Viime viikonlopuksi suunniteltiin kolmen lapsenlapsen (iältään 6, 5 ja 4 vuotiaat) yökyläilyä mummolaan. Kaksi heistä oli sisaruksia ja kolmas näiden serkku.

Kaikki lapset ovat päivisin samassa päiväkodissa, joten suuntasimme kolmella turvaistuimella varustetun Skodamme kohti päiväkotia ja parkkeerasimme pihaan. Saatuamme temppuiltua auki salvoilla suljetut portit, ensimmäinen tuttu hahmo lennähti vastaamme kädet ojossa: ”Mummoo, pappaa!”. Peremmälle päästyämme ei tarvinnut ilmoittaa, ketä tulimme hakemaan ja minne olimme menossa. Sen tiesivät päiväkodissa ainakin kolme ryhmää: Piparmintut, Meiramit ja Pomeranssit. Meitä oli kuulemma odotettu jo aamusta.

Otettuina saamastamme huomiosta lähdimme kymmenien kassipussukoiden ja kahden ilmassa heiluvan valomiekan kanssa kävelemään kohti autoa. Seurasi pieni välienselvittely, missä kukin istuu autossa, jonka jälkeen pääsimme matkaan.

Takapenkillä vallitsi iloinen puheenpulputus kun suuntasimme ensin kohti paikallista mäkkäriä. Tietenkin! Asiaan kuului juhla-ateria ja tilaukset listattiin jo autossa.

Mäkkärissä valloitettiin omaksi suuri nurkkaus, ja volyymit lisääntyivät kun ovesta asteli sisään kaksi serkkusarjaan kuuluvaa tyttöä lisää: kaksivuotias ja yksivuotias äiteineen. Mummo ja pappa saivat kaksivuotiaalta tuliaisiksi asiaankuuluvat, hartaudella tehdyt piirustukset. Syömingit alkoivat ja niistä otettiin kaikki irti, ilmapalloja myöten, joiden väristä syntyi tietysti hiukan kinaa.

Sitten koko sakki mummolaan. Vaatteita lenteli ulko-ovelta eteiseen ja olohuoneeseen kun niistä pyrittiin pääsemään nopeasti eroon. Olohuoneen lattialle oli valmiiksi levitetty yötä varten kolme taittopatjaa. Voi mahtavaa, mitä kaikkea niistä saattoikaan saada aikaan! Niiden päällä pompittiin ja niiden päälle sukellettiin. Niistä sai aikaan torneja ja litistyslaitteita. Yksivuotias syöksyi hurjana joukkoon juuri opitulla kävelytaidollaan ja horjahteli riemuissaan patjojen päällä. Kuusivuotias ja kaksivuotias aloittivat hurjan painiottelun. Mummo piteli silmiään, mutta tytön äiti rauhoitteli. Leikki kesti ja kesti. Lopulta kaksivuotias ja yksivuotias lähtivät äiteineen kotiinsa ja yökyläläiset jäivät.

Illasta kehkeytyi varsinainen show. Ensin väiteltiin kylpyammeeseen menosta: aluksi ei halunnut kukaan, sitten halusivat kaikki ja juuri ja juuri mahtuivat. Kylvyn jälkeen kinasteltiin kylpytakista, kun tyttöjen takkeja oli vain yksi. Seuraavaksi tunteet kuumenivat puurosta. Mummon puuro on kuulemma maailman parasta, mutta kun mummo pölhö meni sirottelemaan sokeria 5 vuotiaan puuroon ja hän olisikin halunnut tehdä sen itse! Siitä ei meinattu päästä yli! Päästiin, kun aloitettiin sokerointi ikään kuin alusta.

Ilta oli jo myöhä, kun kallistuttiin niille taittopatjoille, serkkupedille, joissa jokaisella oli omat nimikkopeitteet: oli Elsaa, Annaa ja Star Warsia. Mutta sitten viisivuotiasta alkoi pelottaa! Oli äitiä ikävä! Kuusivuotias serkkupoika lohdutti: ”Ei sun tarvii pelätä! Mä oon tässä vieressä ja mulla on kivääri! Ja mä osaan soittaa hätänumeroon: 112!”. Se ei lohduttanut pelkääjää. Yritettiin nukkua. Neljävuotias nousi pystyyn otsa kurtussa: ”Mä en voi nukkua, kun mä en osaa valita, mitä unta mä näkisin”. Mummon kysyttyä minkä unen hän haluaisi, hän ei voinut päättää, koska ”ne on kaikki kivoja”.

Lopulta uni voitti porukan ja huokaisimme papan kanssa helpotuksesta. Nyt koittaisi ansaittu rauha meillekin.

Vaan kuinkas kävi! Jo alkuyöstä sänkymme viereen ilmestyi edellisen illan sankari. Hän nyyhki risainen nalle kainalossaan, ettei millään saa unta. Pappa lähti olohuoneeseen valvomaan uneen pääsyä. Se kesti ja kesti. Lopulta papan päästyä takaisin vuoteeseen vaivuimme mekin uneen. Mutta vain hetkeksi. Sängyn viereen ilmestyi 5  vuotias: ”Mua pelottaa…”, nyyhkien. No tulehan tänne mummon ja papan väliin. Aloitettiin uusi yritys. Jonkin ajan kuluttua sängyn vierestä kuului hento ääni ja olkaani koputettiin: ”Mummo, herää!”. Pienimmäinen 4 vuotias ilmoitti, että oli herännyt. Ei muuta kuin lisää sakkia sänkyyn!  Pappa joutui poistumaan vähin äänin, kun ei ollut tilaa. Hetki varmaan siinä nukuttiinkin, mutta kello 6.45 tytöt alkoivat pulputtaa keskenään lähtövalmiina olkkariin.

Voi hirvitys tätä yötä, ajattelin! Oliko tässä niin sanottua yötä ollenkaan! Miten tällä selvitään?

Hyvin selvittiin! Lapset olivat virkeitä ja leikki alkoi. Puurot syötyämme pakkasimme porukan autoon.  Oikeitten tavaroitten löytäminen oikeisiin kasseihin eri huoneista ja käytäviltä vei aikansa, mutta suurin osa löydettiin. Kotiin jäi patja- ja astiakaaos.

Majoitusstrategiamme tarvitsee uudelleen arvioinnin, totesimme papan kanssa. Siskonpeti voi toimia, mutta serkkupetiläisillä pitäisi olla vähän enemmän ikää. Sängyille pitää keksiä uusi järjestys! Sen ratkaisemme seuraavaan kertaan mennessä. Yökyläilyistä ei luovuta!

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 91 vuotiaan äidin tytär. Avioliitossa 45 vuotta.