Kirjoitukset avainsanalla opettaja

Tässä koulussa aloitin kansakoulun neljännen luokan syksyllä 1970.

On syyslukukauden ensimmäinen koulupäivä vuonna 1970. Takana on ihana kesäloma, mutta edessä vielä ihanampi kouluvuosi. Olen niin odottanut koulun alkua, kavereiden näkemistä, uusia ja ihania koulukirjoja ja kaikkia mielenkiintoisia asioita, joita koulu tuo tullessaan. Elän onnellista lapsuutta.

Tuosta päivästä on 50 vuotta, seison saman koulun pihalla, muistot ja tunnelmat palaavat hyvin elävinä mieleen. Silloin oli edessä ainutkertainen lukuvuosi, viimeinen vuoteni kansakoulussa. Rakastin luokkaani, opettajaani, kavereitani ja uusien asioiden oppimista. Seuraavana syksynä aloitin oppikoulussa.

Sen jälkeen on tullut monia ainutkertaisia vuosia, ensimmäisiä ja viimeisiä monessa eri koulussa ja oppilaitoksessa. Kaikki ne vuodet ovat osa henkilökohtaista historiaani.

Opettajana lukuvuodet seuraavat toisiaan. Jokainen uusi lukuvuosi on kuin tyhjä paperi, siihen on mielenkiintoista alkaa kuvaamaan uusia asioita. Lukuvuodet eivät kuitenkaan enää ole ainutkertaisia, ne tulevat ja menevät, oppilaat vaihtuvat, mutta jokaisen ikäluokan kanssa toistuvat samat rutiinit.

Siksi on hyvä palata ajatuksissaan niihin omiin ainutkertaisiin lukuvuosiin. Minun jokavuotinen rutiinini on oppilaille ainutkertainen lukuvuosi. Jokainen aloittaa elämässään yhden kerran ensimmäisen luokan, seitsemännen luokan tai sitten sen viimeisen yhdeksännen luokan. Minä opona olen osa hänen ainutkertaista lukuvuottaan.

Tämä lukuvuosi 2020–2021 on kuitenkin ainutkertainen myös minulle. Tämän lukuvuoden alussa jännitän asioita, joita en ole koskaan ennen joutunut jännittämään. Miten kykenen luomaan läheisen suhteen uusiin seiskoihin, kun koko ajan pitää korostaa fyysistä välimatkaa. Yksi pieni virus tekee tästä lukuvuodesta ainutkertaisen meille kaikille.

Edessäni on jälleen uusi lukuvuosi, tyhjä paperi. Haluaisin täyttää sen paperin kauniilla väreillä ja sanoilla. Toivon, että se ei minusta tai kenestäkään meistä riippumatta täyty tummilla sävyillä.

Valtakunnan päättäjät lupaavat, että kouluun voi palata turvallisin mielin. He lupaavat jotain, mitä eivät kykene takaamaan. Korona ei kysele lupaa Suomen tai maailman päättäjiltä. Se elää omaa elämäänsä.

Tiedän, että syksyllä 1970 vanhempani lähettivät minut ja pikkusiskoni rukoillen koulutielle. Maailmani oli silloin turvallinen, en osannut pelätä mitään kovin mullistavaa, pelkäsin hammaslääkäriä ja makkarakeittopäiviä.

Nyt syksyllä 2020 lähden rukoillen tähän ainutkertaiseen lukuvuoteen. Toivon, että oppilaitteni ei tarvitse aloittaa lukuvuottaan pelon vallassa. Me viranomaiset teemme parhaamme turvataksemme tämän lukuvuoden turvallisen opiskelun, mutta meidän mahdollisuutemme ovat rajalliset. Viime kädessä luotan kuitenkin enemmän Jumalan varjelukseen kuin yhteenkään ihmiseen. Hänen mahdollisuutensa ovat rajattomat.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun kädessäni

”Ottakaa jokainen itsellenne pariksi oikealla puolellanne oleva henkilö.”

Olin suunnitellut omasta mielestäni mielenkiintoisen tuntiohjelman, joka tehtäisiin pareittain. En halunnut oppilaiden valitsevan itse parejaan, koska tiesin, että luokassa on oppilas, jonka pariksi ei kukaan halunnut. Oppilaita oli parillinen määrä, joten tällä tavalla kukaan ei jäisi yksin.

”Miksi pitää ottaa pari oikealta puolelta?”

”Ottakaa nyt vain se pari, niin päästään asiassa eteenpäin.”

”En ota, jos et perustele.”

En voinut kertoa oppilaille, että tällä tavalla myös oppilas X saa parin itselleen, joten vastasin, että teitä on parillinen määrä ja tällä tavalla kaikille tulee pari.

”Mutta me ollaan kolmestaan, jos et perustele, miksi pitää olla sun määräämän parin kanssa.”

”Tehkää nyt vain minun ohjeitteni mukaan, jotta päästään aloittamaan.”

”Mutta miksi?”

”Koska minä sanon niin.”

Lopputulos oli, että he eivät tehneet niin, kuin minä sanoin vaan lopulta yhdessä ryhmässä oli kolme oppilasta ja oppilas X jäi yksin. Oppilas X vakuutti minulle, että ei häntä haittaa olla yksin, hän on tottunut siihen.

Olen kasvanut kodissa, jossa isän sana oli laki ja jos isä ei ollut kotona, niin äidin sana oli laki. Riittävä perustelu meille lapsille oli se, että täällä tehdään niin kuin minä sanon. Turhia miksi-kysymyksiä ei kannattanut esittää.

Peruskoulussa on paljon oppilaita, joille kukaan ei ole opettanut, että aikuisen sana on laki. Ja jos ei kotona ole sitä oppinut, ei sitä osaa koulussakaan. Opettajan työ on loputonta perustelemista ja miksi-kysymyksiin vastaamista, niin loputonta, että joskus ei päästä asiaan ollenkaan.

Ei isäni vaatinut sokeaa tottelemista ja kyllä hän oli myös valmis perustelemaan päätöksiään. Yksi mieleen jäänyt isän perustelu oli: ”Asioista päättää se, joka kantaa vastuun tilanteesta. Saatte päättää asioistanne sen mukaan, kun kykenette kantamaan päätöstenne seuraukset.”

Opettaja on vastuussa siitä, mitä luokassa tapahtuu oppitunnin aikana. Hän on vastuussa kaikista oppilaistaan ja siksi hänen antamiaan ohjeita pitäisi noudattaa. Olin vastuussa myös siitä oppilaasta, jota kukaan ei halunnut parikseen ja yritin kantaa vastuuni valitsemallani parinmuodostustaktiikalla. Omalla käytöksellään kolme oppilasta estivät minua kantamasta vastuutani ja oppilas X jäi yksin.

Kriittisyys ja perusteluiden vaatiminen ovat hyviä asioita, mutta on myös osattava tunnistaa tilanteet, joissa ei ole syytä esittää mielipiteitään. Olemme kasvattaneet joukon nuoria, joilla ei ole mitään käsitystä terveestä kriittisyydestä. Kritiikkiä ei ole se, että sokeasti vastustaa kaikkia aikuisia ja toteuttaa omia mielitekojaan. Kodeissa kaivattaisiin niitä isiä ja äitejä, jotka sanovat lapsilleen ”nyt tehdään niin kuin minä sanon”.

Oppilaan X sanat ”olen tottunut olemaan yksin” särkivät sydämeni. En usko, että kukaan tottuu olemaan aina se, joka jää luokassa yksin. Ihminen vain sopeutuu osaansa, mutta kyllä se sattuu. Haluaisin todella olla luomassa hänellekin hyvää oppimisympäristöä, mutta miten se on mahdollista, jos osa oppilaista ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Kodeissa tarvitaan isiä ja luokissa pitäisi noudattaa opettajan ohjeita.

Kommentit (0)

Onkohan tämä kielto tarkoitettu juuri nyt minulle?

Mies istui keittiön pöydän ääressä lukien sanomalehteä. Eräs artikkeli lehdessä sai tunteet pintaan ja hän aloitti kiukkuisen selostuksen sen sisällöstä. Aluksi olin hänen kanssaan yhtä mieltä asiasta, mutta asia paisui ja sai lopulta sellaiset mittasuhteet, että keskustelu tuntui enemmän riidan haastamiselta kuin mielipiteiden vaihdolta.

Siinä kuunnellessani hänen paasaustaan, päässäni syttyi lamppu ja kysyin häneltä: ”Puhutko sinä nyt minulle vai herra X: lle?”

Olin oivaltanut, että tällä kiukkuisella purkauksella ei ollut mitään tekemistä minun kanssani, vaikka jouduinkin sen kohteeksi. Ymmärsin myös, kenelle hän puhui. Asiaa kysyessäni, hän myönsi havaintoni todeksi ja sen jälkeen pääsimme todella puhumaan siitä, mistä kenkä puristi.

Monta kertaa olen löytänyt itseni samasta tilanteesta. Jokin tapahtuma tai asia tuo menneisyyden peikot esille ja oma reaktioni on tilanteeseen nähden turhan voimakas ja aivan väärät ihmiset, kuten puoliso tai lapset joutuvat syyttöminä kiukkuni kohteiksi. Olen yrittänyt opetella olemaan itselleni rehellinen, jotta sivulliset eivät joutuisi kantamaan minun elämäni taakkoja. Monelta perheriidalta olemme välttyneet yksinkertaisella rehellisyydellä. Turha syyttää puolisoa tai lapsia silloin, kun pitäisi puhua herra X: lle.

Tilanne on tuttu myös koulusta. Oppilas tulee tunnille kiukkuisena, jopa agressiivisena, kaikki on huonosti ja opettaja saa kuulla kunniansa. Opiskelusta ei tule mitään ja koko luokan opiskelu häiriintyy. Tunnin jälkeen jään juttelemaan oppilaan kanssa ja sama agressiivinen puhe jatkuu.

Lopulta kysyn häneltä: ”Onko tällä kiukulla nyt oikeasti mitään tekemistä minun tai edellisen tunnin kanssa?” Ja niin päästään asiaan, saan kuulla aamun tapahtumista kotona ja ymmärrän, että se kiukku, jota olen kuunnellut koko edellisen tunnin oli kohdistettu herra X: lle.

Niin on vanhempienkin kanssa. Oman lapsen opettaja saa joskus ottaa vastaan sellaista kiukkua, jonka taustalla ovat omat ikävät koulumuistot. Joskus tekisi mieli kysyä vanhemmilta: ”Puhutko nyt minulle vai omalle opettajallesi vuosien takaa?” Tai sitten: ”Puhutaanko nyt sinun lapsesi kiusaamisesta vai joistain kiusaajista omilta kouluajoiltasi?”

Tällaisia me ihmiset olemme, syytämme toisia ihmisiä usein liian helposti ja välttelemme omien kipeiden asioiden kohtaamista. Moni asia sujuisi paljon helpommin, kun uskaltaisimme olla rehellisiä itsellemme. Menneisyyden peikot voi karistaa kantapäiltään ja viattomien syyttämisen sijaan voi opetella puhumaan siitä, mistä kenkä oikeasti puristaa. Totuus vapauttaa kohtaamaan toisen ihmisen aidosti ja rehellisesti.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat