Kiirehdin pysäkille ehtiäkseni kohta lähtevään bussiin. Mielessä on pientä jännitystä: mitenkä se lippu siinä laitteessa leimattiinkaan? Painetaanko ensin jotain nappia ja sitten vasta näytetään kortti, vai toisinpäin? Edellisestä matkastani keskustaan on ehtinyt kulua puolisen vuotta korona-ajan takia. 

Kun saavun pysäkille, katoksen alla seisoo pienikokoinen, noin parikymppinen tyttö reppu selässään ja läpinäkyvä suojavisiiri kasvoillaan. Hän lähestyy heti minua. "Menetkö keskustaan? Menetkö Rautatientorille?", hän kysyy… "Joo menen, mutta en torille asti", vastaan. "Missä sitten jäät pois? Ai Uimastadikalla, menetkö uimaan, oletko siellä kauan?", kysymystulva jatkuu… Aavistelen, ettei kyseessä ole uteliaisuus, vaan kysyjä hakee nyt oikeasti jotakin. Tarkemmin ajatellen muistan tavanneeni tämän saman kyselevän tytön tällä päättärillä joskus aikaisemminkin. "En ole menossa nyt uimaan", sanon. "No minne sitten menet, oletko kauan?". "Menen yhteen kokoukseen, enkä tiedä kauanko se kestää". "Tuletko tällä samalla bussilla takaisin?" hän jatkaa. "En, koska mieheni hakee minut sieltä tilaisuudesta autollaan". "Mihin te sieltä menette?", tiedustelu jatkuu. "Tulemme takaisin tänne kotiin" sanon, johon hän jatkaa: "Missä sinun kotisi on?" Viittaan kädelläni kotikatuni suuntaan. Pohdin mielessäni, mikä tekee hänen olonsa niin epävarmaksi. Tarvitsisiko hän joltakulta tarkempaa opastusta ja tukea? Miksi hän on ylipäätään lähtenyt liikkeelle?

Tyttö on hetken vaiti ja siirtyy pari askelta sivummalle. Hetken päästä pysäkille saapuu uusi naispuolinen matkustaja, ja tyttö aloittaa hänelle saman kysymystulvan. Kuulen, että hän saa ystävällisiä vastauksia… Hyvä! Selvästi tällä kyselijällä on mielessään jokin erityinen pelko. Hän ei ole tottunut tietämään eikä hallitsemaan asioitaan itse eikä myöskään piilottelemaan epävarmuuttaan.

Bussi saapuu lähtöpaikalle. Saan muutaman murahduksen säestyksellä vastaukset kortinkäyttöä koskeviin kysymyksiini. Siirryn bussissa taaemmas ja menen istumaan. Kyselijätyttö kävelee penkkini ohitse bussin perukoille.

Kuljettaja käynnistää bussin ja pysäkeiltä tulvii sisään väkeä. Yhdellä alkupysäkeistä huomaan hänen kieltävän sisääntulon ihmiseltä, jolla on jokin kokoontaitettu laite mukanaan. Miksi, olisihan tuo nyt sisään mahtunut..., huomaan ajattelevani.

Jonkin matkaa ajettuamme kuljettaja seisauttaa bussin pysäkille. Hän kääntää päätään ja huutaa kovalla äänellä bussin perälle: "Hei sinä tyttö siellä! Painelet nappeja joka pysäkillä! Ei tuommoisesta mitään tule!  Menepä ulos! Jatka jolloin toisella linjalla!" Havahdun: mitä?! Tiedän, ketä hän tarkoittaa! Eihän tästä mene muita linjoja!  Mitä nyt pitäisi tehdä? Pitäisikö minun hypätä ylös ja selittää kuskille, että tyttö painelee nappeja, koska häntä pelottaa! Hän pelkää, ettei osaa! Ei hän tee sitä kiusallaan… En saa tehtyä mitään, ennen kuin ovet suljetaan ja bussi jatkaa taas matkaansa.

Yritän kääntää päätäni ja katsella bussin perälle, näkyykö häntä? Menisinkö lähemmäs hänen turvakseen, ettei hän painelisi hätäpäissään nappeja joka pysäkillä. Häntä ei näy. Ilmeisesti hän oli kuljettajan huudosta pelästyneenä hypännyt pois pysäkillä.

Minusta tuntuu pahalta. Tyttö on varmaan nyt entistäkin enemmän hädissään. Mihin kulkuneuvoon hän osaa ja uskaltaa nyt hypätä? Tunnen itseni osasyylliseksi: miksi en uskaltanut reagoida heti? Jäin odottelemaan, omaa mukavuuttani.

Kuka pelastaisi kadonneen lampaan? Minusta siihen ei ollut. Oliko bussikuskin oltava niin ankara? Niin ehdoton?

"Sen, mitä teette yhdelle näistä pienimmistä….".  Kuka on vastuussa, kenelle koituvat seuraamukset?

Jään miettimään...

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Ja sittemmin äidin kuolemaan. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 93 vuotiaana kuolleen äidin tytär. Avioliitossa 47 vuotta.

Hae blogista

Sisältö jatkuu mainoksen alla