Kirjoitukset avainsanalla itku

Rakkauden kaipuu ei ole pelkkä tuulen tupa.

Seison olohuoneeni ikkunan ääressä katsellen pimenevää syksyistä iltaa. Edessäni aukeaa Länsi-Suomalainen peltomaisema, laskeva aurinko punertaa taivaan peltojen takana. Aurinko on laskemassa myös mielessäni ja tunnen, kuinka yksinäinen syksy hiipii elämääni. Levylautasella laulaa Mireille Mathieu ranskan kielellä kielletyistä leikeistä. En osaa ranskaa, mutta osaan ulkoa laulun suomen kieliset sanat ja laulan hiljaisella äänellä mukana.

”Ei ole lupaa mun onneen sua johtaa…”

Olin niin kovasti toivonut yhteistä tulevaisuutta ja olisin niin kovasti halunnut johtaa hänet onneen. Sitä mahdollisuutta ei minulle annettu. Olin juuri saanut tietää, että hänellä onkin toinen tyttö. Joku toinen sai sen, mistä minä olin unelmoinut. Tässä minä seison yksin tyhjässä asunnossani katsellen ulos ikkunasta. Olen niin pohjattoman yksin.

”Toiselle kuuluvan sun kaikki tietää…”

Kyynel vierähtää poskelle, pian toinen ja kolmas. Laulan Mathieun mukana ja kohta kyyneleet virtaavat solkenaan. Ääni katkeilee, mutta jatkan laulamista. Miksi minun piti taas kerran pettyä, sillä tämä ei ole ensimmäinen kerta. Tälläkään kertaa minä en kelvannut, joku toinen tuli ja särki minun unelmani.

”Oot osa untani mun…”

Oliko se kaikki pelkkää unta. Se, mikä minulle on pelkkä unelma, on jollekin toiselle elävää todellisuutta. Haluaisin uskoa, että kaikki kääntyy vielä parhain päin, mutta juuri nyt en jaksa enää uskoa siihen. Unelmani on särkynyt jo aivan liian monta kertaa, ehkä minun osani tässä elämässä on tyytyä pelkkään unelmaan.

”Ei ole lupaa mun toivoa mitään…”

Sydämeni pohjasta uskon siihen, että en tule koskaan kokemaan rakkautta. Hänen mukanaan katosi viimeinen toivo. Olen niin monta kertaa uskonut, toivonut ja rakastanut, ja lopulta pettynyt. Sydämeni huokailee epätoivoista rukousta, Jumala, tämäkö on sinun tahtosi, miksi sinä haluat jättää minut yksin. Miksi minun pitää vuodesta toiseen katsella vierestä toisten onnea?

Laulu loppuu, kävelen levysoittimen luokse, nostan neulan levyltä, siirrän sitä taaksepäin ja laitan laulun soimaan uudestaan, ja sitten uudestaan ja taas uudestaan. Kuuntelen samaa laulua kerta toisensa jälkeen, kunnes väsyn itkuuni enkä jaksa enää nousta nostamaan neulaa.

”Tein tuulelle tupaa, nyt tuuli mua hyytää…”

Minulla olisi niin paljon rakkautta annettavana, että sydän pakahtuu kaikkeen siihen rakkauteen. Miksi maailmassa ei ole yhtään miestä, jolle kelpaisi minun rakkauteni? Sydämeeni koskee niin kovasti, niin kovasti. Miten ihmeessä minä koskaan selviän tästä?

En ole katkera sille toiselle tytölle. Olen vain niin pohjattoman väsynyt ja toivoton. En ole katkera hänellekään, se oli hänen valintansa.

”Vaan vaikka kuljen nyt länteen ja itään…”

Ja silloin se välähtää mieleeni. En lähde länteen enkä itään, minä lähden pohjoiseen. Tulee syksy, tulee talvi ja sen jälkeen tulee uusi kevät ja kesä. Vuoden päästä en ole enää täällä itkemässä. Jumala, jos annat minulle täällä pelkkiä sydänsuruja, niin nyt riittää. Laitan kielletyt leikit syrjään, laulu on tehnyt tehtävänsä ja tämä itku on itketty.

Eräänä syksyisenä päivänä 36 vuotta myöhemmin olen kävelyllä Lapin mieheni kanssa. Hän pysähtyy metsätien varteen, katsoo läheisen männyn latvaan ja sanoo: ”Katso, miten hieno tuulen tupa.” Minä katson ja mielessäni alkaa soida ”tein tuulelle tupaa…”. En tiedä, miksi se kaikki hylkäämisen kipu piti kokea, muisto on edelleen kipeä. Mutta se on vain muisto. Jumala kuuli rukoukseni ja lähetti minut pohjoiseen.

Kommentit (1)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Istun koulun liikuntahallin katsomossa katselemassa päättöluokkalaisten tanssia, kauniita ja komeita, onnellisen näköisiä nuoria. Omassa mielessä on helppo yhtyä nuorten onneen. Opettajan sydämessä tuntuu sekä haikealta että ylpeältä. Tunnen itseni etuoiketetuksi saadessani tehdä töitä näiden nuorten kanssa.

Mieleen muistuvat myös omat ja omien lasten juhlat. Nuorten tanssi on herkkä hetki vanhemmille. Eläydyn takanani istuvien äitien tunteisiin ja silmäkulmat kostuvat. Heidän kasvoistaan paistaa rakkaus ja ylpeys, juuri nyt elämä hymyilee leveintä hymyään. Nämä ovat niitä tilanteita, jotka säilyvät vanhempien muistoissa elämän loppuun asti.

Vieressäni istuu tulevia päättöluokkalaisia. Ehkä he näkevät jo ajatuksissaan itsensä vuoden päästä tanssimassa tuolla lattialla. Viimeinen tanssi on omistettu heille ja osa heistä lähtee tanssilattialle, myös lähinnä minua istuva poika.

Hetken kuluttua poika tulee takaisin ja sanoo: ”Kukaan ei huolinut minua.” Kyynel vierähtää poskelle, kohta toinen ja pienen ajan kuluttua hän itkee valtoimenaan. Pettymys ja hylätyksi tulemisen tunne on suunnattoman suuri. Avuttomana ojennan hänelle nenäliinan.

Hallissa soi Monrepos- valssi ja vieressäni virtaavat kyyneleet. Istun hiljaa paikallani ja muistoihin hiipivät lukaisat elämän varrella virranneet kyyneleet. Kuinka monesti elämässä toisen onni on toisen suru. Matka naurusta itkuun voi olla lyhyt.

Kevät ja kesä ovat täynnä elämän vastakohtaisuuksia, joku pääsee ylioppilaaksi ja joku reputtaa, joku saa opiskelupaikan ja joku ei, joku viettää häitä ja joku kantaa hylätyksi jääneen taakkaa. Jonkun vanhemman sydämen täyttää onni ja toisen sydän on täynnä huolta ja murhetta oman lapsen tulevaisuudesta. Sellaista on elämä.

Mieleeni tulevat laulun sanat: ”On ilo sulla, mut suru mulla, on mulla hautajaiset, sulla häät…” Myös vieressäni itkevällä pojalla on äiti. Hänenkin tilanteeseensa osaan eläytyä. Tuota Suomen synkimmäksikin lauluksi nimettyä häätanhua voi sanoa myös lohdulliseksi. Elämä osaa yllättää ja osat voivat vaihtua. Se, joka tänä keväänä ja kesänä itkee, saattaa vuoden päästä iloita. Keväinen aurinko joka tapauksessa paistaa kaikille, kukat kukkivat ja linnut laulavat. Myös matka itkusta nauruun voi olla lyhyt.

Tunnen itseni etuoikeutetuksi saadessani istua itkevän pojan vieressä. Ehkä jopa etuoiketetummaksi kuin mitä olisin onnellisten keskellä. Onnelliset eivät kaipaa lohduttajaa. En osaa lohduttaa itkijää enkä voi poistaa hänen suruaan, mutta jospa ojentamani nenäliina välittää hänelle toivon siitä, että elämällä on vielä jotain hyvää varattuna hänellekin.

Kommentit (0)

Aapisessakin varoiteltiin meitä 1960- luvun lapsia olemasta vihaisia ja tuhmia.

Miten vihainen on tyttö!
Hyvä luoja! Kuka puhuisi tuolle?

Vuorilla kulkee tyttö
laumaansa paimentaen.
Hän on kaunis niin kuin kukka,
kuin meri vihainen.
Kuin meri vihainen
hän on, tuo tyttö.
Hyvä luoja! Kuka puhuisi tuolle?
- Arja Tiainen -

Luin tuon Arja Tiaisen runon ja sen sanat osuivat ja upposivat minuun kertaheitolla. Kuinka usein olenkaan ollut vihainen tyttö. Lapsena olin usein vihainen tyttö, vaikka olisi pitänyt olla kiltti tyttö ja voi luoja, kuinka moni aikuinen puhui minulle yrittäen tehdä minusta kilttiä. Olen ollut vihainen tyttö teininä, nuorena aikuisena, aikuisena ja nyt keski-ikäisenä ja voi luoja, kuinka moni on yrittänyt puhua minulle.

Minulla on myös veli, joka on ollut usein vihainen. Hän oli vihainen lapsena ja nuorena, niin vihainen, että joskus melkein pelkäsin häntä, mutta minulle sanottiin, että häntä pitää ymmärtää. Hän on vihainen edelleen ja edelleen joskus melkein pelkään häntä. Ja voi luoja, miksi kukaan ei puhu hänelle, ei, koska hän on poika ja pojat saavat olla vihaisia. Nyt hän on mies ja miehillä on oikeat syyt olla vihaisia. Oikeastaan miehet eivät ole vihaisia, he vain hoitavat tärkeitä asioita.

Mutta en minäkään aina ole vihainen, en edes kovin usein. Olen vihainen silloin, kun kohtaan epäoikeudenmukaisuutta tai toisten ihmisten ilkeyttä. Olen vihainen myös silloin, kun raha ja valta nousevat ihmistä tärkeämmiksi, kun pienen ihmisen ääni hukkuu suurten ja mahtavien tyhjään kolinaan. Ja kun olen vihainen, en ole hiljaa. Ja kun en ole hiljaa, ihmiset päivittelevät, että mikä tuolle nyt tuli ja miksi siitä yht´äkkiä tuli niin vaikea ihminen. Mutta ei minusta tullut yht´äkkiä vaikea ihminen, vaikeat asiat vain tekivät minut vihaiseksi ja haluaisin niin vaikuttaa niihin asioihin, tehdä jotain, jotta maailma voisi olla oikeudenmukaisempi paikka elää. Niin tapahtuu miehillekin, hekin haluavat vaikuttaa eikä heistä silti tule vaikeita ihmisiä vaan heistä tulee rohkeita ihmisiä, jotka uskaltavat puuttua vaikeisiin asioihin.

Ei viha ole luonteenpiirre tai luonnevika, se on tunne. Tunteet tulevat ja  menevät ja tunteensa voi ilmaista monella eri tavalla. Ihminen on välillä vihainen ja välillä lempeä, välillä iloinen ja välillä surullinen ja tunteen takana on aina jokin asia. Ja naiset ovat niin tunneherkkiä ettei heitä voi ottaa vakavasti. Asiat kun pitää hoitaa asiallisesti eikä turhaan vetistellen tai hysteerisesti huutaen. Voi luoja, kuka puhuisi noille naisille, että ottakaa nyt rauhallisesti ja hoitakaa asiat asioina. Ja voi luoja, onko miesten tapa nostaa nyrkit pystyyn, ase olalle tai hukuttaa vihat ja surut viinaan sitten parempi tapa kuin itkeminen ja huutaminen. Itkemiseen ja huutamiseen kun ei kukaan kuole eikä vahingoitu fyysisesti. Kyllä tähän maailmaan ääntä mahtuu, mutta väkivaltaa täällä on jo aivan liikaa.

"Kuka puhuisi tuolle?" Toivottavasti ei kukaan, sillä puhumisesta tulee vain entistä vihaisemmaksi. Ei viha puhumalla lopu eikä vihastuttava asia häviä mihinkään. Pitäisi kysyä, että kuka kuuntelisi tuota. Kuka kuuntelisi vihaista tyttöä? Kuka haluaisi kuulla, miksi hän on vihainen? Eihän hän huvikseen tai pelkäksi ajankulukseen ole vihainen, vaan jokin asia on saanut hänet vihaiseksi. Hänhän vain kulkee vuorilla laumaansa paimentaen, tekee arkista työtään. Miksi vihaisille tytöille on niin vähän kuuntelijoita ja ymmärtäjiä, niitä he kaipaisivat. Vihaiselle voi puhua vasta sitten, kun on ensin kuunnellut, ja jos on oikeasti kuunnellut, ei ehkä ole enää tarvetta kovin suuriin puheisiin.

Aina välillä olen vihainen tyttö, vaikka olenkin aikuinen nainen. Ja kun olen vihainen, en edes yritä olla kiltti, sillä minulla on yhtä suuri oikeus olla vihainen kuin kaikilla maailman miehillä. Eikä minua tarvitse pelätä, en tartu aseisiin enkä pulloon, en edes  heittele kiviä, haluaisin vain korjata niin monta vääryyttä. Jospa joku kuuntelisi vihaista tyttöä.

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat