Mökkiloman päätyttyä olimme sopineet, että suuntaamme automme nokan Keski-Suomeen kohti ystäviemme saarimökkiä.

Lähtöjärjestelyt yritettiin tehdä ajoissa, jottei isäntäväen tarvitsisi odotella liian kauan vieraitaan. Keräiltävää ja järjesteltävää kuitenkin riitti, joten pääsimme lähtemään myöhässä aikataulusta. Helpotuksen huokaus! Lopulta kaikki oli valmista. Asetuimme autoon ja aloimme valmistautua mukavan tapaamisen odotukseen. Päästessämme ensimmäiseen tienristeykseen päätin kuitenkin vielä varmistaa kännykkäni, jota ilman en voi elää. Sitä ei ollut missään. Käänsin ympäri taskut, olkalaukun, vaatekassin, -  kännykkää ei löytynyt. Ei auttanut muu kuin kääntää auto ympäri takaisin lähtöpaikkaan. Siellä kävimme mieheni kanssa yhteisvoimin ja järjestelmällisesti läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin paikat, moneen kertaan. Puhelinta vaan ei näkynyt. Tietenkin se oli jäänyt myös yön jäljeltä äänettömälle, joten soittaakaan ei voinut. Aloin luopua ja lannistua.   Se ryökäleen puhelin on nyt pakko jättää tänne ja toivoa että poikani perhe löytäisi sen jälkikäteen. Ajatus oli masentava: olen täysin kännykkäni varassa, koska siellä tapahtuu kaikki. Sitkeä mieheni teki vielä yhden tarkistuskierroksen ja palasi pinkki puhelin kädessään. MISSÄ se oli? Kuulemma aamutakin taskussa! Kuinka en ollut sieltä älynnyt sitä tarkistaa!!  Senkin ääliö, minä!

Pääsimme helpottuneina jatkamaan matkaa, vaikkakin pääni edelleen kihisi harmistuneita ajatuksia. Nyt saisimme jatkaa rauhassa. Mutta mitä? Heti alkumatkasta eteemme ilmestyi kapealle maantielle pysäköity rekka nostellen laitteillaan tukkipuita ojasta lavalleen. Sitä ei ollut mitään mahdollisuutta ohittaa. Oli odotettava että se sai lastinsa valmiiksi ja väìstyi tieltämme. Kiukun tunne alkoi voimistua, mutta eiköhän tämän jälkeen matka alkaisi sujua. Ajellessamme jonkin matkaa mieheni sai pikaidean heittää matkan varrella asuvalle tuttavalleen erään kirjan. Ihan vaan nopeasti, ohi mennessämme!  Miesten puhelinyhteydet katkeilivat, mutta he onnistuivat sopimaan pikatapaamisen tien varteen. Ensin tämä mies ajoi epähuomiossa ohitsemme, sitten me hänen ohitseen, kun hän oli parkkeerannut odottamaan bussipysäkille. Aikaa kului ja ärtymys kasvoi. Lopulta homma onnistui ja matka tuntui vihdoin käynnistyvän. Helpotuksen huokaus… Mutta! Nelostiellä eteemme ilmestyi kävelyvauhtia etenevä monen kilometrin pituinen autoletka. Tietyö. Tämäkö tähän tarvittiin? Kun tilanne lopulta ratkesi ei muuta kuin kaasu pohjaan! Muutaman kilometrin päästä sama tilanne, uusi autoletka. Ei enää!  Miksi vastoinkäymiset eivät jätä rauhaan! Onko jollakin korkeammalla voimalla tarkoitus kouluttaa minua ymmärtämään, että minä en voi määrätä maailmaa. Maailma määrää minua. Minä en saa vaatia kaikkea, minun kuuluu tyytyä myös hankaluuksiin. Myönnän, että olen tämän opin tarpeessa.

Totesimme olevamme pienen tauon tarpeessa ja päätimme mennä vetämään henkeä ja haukkaamaan pientä suolapalaa tienvarren huoltoasemalle. Mieheni sanoi jäävänsä tankkaamaan autoa sillä aikaa, kun minä menen ostamaan eväät. Palattuani ulos häntä autoineen ei näkynyt missään. Kiertelin ympäri pysäköintialuetta, autoa ei näkynyt. Ilmeisesti tämä oli palkkio raivotilastani. Häipyköön ukko hornan tuuttiin! Menin mielenosoituksena istuskelemaan ulkoterassille ja aloin availla eväitäni. Hiukan syötyäni maltti palasi ja lähdin uudelle etsintäreissulle. Ja löytyihän hän sieltä jostain, pysäköintialueen reunalta. Oli tietenkin pakko häntä vähän ojentaa, jonka jälkeen matka jatkui. Lähdimme kohti viimeistä etappia kännykän navigaattoriin turvautuen.

 Koska olin unohtanut ostaa emännälle tuliaisia, pidin tärkeänä että löytyisi kioski, jossa myytäisiin mansikoita. Sellainen ilmestyikin ajoreittimme varteen kuin tilauksesta. Lopultakin oli tuuria! Kun aloin ängetä autosta ulos, huomasin toisen auton tehneen samoin, ja sieltä asteli edelleni nainen ripein askelin. Hänen tehtyä ostoksensa, sain havaita hänen ostaneen viimeiset kaksi mansikkapakkausta. Että tämäkin! Olin vähällä karjaista hänen peräänsä. Palasin autoon.

Muutaman harhareitin jälkeen aloimme lähestyä määränpäätä, venelaituria josta ystäväpariskunta oli tulossa meitä noutamaan. Parkkialue oli ahdas ja mahduin autosta ulos vasta kun mieheni oli pysäköinnin jälkeen palannut autoon ja peruuttanut taaksepäin. 

Nyt minun olisi saatava säädettyä mieleni uuteen asentoon! Ei ole isäntiemme vika, että matkamme oli täynnä harmeja ja vastoinkäymisiä. He odottavat iloista mieltä ja mukavaa tunnelmaa.  Astuin autosta ulos. Aurinko paistoi ja sää oli lämmennyt. Tiesin, että edessä oli mukava ilta.

Jostain minua kai oli tarpeen rangaista ja kouluttaa! Syy jäi pohdittavakseni.

 

 

 

 

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Ja sittemmin äidin kuolemaan. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 93 vuotiaana kuolleen äidin tytär. Avioliitossa 47 vuotta.

Hae blogista