”Ei ole mitään tekemistä. Mulla on tylsää.” Tuttu lause lapsuudesta. Muistan sanoneeni nuo sanat usein äidille, äiti hymähti ensin ja vastasi sitten: ”Mene ulos leikkimään, äidillä on nyt töitä.” Minä menin siskoni kanssa ulos tai sitten en, joka tapauksessa keksimme jotain tekemistä tylsyyden voittamiseksi.”Ei ole mitään tekemistä. Mulla on tylsää.” Tuttu lause lapsuudesta. Muistan sanoneeni nuo sanat usein äidille, äiti hymähti ensin ja vastasi sitten: ”Mene ulos leikkimään, äidillä on nyt töitä.” Minä menin siskoni kanssa ulos tai sitten en, joka tapauksessa keksimme jotain tekemistä tylsyyden voittamiseksi.

Jos riitelimme siskon ja veljen kanssa, äiti tai isä sanoivat: ”Menkää ulos siitä mekastamasta.” Jos valitti ruokapöydässä, että on pahaa ruokaa, äiti korjasi ruuan pois pöydästä ja sanoi: ”Menkäähän ulos, niin seuraavalla aterialla on nälkä.” Jos huusi ja kiukutteli sanottiin, että mene ulos ja tule takaisin, kun olet rauhoittunut.

Sama juttu oli koulussa. Joka välitunti piti mennä ulos, vaikka siellä ei ollut muuta kuin avonainen piha. Tunnilta saattoi joutua ulos luokasta ellei joutunut nurkkaan seisomaan. Ja jos luokasta poistaminen ei tehonnut ja rikkeet jatkuivat, saattoi lentää ulos koko koulusta.

Aikuisten vakiolause meille 1960- luvun lapsille oli: ”Menkää ulos.” Sillä tavalla ratkaistiin moni kasvatuksellinen kysymys. Ulkona taltutettiin kiukku, liikuttiin, leikittiin, tavattiin kavereita, hankittiin ruokahalu ja hyvät yöunet. Eikä siellä ulkona ollut aikuisia vahtimassa tai järjestämässä kehittävää toimintaa.

Siinä, missä meille menneiden vuosikymmenten lapsille sanottiin ”menkää ulos”, sanotaan nykyään ”lisää rahaa”. Kun lapsilla ei ole tekemistä, tarvitaan lisää rahaa, jotta voidaan järjestää jokaiselle hyviä harrastuksia. Kun lapset eivät liiku tarpeeksi, tarvitaan työryhmiä ja lisää rahaa lasten liikuttamiseen. Kun lapset eivät syö, tehdään kyselyitä ja pyritään parantamaan ruokapalveluja ja siihen tarvitaan rahaa. Kun lapset käyttäytyvät huonosti koulussa eivätka jaksa opiskella, tarvitaan monenlaisia ammattilaisia, tukitoimia ja lisää rahaa. Ja jos nämä asiat eivät toimi, tarvitaan taas lisää rahaa, jotta voidaan hoitaa liikkumattomia, masentuneita ja syrjäytyneitä nuoria.

Meidän vanhempien ikäluokkien lapsuudessa ja nuoruudessa olisi voitu joitakin asioita hoitaa myös tukitoimilla ja meitäkin olisi voitu joskus kuunnella. Nykyisin voitaisiin moni kasvatuksellinen asia hoitaa sanomalla mene ulos ja tee itse. Johonkin hävisi se kultainen keskitie. Meistä, joita ei lapsena kuunneltu eikä palveltu, tuli ikäluokka, joka kuuntelee ja palvelee nuorempia ikäluokkia uupumukseen asti. Jossain vaiheessa katosi terve maalaisjärki ja tilalle tuli turvallisuuskupla.

Unelmoin koulusta, jossa voisin korvata suuren osan kasvatuskeskusteluista, jälki-istunnoista ja oppilaspalavereista metsäretkellä. Huonosti käyttäytyvälle ja haistattelevalle oppilaalle laittaisin rinkan selkään ja sanoisin: ”Kanna itse ruokasi, tee itse nuotiosi, paista omat makkarasi ja lettusi ja keitä kahvisi.” Neuvoisin tarvittaessa, mutta en tekisi mitään hänen puolestaan. Kävelyn ja ruokailun jälkeen istuisin hänen kanssaan nuotiolla ja keskustelisin elämästä isolla E: lla. Siinä hoituisi samalla kertaa liikunta, raitis ilma, käytösongelmat ja liiallinen puhelimen käyttö. Metsä ja erämaa saisivat hoitaa sen, mihin loputtomat palaverit ja hoitosuunnitelmat eivät tehoa.

”Mene ulos:” siinä olisi ilmiöoppimista tälle diginatiiville sukupolvelle.