Kirjoitukset avainsanalla sukupolvet

Mummolatunnelmaa

Helvi oli syntynyt 1900- luvun alussa Käkisalmella. Nuorena aikuisena hän joutui lähtemään miehensä kanssa evakkotaipaleelle päätyen lopulta pieneen satakuntalaiseen kylään, jonne he rakensivat 1950- luvulla talon. Mies kuoli jo 1960- luvun lopulla ja Helvi eli elämänsä reilut 30 viimeistä vuotta leskenä. Heillä ei ollut lapsia, joten Helvi eleli talossaan yksin.

Äitini kotipaikka ja meidän kesäpaikkamme Nappila oli Helvin talon naapurissa ja niinpä Helvistä tuli minulle ja sisaruksilleni varamummo. Omaan mummolaamme emme aina olleet tervetulleita, mutta Helvi otti meidät  iloisesti vastaan. Usein menin Helvin luokse yöksi ja oikea mummuni tuli minua sinne tapaamaan. Helvi ja mummuni olivat hyviä ystäviä. Minun elämääni Helvi on jättänyt lähtemättömän jäljen. Muistan, kuinka nuorena tyttönä usein tulin myöhään perjantai-iltana opiskelupaikkakunnaltani tai töistä hänen luokseen ja hän odotti iltapalan ja lämmitetyn saunan kanssa. Vieläkin kuulen korvissani Helvin sanat: "Ota, ota" ja näen silmissäni hänet kahvipannu kädessä.

Hän oli koko kylän karjalanpiirakkamestari. Kuulen korvissani myös hänen naurunsa pelatessamme jotain lautapeliä tai "heittäessämme sikaa". Kesäisin Helvillä oli tapana pyöräillä päivittäin kahden kilometrin päähän jokirantaan uimaan. Suurin asia, joka minulle on jäänyt Helvistä mieleen, on kiitollisuus. Nuorena tiesin, miten monia vaikeita elämänvaiheita hän oli elänyt läpi, mutta en sitä ymmärtänyt. Iän myötä olen oppinut entistä enemmän arvostamaan hänen elämänasennettaan ja se rohkaisee monissa oman elämän vaiheissa.

Nykyisin varamummoilla on kova kysyntä. Monet perheet asuvat kaukana biologisista isovanhemmista tai suhteet eivät jostain syystä toimi. Kouluihin on tullut varamummoja ja -pappoja ja netistä löytyy varamummopalvelu. Ajatus on hieno ja toivottavasti jokaiselle lapselle ja nuorelle löytyisi jokin isovanhempi, on se sitten biologinen tai joku muu. Mummot ja papat kaipaavat lapsia ja lapset kaipaavat isovanhempia.  

Varamummoista voi saada elinikäisiä ystäviä ja heidän ystävyytensä voi kantaa vielä heidän kuoltuaankin. Eri sukupolvet tarvitsevat toisiaan, nuorilla on paljon annettavaa vanhemmille ja päinvastoin. Kaikki nuoret eivät kuitenkaan ole ihanteellisia seuralaisia eivätkä kaikki mummot ole herttaisia. Tarvitaan molemminpuolista kunnioitusta. Vanhempien ihmisten tulee osata antaa nuorille tilaa ja vapautta ottaa oma paikkansa elämässä ja nuorten tulee osata arvostaa vanhempien elämänkokemusta. Minä olen kiitollinen sekä biologiselle mummolleni ja varamummolleni.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ikääntymisen myötä voi käpertyä itseensä ja pieniin ympyröihin tai nostaa katseensa ja katsella koko elämän tuomalla kokemuksella maailmaa.

Minulla oli syntymäpäivä, niin kuin meillä jokaisella on kerran vuodessa, täytin 58 vuotta. Naiselta ei saa kysyä ikää ja siksi kerron sen  kysymättä. Olen ylpeä jokaisesta vuodesta, jonka olen saanut elää.  Syntymäpäivän jälkeisenä maanantaiaamuna menin työmatkalla kauppaan ostamaan työkavereille tarjottavaa opettajanhuoneeseen. Kaupan kassalla kauppias totesi, että siinähän on makeaa mahan täydeltä ja selitin hänelle tilanteen. "Ikähän on vain numero": totesi kauppias.

Nuorena jokainen ikävuosi oli saavutus, se toi tullessaan jotain uutta ja ihmeellistä. Silloin katseli syntymäpäivänä eteenpäin ja mietti, mitä uusi ikävuosi tuo tullessaan ja mitkä asiat muuttuvat alkavan ikävuoden aikana. Edelleen katselen syntymäpäivänä eteenpäin ja suunnittelen tulevaisuutta, mutta nyt katselen myös taaksepäin. Mieli on kiitollinen, sillä olen saanut elää ja kokea niin paljon hyviä ja kauniita asioita. Mieli on myös surullinen, sillä elämä on satuttanut ja se on satuttanut pysyvästi. Elämässä on myös pieni haikeus, koska niin paljon on jo takana. Kukaan meistä ei tiedä elämänsä pituutta, mutta mitä vanhempi on, sitä varmemmin siitä tietää jotain. Minä tiedän, että elämää on enemmän takana kuin edessä, sillä mikään tilastollinen todellisuus ei tue sitä ajatusta, että jonain päivänä täyttäisin 115 vuotta.

Yli 30 vuotta sitten olin maratoonari-isäni kanssa lenkillä. Oli kaunis  maaliskuinen kevätpäivä. Juoksimme aurinkoisilla ja kantavilla keväthangilla pitkin kainuulaista suomaisemaa. Isäni oli silloin nuorempi kuin minä nyt ja minä olin nuori aikuinen. Siinä juostessamme kerroin isälle tutustuneeni sellaiseen nuoreen mieheen, jonka kanssa voisin vaikka jakaa elämäni. Kerroin, että tulevan vävyn kanssa voi myös lähteä lenkille ja maratonille. Oli kevät, olin nuori ja rakastunut, olimme molemmat terveitä ja hyväkuntoisia, koko päivä oli täynnä keväistä auringonpaistetta. Aika on tehnyt tehtävänsä. Isäni on täyttänyt 80 vuotta ja hänen juoksunsa on juostu eikä kävelyvauhtikaan ole enää entisenlainen. Silloin juoksimme, nyt on hienoa tehdä isän kanssa pieni kävelylenkki. Minun juoksuni jatkuu edelleen, mutta ennätykset on tehty ja mestaruudet jäivät saavuttamatta. Juoksulenkillä ikä ei ole vain numero, se näkyy vauhdissa ja kehityksessä. Mitä suurempi numero, sitä tarpeellisempaa on opetella katsomaan enemmän maisemia kuin sekuntikelloa ja kuuntelemaan omaa kehoaan. Vapauttava havainto on sekin, että lenkkeillä voi myös kävellen ja linnunlaulua kuunnellen.

Elämä on tuonut eteen monenlaisia ihmissuhteita. Jokainen eletty vuosi tuo uusia ihmisiä. Facebookin kaverilista kertoo jotain elämästä. On ihmisiä, jotka ovat olleet elämässäni mukana lapsuudesta asti, kuten lapsuuden perhe, monet sukulaiset ja koulukaverit. Matkan varrella joukkoon on liittynyt suuri joukko opiskelukavereita useista oppilaitoksista, entisiä ja nykyisiä työkavereita sekä monia muita tuttuja ja ystäviä. Ihmiset ovat elämän rikkaus. Eri ikävaiheissa ja elämäntilanteissa elämään tulleiden ihmisten kanssa jaetaan erilaisia asioita. Oman ikäluokan ihmisten kanssa olemme eläneet läpi samat valtakunnalliset ja maailmanhistorialliset vaiheet. Kasvatustieteen termein ilmaistuna jaamme saman sukupolvikokemuksen. Ikä kertoo, millaiseen maailmaan olen syntynyt ja millaisessa maailmassa olen elänyt.

Minulle ikä ei ole vain numero, vaan se on tietty numero, joka kertoo minusta paljon.  En kauhistele sitä, kuinka suuri se numero on, sillä sen numeron sisällä on koko elämäni rikkaus. Minulla on elämänkokemusta ja -viisautta monista asioista paljon enemmän kuin 25-vuotiaana. Jos täyttäisin joka vuosi vain 25 vuotta, kieltäisin kaiken sen, mitä elämä on minulle opettanut ja se on opettanut paljon.

Raamattu ja virsikirja ovat olleet osa elämääni lapsuudesta lähtien. Nuorena rakastin nuorten virsiä ja ohitin kaikki vanhusten virret. Rakastan edelleen nuorten virsiä, mutta myös vanhuuteen liittyvät virret ovat alkaneet tuntua läheisiltä ja turvallisilta. Nuorena rakastin sellaisia raamatun kohtia kuin esimerkiksi "älköön kukaan nuoruuttasi katsoko ylen.." (1 Tim. 4).  Nyt rakastan myös sellaisia raamatunkohtia, joissa puhutaan vanhuudesta, kuten "teidän vanhuuteenne asti minä olen sama, hamaan harmaantumiseenne saakka minä kannan" (Jes 46: 4). Usko on kantanut lapsuudesta tähän päivään ja uskon sen kantavan loppuun asti. Ikä on numero, joka on osana vain pluslaskussa, miinusmerkki on tuntematon. Turvallisella mielellä lisään ikääni ykkösen vuosittain kunnes tulee lopullisen summan päivä. Tänä päivänä olen onnellinen 58-vuotias nainen. 

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Kategoriat