Kirjoitukset avainsanalla juokseminen

Puhdas luonto on suuri lahja.

Peruskoulun opona kuulen usein lauseen: ”Miksi me tällaista tehdään, tämä on ihan itsestäänselvyys”. Joskus vastaan siihen jotain tilanteeseen sopivaa, aina en jaksa vastata mitään. Useimmiten sanoja ei edes odota vastausta, se on vain hänen tapansa kyseenalaistaa koko koulunkäynti.

Marraskuisella kävelylenkillä elämän itsestäänselvyydet alkoivat puhutella minua. Olemme perheeni kanssa viettäneet lähes kolmenkymmenen vuoden ajan viikon Vuokatissa. Ostimme lomaosakkeemme aikana, jolloin yöunet eivät olleet minulle lainkaan itsestäänselvyys. Toinen lapsemme oli kahden kuukauden ikäinen koliikkivauva ja osakekaupatkin tehtiin neljän tunnin yöunien jälkeen väsymyksenhuuruisessa olotilassa. Tällä lomaviikolla vauva ei valvota, mutta ikä on tuonut tullessaan häiriötekijöitä yöuniin, nukkuminen ei siis edelleenkään ole itsestäänselvyys. Hyvä yöuni on suuri lahja.

Kävellessämme vuosikymmenten aikana tutuksi tulleella lenkkipolulla mieheni tokaisee pysäyttävän lauseen: ”Kävelen täällä, kun vielä pystyn”. Se ei ole pessimismiä, vaan hänen sairauksiensa mukanaan tuoma realiteetti. Saman realiteetin alainen olen minäkin, jolle käveleminen on vielä itsestäänselvyys. Kävelen niin kauan kuin pystyn, se on lahja.

Vuokatti on täynnä kovakuntoisia, nuoria urheilijoita. Heitä juoksee ohitsemme ja vastaamme. Katselemme heidän menoaan ja mietimme, millaisella kilometrivauhdilla he todennäköisesti juoksevat ja millainen treeni on menossa. Niin monta kertaa olemme juosseet samat polut, silloin, kun juokseminen vielä oli meille itsestäänselvyys. Toinen meistä ei juokse enää ollenkaan ja toisellakin on kilometrivauhti hiipunut jo monen vuoden ajan. Minä juoksen niin kauan kuin pystyn ja sellaisella vauhdilla kuin pystyn, se on realiteetti.

Polun varrella virtaa puro. Iloisella solinalla vaaran laelta virtaa kirkasta vettä alas laaksoon. Pysähdymme puron äärelle. Niin paljon puhdasta vettä ja meille suomalaisille niin tuttu näky. Entä, jos olisikin toisin. Ei olisi iloisesti virtaavaa puroa, ei puhdasta juomavettä tai pesuvettä. Entä, jos ei olisi käsienpesuvettä näin korona-aikana. Meille niin jokapäiväinen itsestäänselvyys ei ole maailmanlaajuisesti ollenkaan selvä asia. Käytämme puhdasta vettä niin kauan kuin sitä riittää. Puhdas vesi suuri ja elämän kannalta välttämätön lahja.

Koko lenkkipolku kulkee läpi erämaametsän.  Niin puhdasta luontoa, rauhallista tunnelmaa ja raikasta ilmaa, ja samalla niin jokapäiväistä. Nousen ison kiven päälle ja katselen ympärilläni avautuvaa maisemaa, silmänkantamattomiin metsää, joka puolella metsää. Kuinka onnellinen olenkaan saadessani seistä siinä kivellä. Vielä tämän kerran sain kävellä tämän vaaran päälle oman rakkaani kanssa, katsella ja kuunnella puhdasta luontoa. Tämä ei ole itsestäänselvyys, tämä on suuri lahja. Tämän haluan säilyttää sydämessäni.

Elämä on hienoa, kun ymmärtää sen, että yksikään itsestäänselvä asia ei oikeasti ole itsestäänselvyys. Kaikki on lahjaa ja lainaa. Kaiken voi jonain päivänä menettää. Onnellisuus tulee siitä, että näkee oman elämänsä lahjana, ei itsestäänselvyytenä. Miten voisin tämän oman elämänkokemukseni siirtää niille nuorille ihmisille, joille koulu on täynnä itsestäänselvyyksiä. He ovat saaneet suuren lahjan, mahdollisuuden opiskella. Ehkä jokaisen on opittava ja ymmärrettävä se itse.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ikääntymisen myötä voi käpertyä itseensä ja pieniin ympyröihin tai nostaa katseensa ja katsella koko elämän tuomalla kokemuksella maailmaa.

Minulla oli syntymäpäivä, niin kuin meillä jokaisella on kerran vuodessa, täytin 58 vuotta. Naiselta ei saa kysyä ikää ja siksi kerron sen  kysymättä. Olen ylpeä jokaisesta vuodesta, jonka olen saanut elää.  Syntymäpäivän jälkeisenä maanantaiaamuna menin työmatkalla kauppaan ostamaan työkavereille tarjottavaa opettajanhuoneeseen. Kaupan kassalla kauppias totesi, että siinähän on makeaa mahan täydeltä ja selitin hänelle tilanteen. "Ikähän on vain numero": totesi kauppias.

