Kirjoitukset avainsanalla pojat

Lehdissä on ollut paljon artikkeleita tyttöjen ja poikien välisistä eroista.

Hän seisoi koulun pihalla erään puun juurella. Se oli hänen paikkansa välitunnilla. Siellä sai olla rauhassa ja siellä hän tunsi olonsa turvalliseksi.

Poika oli erilainen kuin toiset pojat. Ainakin hän tunsi olevansa erilainen. Hän ei viihtynyt poikien leikeissä, ne olivat hänelle liian rajuja.

Isä, äiti, opettajat, kaikki aikuiset yrittivät patistaa häntä mukaan toisten poikien leikkeihin, mutta hän ei halunnut. Hän halusi mieluummin olla yksin. Hän oli kiinnostunut oppimisesta ja ympäröivän luonnon tutkimisesta, mutta hänen haluttiin olevan kiinnostunut poikien leikeistä.

Kouluvuosien edetessä kuilu poikien maailman ja pojan välillä kasvoi. Koulun pojat yrittivät kovasti opettaa häntä miesten tavoille eikä siihen ei kuulunut tunnollinen opiskelu.

Tämä lapsuudestani tuttu poika tuli mieleeni lukiessani Ylen nettisivulta artikkelia poikien tyttöjä huonommasta koulumenestyksestä. Sen mukaan kulttuurinen ja sosioekonominen tausta vaikuttavat poikien oppimiseen enemmän kuin tyttöjen.

Kouluajoistani on kulunut vuosikymmeniä, mutta asenteet elävät yhä. Puhumme muutoksesta ja samalla toistamme vanhoja asenteita. Puhumme suvaitsevaisuudesta ja samalla hyväksymme poikiemme kouluvastaisuuden.

Poikien oppimisessa näkyvät ääripäät paremmin kuin tyttöjen kohdalla. Tavallista lahjakkaammat pojat eivät tarvitse kannustusta opiskeluun ja tavallista heikommin menestyvät pojat saavat kannustusta muualta kuin opiskelusta. Kumpikin ryhmä hakee ympäristön hyväksyntää.

Entä se tavallinen poika siellä puun juurella. Hänkin kaipasi ympäristön hyväksyntää. Olisiko häntä voinut rohkaista olemaan juuri niin herkkä luonnon ystävä kuin hän koki olevansa? Olisiko häntä voinut rohkaista opiskeluun eikä poikien maailmaan?

Artikkelin mukaan poikien opiskelumotivaation kannalta kasvuympäristön asenteilla on huomattavan suuri merkitys. Kuinka moni poika kuuntelee vapaa-ajallaan aikuisten puheita siitä, miten me miehet emme välittäneet koulusta ja miten me teimme koulussa kaikkea jäynää opettajille.

Aikuisten esimerkki toimii ja oppi menee perille. Kova jätkä ei viihdy naismaisessa koulussa. Se tavallinen poika siellä puun juurella viihtyi koulussa, jos vain olisi avoimesti uskaltanut elää oman luonteensa mukaisesti.

Kaikesta suvaitsevaisuudesta ja tasa-arvopuheesta huolimatta yhteiskuntamme ei edelleenkään arvosta kilttejä, herkkiä ja tunnollisesti opiskelevia poikia. Paljon on muuttunut ja silti aivan liian vähän. Jospa jonain päivänä kovat jätkät rakastaisivat koulua ja tosi miehet kannustaisivat poikiaan opiskeluun.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rudolf Koivun lapset ja lumiukko

”Opettaja, opettaja! Saako Esa tulla meidän tunnille?”

”Kukas tämä Esa oikein on?”

”Se on Roopen kaveri eikä Roope halua tulla tunnille ilman sitä. Me luvataan, että Esa istuu ihan hiljaa eikä häiritse ketään.”

”Jos kerran lupaatte, niin tulkoon Esa tunnille.”

Jatkoin välituntivalvontaani kävellen koulun käytävillä vielä muutaman minuutin ennen syyslukukauden viimeisen opon tunnin alkua. Välitunnin päätyttyä menin luokkaan ja siellähän Esa istui Roopen vieressä etupulpetissa, hiljaa, niin kuin pojat olivat luvanneet, katsellen minua kauniilla silmillään ja suu hymyssä. Roope istui tyytyväisenä kaverinsa vieressä.

”Eikös minulla olekin kiva kaveri?”

Katselin edessäni istuvia kaveruksia ja sitten katsoin koko luokkaa ja mietin, mitä sanoisin.

”Kyllä, sinulla on tosi kiva kaveri, mutta tiedät kyllä, että Esa ei voi jäädä tänne tunnille. Esan paikka on ulkona.”

”Ei se voi olla ulkona, kun se ei saa olla siellä rauhassa.”

”Ymmärrän, mutta ei se voi olla myöskään täällä tunnilla. Lumiukon paikka on ulkona eikä luokkahuoneessa pulpetin äärellä. Sille käy huonosti sisällä. Viethän Esan ulos.”

Roope nosti hellästi Esan syliinsä ja lähti kävelemään ulos luokasta surullisen näköisenä. Kului jonkin aikaa, ennen kuin Roope tuli takaisin luokkaan. Pian hänen tultuaan oveen koputettiin ja oven aukaisi vihainen rehtori.

”Roope, miksi ihmeessä sinä toit lunta sisälle kouluun!”

Rehtori huusi vihaisena luokan ovella ja minä kurkistin ovelta koulun käytävälle. Näin ylempiluokkalaisen Simon lapioivan käytävältä lunta roskikseen. Hetkessä ymmärsin, että lumikasa oli se, mitä Esasta oli jäljellä. Kävelin takaisin luokan eteen rehtorin huutaessa pää punaisena, yht´äkkiä rehtorin ääni vaimeni ja korvissani alkoi soida jouluvirsi.

”Enkeli taivaan lausui näin, miks´hämmästyitte säikähtäin…”

Katsoin edessäni istuvaa luokkaa ja oppilaiden paikoilla istui joukko paimenia. He olivat keskellä arkista työtään, pelkojaan, huoliaan ja monenlaisia vaikeita elämäntilanteitaan. Katsoin Roopea ja näin silmissäni Jeesuksen äidin Marian miettimässä, miksi hänen lapsensa ei kelvannut tähän maailmaan. Näin silmissäni enkelin, joka sanoi, että älkää pelätkö. Näky hävisi yhtä pian kuin oli tullutkin, mutta jotain peruuttamatonta oli tapahtunut sydämessäni, jouluevankeliumi oli alkanut elämään. 

”Miksi ihmeessä et jättänyt sitä lumiukkoa ulos, pitäisihän se tajuta, että lunta ei tuoda sisälle kouluun.”

Roope istui edessäni silmät kyynelissä sanomatta sanaakaan. Sen sijaan Aaro vastasi luokan perältä, että se olisi kuitenkin rikottu siellä ulkona ja nyt Simo potkaisi sen koulun käytävälle.

Rehtori katsoi ensin Aaroa ja sitten Roopea, näki kyyneleet Roopen silmissä ja minä näin silmissäni, kuinka kiukku väistyi ja ystävällinen hymy levisi rehtorin kasvoille. Kerroin rehtorille Esan tarinan, kuinka hieno lumiukko Esa oli ollut ja kuinka ylpeä Roope oli ollut kaveristaan.

”Anteeksi pojat, olen pahoillani Esan puolesta. Simo saa tulla pyytämään anteeksi sitä, että rikkoi Esan. Käyn katsomassa koulun turvakameroista, jos siellä on kuva Esasta, niin tulostan sen sinulle.”

Tunnin päätyttyä rehtori kutsui Roopen luokseen. Hän oli tulostanut turvakameran tallenteesta kuvan, jossa Roope kävelee koulun käytävällä Esa sylissään. Kuva toi joulun Roopelle ja koko tapaus toi jouluevankeliumin minun sydämeeni. Tähän maailmaan, jossa moni hyvä asia rikotaan, on syntynyt Vapahtaja.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat