Lukijoiden nettipalstalla kirjoitettiin aamuahdistuksesta, joka valtaa mielen heräämisen rajamailla.

Ajatuksiin tunkeutuu asioita, jotka tuottavat huolta ja ahdistusta ja häivyttävät unohduksiin unen rauhallisen maiseman. Ongelmat tuntuvat laaja-alaisilta ja ratkaisemattomilta. Ei tunnu mukavalta nousta uuteen päivään, ahdistaa...

Oli yllättävää havaita, että tämä ongelma oli melko yleinen. Monet ottivat siihen kantaa ja yrittivät ratkaista ongelmaa erilaisilla ”hyvän unen” tekniikoilla.

Ilmiö on tuttu. Ihmeekseni olen kuitenkin havainnut, että kun ankeista tunnelmista on noustu pystyyn, viivähdetty aamukahvin ja aamulehden parissa, näköala alkaa tulla valoisammaksi. Ja kun on ryhdytty aamutoimiin, konkretiaan, yölliset huolet alkavat hävitä. Mitä mahdoinkaan miettiä? Jos ongelma palautuu vielä mieleen, siihen löytyy useimmiten toteutettava ratkaisu, jota voi ryhtyä valmistelemaan saman tien.

Ongelmaa voi pohtia myös psykoterapeuttisen tietoarsenaalin voimin. Eräänlainen huolen kanto, asioiden hallinnan tarve on varmaankin taustalla. On vaikea sietää edessään olevaa keskeneräistä ja epävarmaa. Tälläkin on syynsä ja selityksensä, kuten kaikella. Ehkä jo lapsuudessa  joutui kantamaan kuormia, joita kukaan ei nähnyt tai ei osannut keventää.

Tästä yöllisen ”sudenhetken” taakasta voitaisiin ajatella, että kyseessä on ehkä ihmisen geeniperimäänkin kuuluva taipumus nähdä ensimmäiseksi asioissa pelottava puoli, vaara, eli se ”paha”. Tämä näkökulma on yleensä aina kapea-alainen ja yksipuolinen. Se uskottelee, että muuta ei ole tarjolla eikä vaihtoehtoja ole. Sitä ei kuitenkaan pitäisi uskoa, sillä kun päivä valkenee ja keho käynnistyy näköalat laajentuvat ja asiat näyttävät sittenkin järjestyvän.

Sama ilmiö voi tulla esille myös taipumuksena ärsyyntyä pienistä asioista. Kun epäonnistuu tekemisessään, vaikka pienessäkin, suusta ryöpsähtää manaus. Vaikka ympärillä voi olla tapahtumassa juuri jotain hyvää, lapsenlapset tulossa, lähtö mukavalle reissulle, hetkellisen huomion kaappaa harmistuminen, paha.

Miksi näin?

Jos huomaan ajautuneeni liialliseen huolenaiheiden pohtimiseen, haluaisin kääntää ajatukseni toiveikkuuteen, hyvään. Mutta kuinka se tapahtuisi? En pysty käskyttämään tunteitani. Muodissa olevalla kuluneella kehotuksellakaan ”ajattele positiivisesti” se ei tapahdu.

Viime aikoina olen pyrkinyt rauhoittamaan aamuni hengellisessä mietiskelyhiljentymisessä. Kuulostelen siinä, mitkä ovat tuntemukseni tällä hetkellä. Palautan mieleeni eilisen päivän hyvät asiat ja tutkistelen, tuntuuko juuri nyt jokin vaikealta. Jos näin on, yritän jäljittää, mistä se on peräisin ja mitä se viestittää minulle?

Näen, että ongelman aiheuttaa mieleni taipumus hallita, ohjata ja ottaa vastuu kaikesta. Siitä pitäisi luopua. Luovuttaminen on kuitenkin vaikeaa eikä siihen välttämättä omin voimin pysty. Jos myönnät kykenemättömyytesi tähän, voit luovuttaa ohjantavallan sinua voimakkaammalle. Hänelle, joka on luvannut apunsa juuri näihin tilanteisiin. Kyseessä on prosessi, joka ei tapahdu hetkessä. Mutta jos pysyt suunnassasi, näköalasi laajenevat vähitellen. Ajan myötä saatat huomata asioiden löytäneen ratkaisunsa ja eteen avautuneen uusia vaihtoehtoja. Kun mielen taakat helpottuvat, näkökyky hyvään vahvistuu.  

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Ja sittemmin äidin kuolemaan. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 93 vuotiaana kuolleen äidin tytär. Avioliitossa 47 vuotta.

Hae blogista

Sisältö jatkuu mainoksen alla