Kirjoitukset avainsanalla uskonto

Vanhempien arvomaailma siirtyy lapsille.

Saman päivän aikana katselin TV-uutisista juttua lestadiolaisten Suviseuroista Muhokselta ja Pridekulkueesta Helsingistä. Molemmat kesätapahtumat ylittävät vuosittain uutiskynnyksen. Suviseuroissa näkyi olevan useita vanhempia, jotka työnsivät pieniä lapsia rattaissa. Lestadiolainen liike on yleisesti tunnettu monilapsisista perheistä ja Suviseuroihin lähdetään koko joukolla. Myös Pridekulkueessa kiinnitin huomiota lastenrattaita työntäviin aikuisiin. Rattaissa istuvat lapset heiluttelivat sateenkaarilippuja muiden marssijoiden tapaan.

Lapsi ei valitse, lähteekö hän mukaan Suviseuroihin vai Pridekulkueeseen tai jonnekin muualle. Naisten jalkapallon MM-kisojen katsomoissa näkee lapsia fanilippujen kanssa, Tuskafestivaaleilla istui lapsia rattaissa mustiin vaatteisiin puettuina. Onko pienen lapsen unelma lähteä mukaan näihin tapahtumiin? Pienen lapsen unelma on olla siellä, missä hänen vanhempansa tai isovanhempansa, hänelle turvalliset aikuiset ovat.

Uskonnollista kasvatusta arvostellaan usein siitä, että lapset kasvatetaan valmiisiin ajattelumalleihin, kun heidän pitäisi saada kasvaa vapaana uskonnoista ja sitten aikuisena tehdä oma valitansa. Ajatus uskonnosta vapaasta kasvatuksesta on mahdoton, sillä silloin lapsen vanhemmilla ei olisi oikeutta eikä mahdollisuutta harjoittaa omaa uskontoaan. Uskovaisen kodin lapsi kasvaa vanhempiensa uskonnon piirissä ja sateenkaariperheen lapsi kasvaa vanhempiensa suuntautumisen piirissä.

Henkinen väkivalta tai uskoon pakottaminen ovat aivan eri asioita kuin uskonnollinen kasvatus. Henkinen väkivalta ei myöskään ole sidottu uskontoon, vaan sitä osataan harjoittaa kaikissa ideologioissa, työpaikoilla, kouluissa, kaikkialla, missä on ihmisiä. On ajatus tai ideologia mikä tahansa, aina on syytä miettiä, miten sen kanssa elää niin, ettei vahingoita toisia ihmisiä tai rajoita heidän ajattelun vapauttaan.

Alakouluikäisenä tyttäreni kärsi yöllisistä peloista eikä sen takia meinannut uskaltaa nukkua. Eräänä koulupäivänä hän oli päättänyt mennä kouluterveydenhoitajan luo puhumaan uniongelmistaan. Terveydenhoitaja oli pyytänyt tytärtä kirjoittamaan kolme asiaa, jotka auttaisivat pelkojen kanssa ja tytär kirjoitti paperiin: 1) ajattelen mukavia asioita, 2) kerron äidille ja 3) rukoilen.

Terveydenhoitaja oli kirjoittanut omat kommenttinsa kahden ensimmäisen asian kohdalle, mutta kolmannen hän oli jättänyt huomioimatta. Ehkä hän ajatteli olevansa suvaitsevainen ja arvovapaa aikuinen, kun ei puhunut uskonnosta, todellisuudessa hänen vaikenemisensa oli arvovalinta. Hän vaikeni yhdestä asiasta, jonka lapsi oli itse ottanut esille, rukouksesta ei voinut puhua.

Tyttären listaamista asioista toinen ja kolmas liittyivät toisiinsa. Hän oli kertonut peloistaan äidilleen eli minulle. Koska itse olen elämässäni oppinut turvautumaan rukoukseen, olen puhunut rukouksesta myös hänelle. En ole pakottanut häntä rukoilemaan, rukous oli silti tullut hänen mieleensä.

Jokainen vanhempi välittää väistämättä lapselleen omaa arvomaailmaansa ja niin sen kuuluukin olla. Arvoista vapaa kasvatus on arvotonta kasvatusta. Arvoton kasvatus muistuttaa enemmän robotista huolehtimista kuin ihmisen kanssa elämistä. Tultuaan tarpeeksi vanhaksi, lapsi kyllä tekee omat valintansa ja siihen hänellä on täysi oikeus.

Lapsella, joka istuu lastenrattaissa Suviseuroissa, olkoon vapaus aikuisena siirtyä Pridekulkueeseen ja toisinpäin. Tai olkoon vapaus osallistua molempiin, paitsi että on mahdotonta olla samaan aikaan Muhoksella ja Helsingissä. Jos sitä vapautta ei ole, silloin on kyse henkisestä väkivallasta eikä siitä seuraa mitään hyvää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämä jättää jälkensä meihin ja meistä jää jälki ihmisten sydämiin. Toivottavasti se jälki on puhdas ja kaunis.

Olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni vahvasti aatteellisilla ja poliittisilla 1960- ja 1970- luvuilla. Urheiluseurat olivat poliittisia, ruokakaupat valittiin poliittisen aatteen perusteella, jopa lasten kerhot olivat joko poliittisia tai uskonnollisia.  1970- luvulla politiikka tuli myös kouluun. Tiesin hyvin, ketkä luokallani olivat vasemmistolaisia, ketkä oikeistolaisia ja ketkä uskovaisia. Lukiossa oli kerran viikossa oppilaiden pitämä päivänavaus ja ne olivat hyvin aatteellisia. Yhdellä viikolla oppilas piti päivänavauksen Leninin saavutuksista ja seuraavalla viikolla toinen oppilas soitti päivänavauksessa kappaleen, jossa sanottiin: "Lenin makaa mausoleumissaan, mutta Jeesus, hän elää." Ryhmien välinen vastakkainasettelu oli silloin arkipäivää. Vastakkainasettelu oli arkipäivää myös omassa suvussani. Äitini oli kotoisin pienestä satakuntalaisesta kylästä ja työläissuvusta. Isäni oli Helsingissä kasvanut yrittäjän poika. Heidän avioliittonsa myötä asettuivat vastakkain kaupunkilaisuus ja maalaisuus, korkeasti koulutettu ja vähemmän koulutettu, vasemmistolaisuus ja oikeistolaisuus sekä usko ja ateismi. Kovin helposti nämä kaksi sukua eivät sopeutuneet toisiinsa ja sen ristiriidan keskellä kasvoimme minä ja sisarukseni.

Eniten tämä sukujemme välinen ristiriita tuli esille suhteessani äidin isäpuoleen Arvoon. Koska olin isäni tytär, Arvo löi vahvan leiman otsaani ja kohteli minua sen leiman mukaan. Lapsena en asiasta muuta ymmärtänyt, kuin että meidän perheessä on jotain vikaa. Murrosiässä asia vähitellen avautui minulle ja ryhdyin innokkaasti kyseenalaistamaan saamaani leimaa. Kävimme Arvon kanssa monia kiivaita keskusteluja, koskaan hän ei ollut valmis oikeasti kuuntelemaan minua. Välillämme oli vahva vastakkainasettelu. Kaikesta huolimatta viihdyin hänen seurassaan, mielestäni hän oli mielenkiintoinen ihminen ja nuorena aikuisena näin hänet herkkänä miehenä. Kasvoin saamani leiman yläpuolelle.

Vastakkainasettelu on  todellisuutta myös nykyaikana. Kansaa ei ole enää jaettu punaisiin ja valkoisiin, se oli se kuilu, joka oli minun ja Arvon välillä siitä huolimatta, että en ollut edes elänyt sisällissodan aikaan enkä koskaan ollut itse asettunut valkoisten puolelle. Tämän päivän ihmiset jaetaan suvaitsevaisiin ja suvaitsemattomiin, liberaaleihin ja konservatiiveihin, menestyneisiin ja syrjäytyneisiin. Jakoja on monenlaisia ja vihapuheet lentävät eri ryhmien välillä. Eikö ihminen ole oppinut mitään menneisyydestä? Edelleen osaamme lyödä leimoja toistemme otsiin ja sulkea toisemme väärin ajattelevien leireihin. Olemme ensimmäisen kiven heittäjiä, vaikka juuri siitä Jeesus aikanaan varoitti.

Arvolla oli tarina ja hänen tarinansa oli arvokas. Hän ei kuitenkaan koskaan ollut valmis kertomaan minulle tarinaansa. Yritin monta kertaa kysellä häneltä hänen lapsuudestaan, nuoruudestaan ja koko elämästään ja joka kerta vastauksena oli syvä huokaus. Hän istui keittiön pöydän ääressä, katseli ikkunasta ulos, naputteli sormillaan pöytään ja huokasi. Elämäntarinaa en koskaan kuullut. Muilta ihmisiltä kuulemani perusteella olen saanut kuvan hänen elämästään. Hän oli syntynyt 1900- luvun alussa. Lapsuudessaan hän menetti isänsä punavankina sisällisodassa. Nuorena aviomiehenä ja isänä hän joutui sotaan. Sodasta hän palasi työkykyisenä, mutta kranaatinsirpaleen vahingoittamana. Sodan jälkeen hän menetti vaimonsa vakavan sairauden seurauksena ja jäi pienen tytön yksinhuoltajaksi. Kovia kokemuksia yhdelle miehelle. Niin kovia, ettei hän kyennyt niistä puhumaan nuorelle tytölle.

Jokaisella ihmisellä on tarina ja se tarina on kuulemisen arvoinen. Oma tarinansa kannattaa myös joskus kertoa. Rasistilla ja maahanmuttajalla on tarinansa, niin myös liberaalilla ja konservatiivilla, homoseksuaalilla ja tasa-arvoisen avioliittolain vastustajalla, opettajalla ja oppilaalla, työnantajalla ja työntekijällä, nuorella ja vanhalla. Kenenkään otsaan ei kannata lyödä leimaa ennen kuin on kuullut hänen tarinansa. Ihmisiä vastaan ei kannata taistella vaan heitä kannattaa kuunnella. Kuuntelemisen sijaan me leimaamme helposti toisemme mielipiteen perusteella foobikoiksi. Nykyaikana on kehitetty homofobia ja maahanmuuttofobia ja  monta muuta fobiaa. Mielipiteiden takana ei silti välttämättä ole fobia, vaan elävä ihminen, jolla on oma arvokas tarinansa ja sen kautta oma elämänkokemuksensa.

Arvo jätti minulle arvokkaan perinnön. Hän vietti elämänsä viimeiset vuodet pyörätuolissa halvaantuneena. Hänen haudallaan seistessäni tunsin aitoa surua. Hänen kauttaan olen oppinut kuuntelemaan ja arvostamaan erilaisia ihmisiä. Olen oppinut näkemään herkän ihmisen kovan kuoren takana. Olen oppinut, että tärkeintä ei ole olla oikeassa vaan kohdella toista ihmistä oikein. Kannattaa jättää heittämättä se kivi, joka on kädessäni. Maailmassa on elänyt vain yksi ihminen, jolla olisi ollut oikeus heitellä kiviä. Hän ei heittänyt yhtään kiveä, vaan antoi kätensä ristiinnaulittaviksi. Siinä on hyvä syy pudottaa kivet maahan.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Kategoriat