääneen isoisän haudalla

Sukunimeni ei ole Naskali, koska minulla on mieheni sukunimi. Tyttönimenikään ei ole Naskali, koska isäni adoptoitiin 3- vuotiaana pikkunaskalina sodan jaloista Karjalan kannakselta helsinkiläiseen perheeseen, jossa hän kasvoi aikuiseksi asti. Juuriltani olen karjalalaisen Naskalin suvun lapsenlapsi ja tunnen olevani luonteeltani aito naskali. Luin Antti Eskolan uskontotrilogiasta ensimmäisen kirjan ”Mitä Jumalasta pitäisi ajatella” ja siinä Eskola nimitti omaa uskoaan torpparin uskoksi. Hän oli torppareiden sukua ja oli ymmärtänyt, kuinka paljon tuo sukutausta on vaikuttanut hänen uskonnolliseen ajatteluunsa. Kirjaa lukiessani samaistuin vahvasti Eskolan ajatusmaailmaan, hänen uskonsa on torpparin uskoa ja minun uskoni on naskalin uskoa.

Isäni isä oli Naskali Karjalan kannakselta. Hän oli kuuden lapsen isä ja ammatiltaan suutari, mihin myös sukunimi viittaa. Isäni oli lapsista nuorin. Isäni äiti kuoli isäni ollessa vajaan kahden kuukauden ikäinen vauva. Isoisä jäi yksin kuuden lapsen kanssa juuri sodan kynnyksellä. Sota vei kodin, lapset ja terveyden. Viisi vanhinta lasta sijoitettiin lastenkotiin ja nuorimpana lapsena isäni sai kodin adoptiovanhempiensa luona. Biologinen isä jäi hänelle tuntemattomaksi sedäksi aikuisikään asti. Kaikesta tästä isäni sisimpään kasvoi valtava äidin- ja isänkaipuu, sitä kaipuuta eivät adoptiovanhemmat osanneet täyttää. He kasvattivat ja kouluttivat isäni, mutta lapsi jäi vaille rakkautta.

Isoisän sisaren kuoltua isäni sai luettavakseen isänsä sisarelleen kirjoittamia kirjeitä. Niissä kirjeissä näkyi vahva usko ja luottamus Jumalaan. Mies, joka oli elämässään menettänyt inhimillisesti katsoen kaiken, laittoi toivonsa Jumalaan. En ole koskaan saanut nähdä isoisääni, sillä hän kuoli vähän ennen syntymääni, mutta Naskalin usko on siirtynyt sukupolvelta toiselle.

Antti Eskola kirjoittaa kirjassaan tuntevansa uskovaisten ryhmissä ulkopuolisuutta, joskus melkein pakokauhua. Hän ei aisti ryhmän uskovaisuutta jumalallisena tuulahduksena, vaan ihmisistä lähtevänä tympeänä hajuna. Hän kokee kasvaneensa yksinäisyydessä ja yksinäisyyteen.

Minäkin olen kasvanut ulkopuolisuuteen. Isoisäni oli yksinäinen, hän oli leski, sotainvalidi ja evakko, isäni oli juureton adoptiolapsi ja minä olen lapsuudessani ja nuoruudessani muuttanut lukemattomia kertoja paikkakunnalta toiselle. En koe kuuluvani mihinkään ja samalla koen kuuluvani kaikkialle.

Ulkopuolisuuden tunne on hyvin voimakas myös uskonnollisissa liikkeissä, en vain sovi niihin raameihin, joita uskovaiset tarjoavat. Usko on kuitenkin eri asia kuin uskovaiset ihmiset. Jumala on luonut elämälleni sellaiset raamit, joihin minunkin elämäni sopii. En käy seurakuntien tilaisuuksissa uskovaisten ihmisten takia, vaan siksi, että kaipaan yhteyttä Jumalaan.

Hyväsydämiset ja nöyrät mummot olivat tehneet Antti Eskolaan vaikutuksen. Heitä on minunkin elämässäni riittänyt. Nuo mummot olivat hartaita kristittyjä, uskoivat Jumalaan, luottivat Häneen sekä saivat uskostaan rohkeutta ja voimaa. Kiitollisena muistelen elämäni uskovaisia mummoja, he ovat esikuviani. Eskola kirjoittaa mummoista, että yleensä Jumala jätti heidät toimimaan oman ymmärryksensä mukaan, mutta hänen tahtonsa löytyi tätäkin tietä. Se oli kaikissa toimissa mukana virityksenä, jota ei tarvinnut tuoda alituisesti esiin jonain uskovaisuuspuheena.

Omassa elämässäni olen nuoresta asti kokenut Jumalan johdatusta. Hän ei ole jättänyt minua toimimaan oman ymmärrykseni varassa, vaan hän on antanut minulle ymmärrystä, jonka varassa olen tehnyt elämäni ratkaisuja. Siitä johdatuksesta ei voi pitää suuria uskovaisuuspuheita, se on silti olemassa ja näkyy arkipäivän elämässä.

Naskalin usko on särkyneen ihmisen uskoa. Välillä elämä on palasina olosuhteiden takia ja välillä oman jääräpäisen luonteen takia. Olen usein elämässäni itkenyt sirpaleiden keskellä ja ajatellut, että tästä en enää nouse. Vähitellen on kuitenkin aina noustu ja Jumala on koonnut elämäni sirpaleista uuden ruukun. Ruukussani ovat säröt näkyvillä, mutta ruukku on ehjä ja vedenpitävä. Muistan, kuinka isäni joitakin vuosia sitten vertasi itseään saviruukkuun. Hän viittasi sillä omaan luonteeseensa ja sanoi, että hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin hyväksyä tämä saviruukku. Hieno asia on saada hyväksyä itsensä Jumalan luomana ihmisenä silloinkin, kun ihmiset eivät hyväksy tai elämä vaatii liikaa.

Haluan uskoa elämässäni johonkin, mikä kestää. Ihmisiin ei voi luottaa. Elämässäni on ollut paljon hyviä ja luotettavia ihmisiä, jokainen heistä on aarre. Mutta elämässäni on myös ollut ilkeitä ja petollisia ihmisiä, yksikin sellainen voi satuttaa pahasti.

Terveyttä on riittänyt, mutta olen myös kokenut sen, että terveellisetkään elämäntavat eivät takaa mitään, kuka tahansa voi koska tahansa menettää terveyden.

Taloudellisesti elämässäni on ollut hyviä ja vähemmän hyviä aikoja. Todella huonoja aikoja ei ole ollut koskaan, koska ruokaa ja kodin lämpöä on riittänyt elämäni jokaiselle päivälle.

Ihmiset, terveys ja talous voivat pettää, ainoa asia elämässä, jota kukaan ei voi ottaa minulta pois, on kristillinen usko. Se kantaa elämässä päivän kerrallaan ja tämän elämän päättyessä se on ainoa asia, jolla on merkitystä.

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

On mielenkiintoista lukea sinun kirjoituksiasi ja ajatuksiasi,kun olet minulle monelta kantilta tuttu.Toivon Sinulle Jumalan siunausta ja voimia .Kiitos Sinulle .Terveisiä täältä Kauvatsalta ! t. Kouhin Terttu.😊👍❤️

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaupallinen yhteistyö
Ylämäkeen hiihtäminen ei tunnu ihanalta.

Sain päätökseen taas kerran yhden kirjan. Suljettuani sen otin saman tien käteeni seuraavan, odottamassa olevan kirjan. Kirja on Annie Proulxin ”Maan tomua” ja sen alkulehdellä oli seuraava teksti:

”Väitetään että tässä maailmassa on ihmeen ihana elää, mutta minä en katso todellakaan eläneeni missään ihmeen ihanassa maailmassa.

Sarjamurhaaja Charlie Starkweather tunnustuksessaan vuonna 1958.”

Ei siitä kirjasta sen enempää, koska en ole kirjaa vielä lukenut, mutta tuo aloitussivu pysäytti minut. En ole sarjamurhaaja eikä minusta toivottavasti sellaista koskaan tulekaan, silti samaistun noihin sanoihin täysin. En koe eläneeni missään ihmeen ihanassa maailmassa enkä tiedä, onko tämä elämäkään ollut niin ihmeen ihanaa. Silti tämä on ollut elämisen arvoista.

Usein koen eläväni aivan toisenlaista todellisuutta kuin suurin osa kanssaihmisistä. Ainakin mikäli uskon sosiaalisen median julkaisuja. Minun elämäni ei ole niin ihmeellisen ylellistä ja juhlavaa kuin se näyttää muilla olevan. En edes koe, että hyvä elämä olisi jokin tavoite itsessään, miksi elämän pitäisi olla hyvää, kunhan vain elän elämääni sellaisena, kun se minulle annetaan. Suurempi tavoite kuin hyvän elämän tavoittelu olisi tuoda jonkin toisen ihmisen elämään jotain hyvää.

Työelämässä olen aina miettinyt, miksi muut ovat niin päteviä, jaksavia ja osaavia, kun minä en ole. Koulut ovat täynnä suuria asiantuntijoita, innostuneita uudistajia ja nyt etäopetuksen myötä mahtavan digiloikan ottaneita teamsmestareita. Hyvin olen minäkin selvinnyt, vaikka uskalsinkin sanoa ääneen, että tämä etäopetus ahdistaa minua. Ei ahdista enää, mutta ei tämä silti mitään mahtavaa ole eikä ainakaan ihmeen ihanaa.

Sitäkin olen miettinyt, että niin monilla kristityillä on niin ihmeen hyvä Jumala. Sellainen, joka johdattaa elämässä hienosti, antaa hyviä asioita, ihania ihmisiä ja tekee mielen niin iloiseksi. Kyllä minullakin on hyvä Jumala ja kai minäkin olen matkalla taivaaseen, mutta on tämä kristityn taival usein melkoista rämpimistä. Ei tässä kuljeta siunauksesta toiseen. Tai kuljetaan, vaikka ei se siltä tunnu.

Nuorten kanssa työtä tekevät ihmiset tuntuvat aina kohtaavan vain ihania nuoria. Jostain syystä olen tämän melkein 40 vuotta kestäneen työurani aikana kohdannut lukuisten ihanien nuorten lisäksi myös tosi vaikeita nuoria. Eiväthän kaikki nuoret voi olla ihania, tai mistä sitten tulevat kaikki kiusaamisjutut tai nuorten tekemät rikokset. Tekevätkö niitä ne ihanat nuoret? Ja sitten ihmetellään, miksi kukaan ei huomannut mitään.

Tulin vähän aikaa sitten juoksulenkiltä. Aurinko paistoi, hanki kimalsi, tuuli oli myötäinen ja tuntui ihmeen ihanalta juosta. Mutta sitten, tie kääntyi ja tuuli sen mukana, lunta kinostui hangelle ja juokseminen alkoikin tuntua raskaalta. Yhden lenkin aikana tunne voi muuttua raskaasta taapertamisesta euforiseen hyvän olon tuntuun ja päinvastoin.

Kolikolla on aina kaksi puolta, siitä vähemmän ihanastakin puolesta on uskallettava puhua, sillä jos kaikki on aina vain ihanaa, ei ole tarve muuttua tai kehittyä. Elämä riittää, välillä se on hyvää ja välillä ahdistavaa. Parasta on aitous ja se, millaisen jäljen jätämme jälkeemme.

Kommentit (0)

Täydellinen juhannus. Luonto on kauneimmillaan, säätila näyttää parhaat puolensa ja ympärillä on rakkaita ihmisiä. On siis aika keskittyä nauttimaan ja unohtaa työasiat. Niin teenkin, mutta kun joku asia on osa omaa persoonaa ja täyttää sydämen, niin siitä voi pysähtyä kirjoittamaan myös keskellä täydellistä juhannusta.

Juhannus on Johannes Kastajan päivä ja siksipä mietinkin, mitä sanottavaa hänen elämällään olisi minulle. Hän syntyi vanhoille vanhemmille, he olivat pitkään toivoneet omaa lasta ja ikänsä takia jo luopuneet toivosta. Syntymällään Johannes Kastaja teki toivottomasta asiasta todellisen. Elämässä on ollut niin paljon tilanteita, joiden suhteen olen jo menettänyt toivoni ja sitten onkin tapahtunut se, mitä en enää osannut odottaa. Vaikka ympärillä onkin täydellinen juhannus, tälläkin hetkellä elämässä on toivottomalta tuntuvia asioita. Keskellä kauneinta kesää sydän voi itkeä.

Elämässä usko ja toivo kulkevat käsikkäin, silloin, kun toivo loppuu, usko kantaa, sillä usko näkee jotain, mitä silmä ei näe. Usko näkee jotain hyvää myös toivottomalta näyttävässä ihmisessä. Jokaisesta nuoresta voi tulla jotain, ilman sitä uskoa ei opon työssä ole mitään mieltä. Opon tehtävä on uskoa nuoreen ja hänen mahdollisuuksiinsa.

Johannes Kastajan tehtävä oli kulkea suuremman eli Jeesuksen edellä. Hän näytti tietä, jotta toinen voisi loistaa. Ajatus on kovin epäinhimillinen, ihminen haluaa loistaa itse. Opona ajattelen olevani kuin Johannes, tehtäväni on johdattaa nuorta sellaiselle tielle, jolla hän voi loistaa. Peruskoulun päättyessä opo siirtyy syrjään ja nuori jatkaa toivottavasti kohti omaa tehtäväänsä. Olen onnellinen aina, kun kuulen jonkun entisen oppilaani loistavan omassa elämässään.

Johannes Kastaja eli toisia, ei itseään varten. Tällainen toisten edestä uhrautuminen ei ole nykymaailmassa ollenkaan muotia. Elämme aikaa, jolloin pitäisi keskittyä oman elämän asioihin, itsestä huolehtimiseen ja omaan hyvään oloon. Itsestään on hyvä huolehtia ja usein on niin, että jos ei pidä kiinni oikeuksistaan, niin toiset pitävät huolen siitä, että niitä oikeuksia ei ole. Silti uskon, että sitä toisten puolesta uhrautuvaa elämäntapaa tämä aika kaipaa. Jospa joskus unohtaisin sen, mitä minä haluan ja kysyisin kaverilta, mitä hän haluaa. En halua täyttää elämääni itsekkyydellä. Haluaisin todella oppia ajattelemaan itseäni ja samalla elämään toisten hyväksi.

Juhannuksen sanoma ei ole täynnä auringonpaistetta ja luonnon kauneutta, sillä Johannes Kastaja kuoli mestaamalla. Sen me ihmiset osaamme, vaatia päitä vadille. Jokaiseen tilanteeseen pitää löytyä syyllinen ja se syyllinen on aina joku toinen. Kun koulunkäynti ei suju, oppilaat ja vanhemmat syyttävät opettajia, opettajat syyttävät oppilaita ja vanhempia, yhteiskunta syyttää koulua ja koulu syyttää yhteiskuntaa, kierre on loputon. Epäkohtien näkeminen ja virheiden korjaaminen on eri asia kuin jatkuva syyllisten etsiminen. Tärkeämpää kuin päiden saaminen vadille on keskittyä ratkaisemaan ongelmat ja mennä eteenpäin. Ja syyllisen voi myös armahtaa syyttämisen sijaan.

Miksi opo kirjoittaa saarnan, hommahan kuuluu papeille ja suutari pysyköön lestissään. Opona toivon, että nuoret saavat kaikilta elämänsä aikuisilta ohjausta, tukea, kannustusta ja rakkautta. Kovin on köyhät eväät, jos ne tulevat pelkästään koulusta. Eiköhän sama päde myös uskon suhteen. Kovin heikoilla on sellainen kirkko, jossa vain papit saavat puhua. Kirjoitin saarnan, koska juhannuksen evankeliumi herätti minussa ajatuksia. Aina ei tarvitse kysyä lupaa, joskus voi vain toimia.

Kommentit (1)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat