Olen menettänyt äitini.
Puhelimen näytöllä ei enää näy "äiti soittaa".
En enää syö äidin herkullista karjalanpaistia.
Kahvipöydässä ei ole äidin leipomia kierrepullia, ei lusikkaleipiä eikä kanelitankoja.
Syntymäpäivänä äiti ei muista minua.
Siinä hän istuu vieressäni ja sanoo:
"Keitettäisiinkö hyvät kahvit."
Minun menetetty äitini.
Olen kadottanut äitini.
Hän puhuu enkä minä ymmärrä.
Minä puhun eikä hän ymmärrä.
Hän on kadonnut muistimaahan.
Äiti sanoo:
"Keitettäisiinkö hyvät kahvit."
Sen ymmärrän ja kävelen keittiöön.
Äiti haluaa auttaa, mutta missä on kahvipaketti.
Se on kadonnut.
Samoin suodatinpussit.
Kahvikupitkin ovat kadonneet,
kahvilautaset ja lusikat ja ne keksit, joita on joka toisella hyllyllä.
Kaikki kadonneet.
Äiti, kahvipaketti löytyi, samoin suodatinpussit,
minä voin keittää.
Kupit löytyvät, ja lusikat, kahvilautaset, kaikki keksipaketit.
Kaikki, mikä oli kadonnut, on omalla paikallaan.
Mekin olemme omilla paikoillamme.
Äiti, me keitimme hyvät kahvit.
Siinä hän istuu vieressäni,
minun menetetty ja kadotettu äitini.
Istuu ja sanoo:
"Keitettäisiinkö hyvät kahvit, en ole koko päivänä juonut kahvia."
Kauniisti kirjoitettu kirjoitus, täynnä rakkautta ja lämpöä mutta myös sitä hiljaista surua ja toivottomuutta jota muistisairaan kanssa elämä on.