Nuorena jokainen ikävuosi oli saavutus, se toi tullessaan jotain uutta ja ihmeellistä. Silloin katseli syntymäpäivänä eteenpäin ja mietti, mitä uusi ikävuosi tuo tullessaan ja mitkä asiat muuttuvat alkavan ikävuoden aikana. Edelleen katselen syntymäpäivänä eteenpäin ja suunnittelen tulevaisuutta, mutta nyt katselen myös taaksepäin. Mieli on kiitollinen, sillä olen saanut elää ja kokea niin paljon hyviä ja kauniita asioita. Mieli on myös surullinen, sillä elämä on satuttanut ja se on satuttanut pysyvästi. Elämässä on myös pieni haikeus, koska niin paljon on jo takana. Kukaan meistä ei tiedä elämänsä pituutta, mutta mitä vanhempi on, sitä varmemmin siitä tietää jotain. Minä tiedän, että elämää on enemmän takana kuin edessä, sillä mikään tilastollinen todellisuus ei tue sitä ajatusta, että jonain päivänä täyttäisin 115 vuotta.

Yli 30 vuotta sitten olin maratoonari-isäni kanssa lenkillä. Oli kaunis  maaliskuinen kevätpäivä. Juoksimme aurinkoisilla ja kantavilla keväthangilla pitkin kainuulaista suomaisemaa. Isäni oli silloin nuorempi kuin minä nyt ja minä olin nuori aikuinen. Siinä juostessamme kerroin isälle tutustuneeni sellaiseen nuoreen mieheen, jonka kanssa voisin vaikka jakaa elämäni. Kerroin, että tulevan vävyn kanssa voi myös lähteä lenkille ja maratonille. Oli kevät, olin nuori ja rakastunut, olimme molemmat terveitä ja hyväkuntoisia, koko päivä oli täynnä keväistä auringonpaistetta. Aika on tehnyt tehtävänsä. Isäni on täyttänyt 80 vuotta ja hänen juoksunsa on juostu eikä kävelyvauhtikaan ole enää entisenlainen. Silloin juoksimme, nyt on hienoa tehdä isän kanssa pieni kävelylenkki. Minun juoksuni jatkuu edelleen, mutta ennätykset on tehty ja mestaruudet jäivät saavuttamatta. Juoksulenkillä ikä ei ole vain numero, se näkyy vauhdissa ja kehityksessä. Mitä suurempi numero, sitä tarpeellisempaa on opetella katsomaan enemmän maisemia kuin sekuntikelloa ja kuuntelemaan omaa kehoaan. Vapauttava havainto on sekin, että lenkkeillä voi myös kävellen ja linnunlaulua kuunnellen.

Elämä on tuonut eteen monenlaisia ihmissuhteita. Jokainen eletty vuosi tuo uusia ihmisiä. Facebookin kaverilista kertoo jotain elämästä. On ihmisiä, jotka ovat olleet elämässäni mukana lapsuudesta asti, kuten lapsuuden perhe, monet sukulaiset ja koulukaverit. Matkan varrella joukkoon on liittynyt suuri joukko opiskelukavereita useista oppilaitoksista, entisiä ja nykyisiä työkavereita sekä monia muita tuttuja ja ystäviä. Ihmiset ovat elämän rikkaus. Eri ikävaiheissa ja elämäntilanteissa elämään tulleiden ihmisten kanssa jaetaan erilaisia asioita. Oman ikäluokan ihmisten kanssa olemme eläneet läpi samat valtakunnalliset ja maailmanhistorialliset vaiheet. Kasvatustieteen termein ilmaistuna jaamme saman sukupolvikokemuksen. Ikä kertoo, millaiseen maailmaan olen syntynyt ja millaisessa maailmassa olen elänyt.

Minulle ikä ei ole vain numero, vaan se on tietty numero, joka kertoo minusta paljon.  En kauhistele sitä, kuinka suuri se numero on, sillä sen numeron sisällä on koko elämäni rikkaus. Minulla on elämänkokemusta ja -viisautta monista asioista paljon enemmän kuin 25-vuotiaana. Jos täyttäisin joka vuosi vain 25 vuotta, kieltäisin kaiken sen, mitä elämä on minulle opettanut ja se on opettanut paljon.

Raamattu ja virsikirja ovat olleet osa elämääni lapsuudesta lähtien. Nuorena rakastin nuorten virsiä ja ohitin kaikki vanhusten virret. Rakastan edelleen nuorten virsiä, mutta myös vanhuuteen liittyvät virret ovat alkaneet tuntua läheisiltä ja turvallisilta. Nuorena rakastin sellaisia raamatun kohtia kuin esimerkiksi "älköön kukaan nuoruuttasi katsoko ylen.." (1 Tim. 4).  Nyt rakastan myös sellaisia raamatunkohtia, joissa puhutaan vanhuudesta, kuten "teidän vanhuuteenne asti minä olen sama, hamaan harmaantumiseenne saakka minä kannan" (Jes 46: 4). Usko on kantanut lapsuudesta tähän päivään ja uskon sen kantavan loppuun asti. Ikä on numero, joka on osana vain pluslaskussa, miinusmerkki on tuntematon. Turvallisella mielellä lisään ikääni ykkösen vuosittain kunnes tulee lopullisen summan päivä. Tänä päivänä olen onnellinen 58-vuotias nainen. 

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat