Kirjoitukset avainsanalla Kesä

Lapsuuden pyykit pestiin pulsaattorikoneella.

On kaunis, aurinkoinen kesäpäivä. Jalkojeni juuressa on korillinen puhdasta pyykkiä, jota olen ripustamassa kuivumaan lapsuuden kotini pihan pyykkinaruille. Mieli on korkealla ja ajatukset tulevaisuudessa. Kuvittelen itseni perheenäidiksi, joka ripustaa oman perheensä pyykkejä kuivumaan.

Tuosta päivästä ja hetkestä on kulunut yli neljä vuosikymmentä. On jälleen kaunis ja aurinkoinen päivä. Jalkojeni juuressa on korillinen puhdasta pyykkiä, jota olen ripustamassa oman kodin pyykkinaruille. Mieli on korkealla ja ajatukset menneisyydessä. Muistelen aikaa, jolloin lapset olivat vielä kotona ja pyykkiä riitti jokaiselle viikonpäivälle. Se, mistä nuorena unelmoin, on toteutunut, sillä lukemattomia kertoja olen ripustanut oman perheeni pyykkejä kuivumaan oman talon pihan pyykkinaruille.

Oli minulla nuorena muitakin unelmia, osa on toteutunut, osa jäänyt toteutumatta ja osa odottaa vielä toteutumistaan. On myös uusia unelmia, sellaisia, joita ei nuorena osannut unelmoida. Ei ihminen ole koskaan liian vanha unelmoimaan.

Unelmat voivat olla suuria tai pieniä. Kannattaa unelmoida suuria, sillä koskaan ei voi tietää, mitä elämä antaa. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut arvostamaan pieniä unelmia, sillä lopulta pienet unelmat ovatkin niitä kaikkein suurimpia. Unelma pyykin ripustamisesta oman kodin pihalla oli pieni ja arkinen unelma, joka iän myötä on osoittautunut yhdeksi elämän tärkeimmistä asioista. Siinä toteutuvat rakkaus, läheiset ihmiset, kyky tehdä työtä ja huolehtia arjen sujumisesta.

Nykyaikana meille markkinoidaan monelta taholta suuria unelmia. Minulla on usein sellainen tunne, että olen jäänyt pyykkikorini kanssa tien sivuun katselemaan kauniiden ja menestyneiden ihmisten ohimarssia. He kulkevat suurten unelmiensa perässä kohti suuria elämyksiä ja raportoivat sosiaalisen median eri alustoilla onnen täyteisistä päivistä ja loputtomasta auringonpaisteesta. Näyttää siltä, että he elävät maanpäällisessä paratiisissa.

En tiedä, ovatko he suurten unelmiensa ja mahtavien elämystensä kanssa sen onnellisempia kuin minä pyykkikorini kanssa. Illalla kerään narulta puhtaat lakanat, petaan kesäisen tuulen raikastamat lakanat sänkyyni, kääriydyn saunapuhtaana niiden väliin ja nukahdan onnellisena unelmoiden uuden päivän mahdollisuuksista. Elämä on oikeastaan aika hienoa ihan näin tavallisena arkipäivänä. Tämä on minun maanpäällinen paratiisini.

 

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Istun koulun liikuntahallin katsomossa katselemassa päättöluokkalaisten tanssia, kauniita ja komeita, onnellisen näköisiä nuoria. Omassa mielessä on helppo yhtyä nuorten onneen. Opettajan sydämessä tuntuu sekä haikealta että ylpeältä. Tunnen itseni etuoiketetuksi saadessani tehdä töitä näiden nuorten kanssa.

Mieleen muistuvat myös omat ja omien lasten juhlat. Nuorten tanssi on herkkä hetki vanhemmille. Eläydyn takanani istuvien äitien tunteisiin ja silmäkulmat kostuvat. Heidän kasvoistaan paistaa rakkaus ja ylpeys, juuri nyt elämä hymyilee leveintä hymyään. Nämä ovat niitä tilanteita, jotka säilyvät vanhempien muistoissa elämän loppuun asti.

Vieressäni istuu tulevia päättöluokkalaisia. Ehkä he näkevät jo ajatuksissaan itsensä vuoden päästä tanssimassa tuolla lattialla. Viimeinen tanssi on omistettu heille ja osa heistä lähtee tanssilattialle, myös lähinnä minua istuva poika.

Hetken kuluttua poika tulee takaisin ja sanoo: ”Kukaan ei huolinut minua.” Kyynel vierähtää poskelle, kohta toinen ja pienen ajan kuluttua hän itkee valtoimenaan. Pettymys ja hylätyksi tulemisen tunne on suunnattoman suuri. Avuttomana ojennan hänelle nenäliinan.

Hallissa soi Monrepos- valssi ja vieressäni virtaavat kyyneleet. Istun hiljaa paikallani ja muistoihin hiipivät lukaisat elämän varrella virranneet kyyneleet. Kuinka monesti elämässä toisen onni on toisen suru. Matka naurusta itkuun voi olla lyhyt.

Kevät ja kesä ovat täynnä elämän vastakohtaisuuksia, joku pääsee ylioppilaaksi ja joku reputtaa, joku saa opiskelupaikan ja joku ei, joku viettää häitä ja joku kantaa hylätyksi jääneen taakkaa. Jonkun vanhemman sydämen täyttää onni ja toisen sydän on täynnä huolta ja murhetta oman lapsen tulevaisuudesta. Sellaista on elämä.

Mieleeni tulevat laulun sanat: ”On ilo sulla, mut suru mulla, on mulla hautajaiset, sulla häät…” Myös vieressäni itkevällä pojalla on äiti. Hänenkin tilanteeseensa osaan eläytyä. Tuota Suomen synkimmäksikin lauluksi nimettyä häätanhua voi sanoa myös lohdulliseksi. Elämä osaa yllättää ja osat voivat vaihtua. Se, joka tänä keväänä ja kesänä itkee, saattaa vuoden päästä iloita. Keväinen aurinko joka tapauksessa paistaa kaikille, kukat kukkivat ja linnut laulavat. Myös matka itkusta nauruun voi olla lyhyt.

Tunnen itseni etuoikeutetuksi saadessani istua itkevän pojan vieressä. Ehkä jopa etuoiketetummaksi kuin mitä olisin onnellisten keskellä. Onnelliset eivät kaipaa lohduttajaa. En osaa lohduttaa itkijää enkä voi poistaa hänen suruaan, mutta jospa ojentamani nenäliina välittää hänelle toivon siitä, että elämällä on vielä jotain hyvää varattuna hänellekin.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Kategoriat