Kirjoitukset avainsanalla menneisyys

Olen kuin päivänkakkara syksyisellä niityllä.

Samana syksynä, kun minä saavutin täysi-ikäisyyden, mummuni täytti 60 vuotta. Muistan tuon syksyn kuin eilisen päivän ja muistan, miten vanhalta mummu minusta tuntui. Olin onnellinen, että minä en ollut se 60- vuotias.

Silloin 60- vuotiaana mummuni elämä ei ollut mitenkään onnettoman näköistä. Pikemminkin tuntui siltä, että hän eli elämänsä parasta aikaa. Hän oli ystävällinen ja hauska ihminen, hänen kanssaan pystyi tekemään mukavia asioita, kuten pelaamaan lautapelejä tai käymään autoajelulla minun ensimmäisellä autollani. Hänen kanssaan oli hyvä olla.

Miksi en kuitenkaan silloin nuorena halunnut olla 60- vuotias? Vastaus on yksinkertainen, ymmärsin, että 60- vuotias mummuni on lähempänä kuolemaa kuin nuori minä. Minulla oli elämä edessä ja se oli huumaava ajatus.

Ja nyt mietin, mihin se silloin edessä ollut elämä on hurahtanut. Mummuni on ollut kuolleena jo yli 30 vuotta ja tänä syksynä minä huomaan olevani se 60- vuotias. Nuori minä elää minussa edelleen ja kuitenkin olen samalla myös vanha, vanhuus on lähempänä kuin nuoruus.

Olen 60- vuotias aikana, jolloin ihaillaan nuoruutta ja tehokkuutta yli kaiken, siis niitä asioita, jotka omassa elämässäni siirtyvät koko ajan selvemmin menneisyyteen kuin tulevaisuuteen. Olen iässä, jossa laatu korvaa määrän, mutta juuri nyt se laatu ei ole suurinta huutoa.

Silloin nuoruudessa mummu tuntui minusta vanhalta, mutta ei se ollut negatiivinen asia. Nyt, kun itse olenkin se vanha, joka taholta vakuutetaan minulle, että et sinä ole vanha, olet niin nuorekas. Mitä pahaa on siinä, että on vanha? Mummuni oli hauska ja ystävällinen ihminen ja viihdyin hänen seurassaan. Ystävällisyys ja huumorintaju eivät kysy ikää, mieluummin olen ystävällinen ja vanha kuin töykeä ja nuori.

Olen kuin päivänkakkara syksyisellä niityllä. Lämpimänä syyspäivänä se kukkii kauniisti, vielä on aikaa kukkia ja olla aktiivinen. Samalla syksy etenee, kuolleet lehdet putoavat puista ja lopulta päivänkakkarakin joutuu luovuttamaan.

Yllättäen huomaan, että ei se luovuttaminen olekaan niin paha asia kuin silloin nuorena tuntui. Moni asia näyttää nyt niin erilaiselta. Elämä on saanut paljon uusia värejä. Nuoruus on ylimainostettua, siitä voi aivan hyvin päästää irti ja avata silmänsä näkemään elämänsä monipuoliset maisemat. Vanhuus on yhtä arvokas osa elämää kuin nuoruuskin.

Nuorena en tiennyt, mitä elämä tulee antamaan. Nyt tiedän, mitä elämä on antanut menneinä vuosikymmeninä, tulevaisuudesta en edelleenkään tiedä. Nuorena luotin siihen, että elämäni on Jumalan kädessä. Siihen luotan edelleen ja se riittää. Nuori tai vanha, minä olen minä ja tällaisena arvokas.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onkohan tämä kielto tarkoitettu juuri nyt minulle?

Mies istui keittiön pöydän ääressä lukien sanomalehteä. Eräs artikkeli lehdessä sai tunteet pintaan ja hän aloitti kiukkuisen selostuksen sen sisällöstä. Aluksi olin hänen kanssaan yhtä mieltä asiasta, mutta asia paisui ja sai lopulta sellaiset mittasuhteet, että keskustelu tuntui enemmän riidan haastamiselta kuin mielipiteiden vaihdolta.

Siinä kuunnellessani hänen paasaustaan, päässäni syttyi lamppu ja kysyin häneltä: ”Puhutko sinä nyt minulle vai herra X: lle?”

Olin oivaltanut, että tällä kiukkuisella purkauksella ei ollut mitään tekemistä minun kanssani, vaikka jouduinkin sen kohteeksi. Ymmärsin myös, kenelle hän puhui. Asiaa kysyessäni, hän myönsi havaintoni todeksi ja sen jälkeen pääsimme todella puhumaan siitä, mistä kenkä puristi.

Monta kertaa olen löytänyt itseni samasta tilanteesta. Jokin tapahtuma tai asia tuo menneisyyden peikot esille ja oma reaktioni on tilanteeseen nähden turhan voimakas ja aivan väärät ihmiset, kuten puoliso tai lapset joutuvat syyttöminä kiukkuni kohteiksi. Olen yrittänyt opetella olemaan itselleni rehellinen, jotta sivulliset eivät joutuisi kantamaan minun elämäni taakkoja. Monelta perheriidalta olemme välttyneet yksinkertaisella rehellisyydellä. Turha syyttää puolisoa tai lapsia silloin, kun pitäisi puhua herra X: lle.

Tilanne on tuttu myös koulusta. Oppilas tulee tunnille kiukkuisena, jopa agressiivisena, kaikki on huonosti ja opettaja saa kuulla kunniansa. Opiskelusta ei tule mitään ja koko luokan opiskelu häiriintyy. Tunnin jälkeen jään juttelemaan oppilaan kanssa ja sama agressiivinen puhe jatkuu.

Lopulta kysyn häneltä: ”Onko tällä kiukulla nyt oikeasti mitään tekemistä minun tai edellisen tunnin kanssa?” Ja niin päästään asiaan, saan kuulla aamun tapahtumista kotona ja ymmärrän, että se kiukku, jota olen kuunnellut koko edellisen tunnin oli kohdistettu herra X: lle.

Niin on vanhempienkin kanssa. Oman lapsen opettaja saa joskus ottaa vastaan sellaista kiukkua, jonka taustalla ovat omat ikävät koulumuistot. Joskus tekisi mieli kysyä vanhemmilta: ”Puhutko nyt minulle vai omalle opettajallesi vuosien takaa?” Tai sitten: ”Puhutaanko nyt sinun lapsesi kiusaamisesta vai joistain kiusaajista omilta kouluajoiltasi?”

Tällaisia me ihmiset olemme, syytämme toisia ihmisiä usein liian helposti ja välttelemme omien kipeiden asioiden kohtaamista. Moni asia sujuisi paljon helpommin, kun uskaltaisimme olla rehellisiä itsellemme. Menneisyyden peikot voi karistaa kantapäiltään ja viattomien syyttämisen sijaan voi opetella puhumaan siitä, mistä kenkä oikeasti puristaa. Totuus vapauttaa kohtaamaan toisen ihmisen aidosti ja rehellisesti.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat