Kirjoitukset avainsanalla viha

Lapin sodan aikainen kranaatti

Kauniina alkukesän päivänä kävelin lappilaisilla metsäpoluilla. Alkukesän kukkaloisto oli parhaimmillaan, niityt täynnä kullankeltaisia kulleroita, aurinko paistoi täydeltä terältä sekä pilvettömällä taivaalla että sydämessäni. Kuljin kuunnellen lintujen laulua, kuvaten kukkia ja metsäpolkuja.

Kävellessäni kengän kärki potkaisi jotain kovaa ja näkymätöntä. Potkin ruohomättäältä ruohoja sivuun nähdäkseni, mihin olin astunut ja yllätyksekseni löysin jonkinlaisen ammuksen. Hain mieheni katsomaan löytöäni ja hän arveli sitä kranaatiksi. Soitettuamme poliisille meitä pyydettiin lähettämään heille kuvia oletetusta kranaatista ja me teimme työtä käskettyä. Myöhemmin kesällä armeijan miehet kävivät räjäyttämässä kranaatin ja löysivät vierestä sille vielä kaverinkin. Melkoinen pamaus kuului kahteen kertaan Ounasjoen rannalla Lapin sodan aikaisen saksalaisten tervehdyksen räjähtäessä savuna ilmaan. Olivat vielä täyttä tavaraa, vaikka ulkokuori oli ruosteessa ja kranaattien kylväjätkin todennäköisesti haudassa.

Minä, rauhan ajan lapsi ja nyt jo mummoikäinen nainen sain elävän muistutuksen sodan todellisuudesta. Aurinkoinen kesäpäiväni olisi saattanut saada tummia pilviä taivaalleen, jos olisin potkaissut kranaatin sokkaan. Yhden sukupolven aikana kylvetty viha olisi saattanut tuhota elämää yli 70: n vuoden aikana.

Vaikka olenkin rauhan ajan lapsi, sodan jäljet ovat vaikuttaneet elämääni paljon. Lapsuuteni ajan miehet kantoivat sisällään räjähtämättömiä ammuksia ja pienestäkin väärästä lauseesta tai liikkeestä jokin saattoi räjähtää. Lapsen näkökulmasta he olivat sulkeutuneisuudessaan pelottavia. Lapsuuteni ajan naiset olivat ahdistuneita ja ilottomia. Jokainen heistä kantoi omalla hiljaisella tavallaan vihan jälkiä sisällään. Ikävistä asioista ei puhuttu, huokaillen ne suljettiin sisälle sydämeen niin kuin ruohomätäs kätki sisälleen kranaatin. Lapsi ymmärsi, että on ikäviä asioita, joita hänelle ei kerrottu.

Lapin sodasta ja koko toisesta maailmansodasta on jo kauan ja jokainen sodan jälkeinen sukupolvi on vähän terveempi kuin edeltäjänsä. Viha on jättänyt jälkensä kolmanteen ja neljänteen sukupolveen, ehkä lastenlasteni sukupolvi saa elää jo täysin vapaana sodan haavoista. Ehkä tulee aika, jolloin ei enää löydy yhtään sodan aikaista kranaattia Lapin metsistä ja viimeinenkin sisälle padottu vihan mörkö on itketty ulos.

Yhden vanhan kranaatin löytäminen avasi minun sisälläni taas joitakin patoja, se oli konkreettinen muistutus siitä, että isovanhempieni sukupolvi on joutunut elämään keskellä sellaista todellisuutta, joka oli minulle vain yhden kesäpäivän säikähdys. Toivottavasti saamme elää niin, että viha ei pääse tuhoamaan maatamme, sillä sen jäljet kantavat surullisen pitkälle. Onneksi rakkaus voittaa vihan ja aurinko työntää tummat pilvet syrjään.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanha kuusi on nähnyt paljon elämää.

Sata vuotta sitten, keväällä 1918 isoisäni oli 3- vuotias pieni poika, kolmesta veljeksestä keskimmäinen. Eräänä päivänä valkoisten joukot tulivat hakemaan hänen isäänsä kotoa, isä vietiin läheiselle pellolle ja ammuttiin sinne. Nuori äiti jäi yksin vaatimattomaan pirttiin kolmen pienen pojan kanssa. Hänet tunnettiin kovana työihmisenä, mikä oli merkittävä asia sen ajan ”avioliittomarkkinoilla” ja niinpä hän muutaman vuoden leskeyden jälkeen avioitui uudelleen. Sisällissota oli taakse jäänyttä aikaa ja elämä sai jatkua.

Sata vuotta sitten, kesällä 1918 isoäitini oli viiden kuukauden ikäinen sikiö äitinsä kohdussa. Häntä odotettiin syntyväksi perheensä seitsemäntenä lapsena. Perheen isä oli juuri vapautunut punavankien leiriltä, saavuttuaan nälkiintyneenä kotiin, hän söi nälkäänsä perunankuorista lähtien kaiken näkemänsä ja kuoli sen seurauksena. Perheen äiti jäi yksin huoltamaan kasvavaa lapsijoukkoaan. Jotenkin hän selvisi lastensa kanssa, kunnes kuoli isoäitini ollessa 12- vuotias tyttö.

Kaksi sisällissodan orpoa, isoisäni ja isoäitini löysivät toisensa ollessaan piikana ja renkinä naapuritaloissa. Häitä tanssittiin isoäitini piikomistalon heinäladossa keväällä 1938 ja äitini syntyi samana vuonna loppukesällä. Isoisäni ehti melkein rakentaa nuorelle perheelleen oman kodin, kun sota tuli jälleen kerran muuttamaan elämänkulkua. Sisällissodan orpo kaatui talvisodassa jättäen jälkeensä yhden sotaorvon, äitini.

Niin paljon särkyneitä unelmia ja hukattuja ihmiskohtaloita, niin paljon isän ikävää. Usean sukupolven ajan ihminen on yrittänyt rakentaa turvallista elämää ja samalla tuhonnut sitä. Samanlaisia tarinoita löytyy monesta suomalaisesta suvusta. Sen mitä rauhan aikana rakennetaan, sota tuhoaa tälläkin hetkellä liian monessa paikassa. Näin sadan vuoden takaa on vaikea ymmärtää niitä tilanteita, joissa ihmiset ovat eläneet sisällissodan aikana. En osaa edes ajatella, olisinko ollut punaisten vai valkoisten puolella tai täysin puolueeton. En tiedä, kuinka vahvasti esi-isäni olivat punaisten puolella vai oliko heillä muuta mahdollisuutta. Punainen tai valkoinen, todennäköisesti jokainen halusi vain vaikeana aikana pelastaa sekä perheensä  että oman henkensä.

Sisällissodan ja toisen maailmansodan haamut ovat varjostaneet sukumme elämää lähes koko Suomen itsenäisyyden ajan. Sukupolvesta toiseen liian kovia kokeneet ihmiset ovat yrittäneet rakentaa hyvää elämää niistä raunioista, jotka elämä on heille tarjonnut. Olen heille kiitollinen siitä, että he ovat jaksaneet jatkaa elämää mahdottomilta tuntuneista olosuhteista huolimatta. Minäkin olen kahden sotaorvon lapsi, mutta en  ole orpo, sillä olen saanut kasvaa rauhan ajan lapsena. Sota on vienyt molemmat isoisät, mutta isäni olen saanut pitää. Minun lapseni ovat saaneet pitää sekä isänsä että isoisänsä. Rauhan vuodet ovat korjanneet sen, mitä sodan vuodet ovat tuhonneet.

Metsissä, joissa sukuni miehet ovat sata vuotta sitten piileskelleet ja menettäneet henkensä, kasvaa paljon isoja ja vanhoja kuusia. Minulle ne kuuset puhuvat omalla tavallaan sukuni tarinaa. Ne kertovat sellaista suomalaista historiaa, joka ei toivottavasti koskaan toistu. Toivottavasti viha ei saa enää koskaan tuhota sitä elämää, jonka rakkaus on rakentanut. Kuinka monta latvaa yksi kuusi voi kasvattaa yhden katkenneen latvan tilalle?  En tiedä, mutta tänä päivänä vanhan kuusen uudet latvat kurkottavat kohti vapaan Suomen sinistä taivasta.

Kommentit (0)

Aapisessakin varoiteltiin meitä 1960- luvun lapsia olemasta vihaisia ja tuhmia.

Miten vihainen on tyttö!
Hyvä luoja! Kuka puhuisi tuolle?

Vuorilla kulkee tyttö
laumaansa paimentaen.
Hän on kaunis niin kuin kukka,
kuin meri vihainen.
Kuin meri vihainen
hän on, tuo tyttö.
Hyvä luoja! Kuka puhuisi tuolle?
- Arja Tiainen -

Luin tuon Arja Tiaisen runon ja sen sanat osuivat ja upposivat minuun kertaheitolla. Kuinka usein olenkaan ollut vihainen tyttö. Lapsena olin usein vihainen tyttö, vaikka olisi pitänyt olla kiltti tyttö ja voi luoja, kuinka moni aikuinen puhui minulle yrittäen tehdä minusta kilttiä. Olen ollut vihainen tyttö teininä, nuorena aikuisena, aikuisena ja nyt keski-ikäisenä ja voi luoja, kuinka moni on yrittänyt puhua minulle.

Minulla on myös veli, joka on ollut usein vihainen. Hän oli vihainen lapsena ja nuorena, niin vihainen, että joskus melkein pelkäsin häntä, mutta minulle sanottiin, että häntä pitää ymmärtää. Hän on vihainen edelleen ja edelleen joskus melkein pelkään häntä. Ja voi luoja, miksi kukaan ei puhu hänelle, ei, koska hän on poika ja pojat saavat olla vihaisia. Nyt hän on mies ja miehillä on oikeat syyt olla vihaisia. Oikeastaan miehet eivät ole vihaisia, he vain hoitavat tärkeitä asioita.

Mutta en minäkään aina ole vihainen, en edes kovin usein. Olen vihainen silloin, kun kohtaan epäoikeudenmukaisuutta tai toisten ihmisten ilkeyttä. Olen vihainen myös silloin, kun raha ja valta nousevat ihmistä tärkeämmiksi, kun pienen ihmisen ääni hukkuu suurten ja mahtavien tyhjään kolinaan. Ja kun olen vihainen, en ole hiljaa. Ja kun en ole hiljaa, ihmiset päivittelevät, että mikä tuolle nyt tuli ja miksi siitä yht´äkkiä tuli niin vaikea ihminen. Mutta ei minusta tullut yht´äkkiä vaikea ihminen, vaikeat asiat vain tekivät minut vihaiseksi ja haluaisin niin vaikuttaa niihin asioihin, tehdä jotain, jotta maailma voisi olla oikeudenmukaisempi paikka elää. Niin tapahtuu miehillekin, hekin haluavat vaikuttaa eikä heistä silti tule vaikeita ihmisiä vaan heistä tulee rohkeita ihmisiä, jotka uskaltavat puuttua vaikeisiin asioihin.

Ei viha ole luonteenpiirre tai luonnevika, se on tunne. Tunteet tulevat ja  menevät ja tunteensa voi ilmaista monella eri tavalla. Ihminen on välillä vihainen ja välillä lempeä, välillä iloinen ja välillä surullinen ja tunteen takana on aina jokin asia. Ja naiset ovat niin tunneherkkiä ettei heitä voi ottaa vakavasti. Asiat kun pitää hoitaa asiallisesti eikä turhaan vetistellen tai hysteerisesti huutaen. Voi luoja, kuka puhuisi noille naisille, että ottakaa nyt rauhallisesti ja hoitakaa asiat asioina. Ja voi luoja, onko miesten tapa nostaa nyrkit pystyyn, ase olalle tai hukuttaa vihat ja surut viinaan sitten parempi tapa kuin itkeminen ja huutaminen. Itkemiseen ja huutamiseen kun ei kukaan kuole eikä vahingoitu fyysisesti. Kyllä tähän maailmaan ääntä mahtuu, mutta väkivaltaa täällä on jo aivan liikaa.

"Kuka puhuisi tuolle?" Toivottavasti ei kukaan, sillä puhumisesta tulee vain entistä vihaisemmaksi. Ei viha puhumalla lopu eikä vihastuttava asia häviä mihinkään. Pitäisi kysyä, että kuka kuuntelisi tuota. Kuka kuuntelisi vihaista tyttöä? Kuka haluaisi kuulla, miksi hän on vihainen? Eihän hän huvikseen tai pelkäksi ajankulukseen ole vihainen, vaan jokin asia on saanut hänet vihaiseksi. Hänhän vain kulkee vuorilla laumaansa paimentaen, tekee arkista työtään. Miksi vihaisille tytöille on niin vähän kuuntelijoita ja ymmärtäjiä, niitä he kaipaisivat. Vihaiselle voi puhua vasta sitten, kun on ensin kuunnellut, ja jos on oikeasti kuunnellut, ei ehkä ole enää tarvetta kovin suuriin puheisiin.

Aina välillä olen vihainen tyttö, vaikka olenkin aikuinen nainen. Ja kun olen vihainen, en edes yritä olla kiltti, sillä minulla on yhtä suuri oikeus olla vihainen kuin kaikilla maailman miehillä. Eikä minua tarvitse pelätä, en tartu aseisiin enkä pulloon, en edes  heittele kiviä, haluaisin vain korjata niin monta vääryyttä. Jospa joku kuuntelisi vihaista tyttöä.

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Kategoriat