Kirjoitukset avainsanalla vanhustenhoito

Vanha pankkikirja ajalta, jolloin pankit olivat auki.

Vanha mies seisoo pankin suljetun oven takana kaksi paperia käsissään. Juuri tänään, juuri näiden tuntien aikana pankin piti olla auki. Sisältä näkyvät valot ja kuuluu ihmisten ääniä, mutta ovi pysyy suljettuna.

Ennen lähtöä seisomaan pankin suljetun oven taakse, asia oli tarkastettu internetistä. Tämä on se ainoa viikonpäivä, jolloin pankin pitäisi olla auki ja tämä tunti yksi niistä harvoista aukiolotunneista. Ovi pysyy suljettuna lukuisista ovikellon painalluksista huolimatta.

Yksi tärkeä lause jäi lukematta netistä: ”Konttori suljetaan lopullisesti 1.7.2024.” Ovessa on nettiosoite, jossa asiansa voi hoitaa, on myös valtakunnallinen palvelunumero. Miten nämä paperit toimitetaan internettiin, ihmettelee vanha mies.

Viereiselle ovelle saapuu kaksi haalarimiestä, ilmeisesti jokin remonttihomma menossa. Vanha mies köpöttelee heidän luokseen ihmettelemään asiaa. Toinen haalarimies katselee kyllästyneenä ympärilleen, toinen kuuntelee huvittunut ilme kasvoillaan.

Tärkeä homma menossa, ei ole aikaa kuunnella. Haalarimiehet jatkavat matkaansa. Vanha mies jää huokaillen seisomaan paperit käsissään.

Isä, mennään kotiin, minä selvitän tämän jutun. Syvä huokaus: ”En haluaisi enää elää tässä maailmassa, kun en hallitse enkä osaa mitään.” Syvä huokaus myös tyttäreltä.

Vanha mies on selvinnyt niin paljosta: äidin menetyksestä vauvaiässä, isän menetyksestä sodan melskeessä, evakkotaipaleesta ilman vanhempia, adoptioisän alkoholismista, adoptiovanhempien avioerosta, kouluista, armeijasta, työ- ja perhe-elämästä, kahden oman lapsen menetyksestä. Elämä ei ole päästänyt helpolla.

Vanha mies on osannut niin paljon, hoitanut monta vastuullista työtä ja tehtävää, lähtenyt liikkeelle lukemattomia kertoja ihmisten avuksi, jaksanut ja kuunnellut.

Niin me palaamme kotiin. Sinne kotiin, jossa kotihoito käy kaksi kertaa päivässä tekemässä varttitunnin pikapyrähdyksen, ateriapalvelu työntää hätäisesti valmisaterian ovesta kerran päivässä ja siivouspalvelu käy tekemässä pikasiivouksen kerran kuussa.

Palaamme kotiin, josta pitäisi tietokoneen äärestä hoitaa kaikki asiat. Pitäisi, jos osaisi. Pitäisi, jos sormet olisivat yhtä nopeat kuin tietokoneen jatkuvasti sammuva näyttö. Pitäisi, jos osaisi soittaa jonnekin ja jos joku ihminen vastaisi ilman lukemattomia automaattivastauksia.

Missä vaiheessa tästä maailmasta tuli tällainen? Missä vaiheessa talouden rattaat lähtivät pyörimään niin kovilla kierroksilla, että vanhukset putosivat kyydistä eikä suuri osa nuorista jaksa nousta kyytiin ollenkaan? Missä vaiheessa ihmisarvo poljettiin talouden rattaiden alle?

Ennen kotiin lähtöä otan kuvat niistä kahdesta paperista, jotka piti toimittaa pankkiin. Isä, tämä asia kyllä järjestyy. Kotimatkalla mietin, haluanko minäkään kohta elää tässä maailmassa.

Autoradiosta kuuluu ohjelma, jossa keskustellaan uusista ravintosuosituksista. Kunhan nyt saisi jostain jotain syötävää vanhemmille jouluksi, ateriapalvelu kun ilmoitti pitävänsä kolmen viikon joululoman.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kotona riittää monenlaista askaretta.

Vanhuksesta tehtiin palveluntarpeen arviointi. Sellainen pitää tehdä, jotta voi hakea palveluasuntoa. Arvioinnin tulos: omatoiminen vanhus, ei tarvitse palveluasumista, pärjää kotona.

Omatoimisen vanhuksen päivä alkaa kaurapuurolla, on alkanut lähes yhdeksänkymmenen vuoden ajan. Jo lapsuudessa Markus-setä kehotti radion lastentunnilla syömään kaurapuuroa, on terveellistä ja elää pitkään. Puuronkeitto sujuu hyvin eilispäivän tiskaamattomassa kattilassa ja ilman suolaa.

Lounaan tuo ateriapalvelu, mikäli on maanantai, keskiviikko tai perjantai. Hinta on 11 €/ateria, vanhus syö kiitollisena. Jokapäivänen ateriapalvelu tulee liian kalliiksi. Muina viikonpäivinä hän kehittää ruokapöytään jotain.

Lounaan jälkeen on aika lähteä asioille. Kaupasta pitää hakea ruokaa ja apteekista lääkkeitä. Onneksi tänään ei ole lääkäri- eikä laboratoriokäyntiä.

Matka asioille sujuu omalla autolla. Sairauksien takia ei jaksa kävellä eikä kantaa kauppakasseja. Pari kertaa on tajuttomuus yllättänyt kesken matkan. Vähän jännittää, miten tänään selvitään.

Ensin apteekkiin, sieltä ei tule niin paljon kannettavaa. Hupsis, yksi resepti on vanhentunut, purkissa ei ole enää yhtään pilleriä, on jo jäänyt kaksi annosta ottamatta.

Ystävällinen farmaseutti selittää, että apteekissa voi uusia reseptin, maksaa kaksi euroa ja lääkkeen saa reilussa viikossa. Mutta miten selvitä yli viikon ilman lääkettä, kun nyt jo on pari pilleriä ottamatta ja niitä pitäisi ottaa neljä päivässä. Tuleekohan siitä terveydellisiä ongelmia?

Täytyy kilauttaa tyttärelle, joka lupaa hoitaa asian. Vanhus kiittää farmaseuttia ja luottaa tyttären apuun. Asia hoituu omahoitajan kautta ja lääkkeen saa hakea seuraavana päivänä. Pitää siis huomennakin käydä apteekissa.

Matkalla kauppaan pitää poiketa Otto-pisteelle nostamaan rahaa. Homma onnistuu, sitä on harjoiteltu lasten kanssa. Lompakkoa aukaistessa kolikot pyörivät lattialle ja niitä poimiessa kuluu muutama tovi.

Kaupasta tulee ostettua nektariineja ja savusiikaa, ovat niin tavattoman hyviä. Siinä on sopiva iltapala, aamulla syödään taas kaurapuuroa.

Kotona on vuorossa päiväkahvin keitto. Suodatinkotelo tulee aseteltua hiukan huonosti paikalleen, kahvi ei pääse valumaan pannuun, vaan valuu pöydälle ja siitä edelleen lattialle. Omatoiminen vanhus pääsee siivoushommiin.

Päiväkahvin jälkeen vanhus muistaa, että pitäisi pestä pyykkiä. Pyykit koneeseen, kone käyntiin ja puhdasta tulee. Unohtui laittaa koneeseen pyykinpesuaine, mutta kyllä se vesi puhdistaa.

Keskuudessamme asuu monia omatoimisia vanhuksia. Moni heistä asuu yksin. Onneksi tämän vanhuksen ei tarvitse olla yksin, sillä kaverina asuu toinen omatoimiseksi todettu vanhus, Alzheimerin tautia sairastava puoliso.

Onneksi apuna ovat myös lapset, he, jotka ovat työelämässä ja asuvat kaikki kolminumeroisen kilometrimäärän päässä. Käyvät apuna vapaapäivinään ja heille voi aina soittaa. Hyvin tässä pärjätään.

Jos ei pärjää kotona, voihan sitä muuttaa yksityiseen palveluasuntoon, maksaa 6000 €/kuukausi. Siihen ei aivan omatoimisen vanhuksemme eläke riitä.

Jos myisi muuttotappioalueella olevan asuntonsa, sillä rahalla voisi elää vajaan vuoden palveluasunnossa. Siis, jos sattuisi käymään niin onnellisesti, että asunnolle löytyisi ostaja. Onneksi kotona on hyvä olla.

Hyvä on omatoimisen vanhuksen elellä Suomessa omalla hyvinvointialueellaan.

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat