Kirjoitukset avainsanalla synti

Kirkossa puhutaan paljon synnistä.

Ihmisten on kuitenkin yleensä vaikea tunnistaa omaa syntisyyttään. Emme tunne tehneemme kenellekään tarkoituksellisesti pahaa. Pikemminkin koemme odotuksemme ja vaatimuksemme muita kohtaan oikeutetuiksi. Synnin sijasta tietoisuuteemme nousevat omat tarpeemme ja kärsimyksemme, joihin tarvitsisimme kipeästi apua. Kun Jeesus vapautti ihmisiä heidän kärsimyksistään, ne olivat usein fyysisiä sairauksia, joita pidettiin synnin seuraamuksina. Nykypäivän ihmisten kärsimys on usein näkymätöntä, sisäistä ja psyykkistä, koska ns. perustarpeet on pääosin täytetty ja terveydenhuoltokin toimii. Sisäistä pahoinvointia se ei kuitenkaan poista. Ihmisten elämässä on surua, pelkoa, pettymystä, epätoivoa ja hylkäämistä edes päällimmäisiä mainitakseni.

Kun ihminen ei kykene tunnistamaan itsessään kirkon julistamaa syntiä, hän helposti luopuu kirkosta  ja yrittää etsiä apua muualta. Apua ja lohtua haetaan melkein mistä vain: terapioista, hyvinvointioppaista, huveista ja päihteistä. Terapiasta on monelle apua ja terveelliset elintavat ovat hyväksi. Mutta ne eivät ratkaise ihmiselämän perimmäisiä ongelmia. 

Kuinka sitten voisimme alkaa nähdä Jumalan selkeämmin kärsimystemme helpottajana? Kuinka voisimme luottaa Hänen lupauksiinsa avusta ja turvasta? Kuinka löytää usko ja luottamus!

Siinäpä suuri kysymys!

Uskoa emme voi “ottaa” omin voimin. Voimme kuitenkin pyytää, että Jumala antaa sen meille. Ja sehän juuri on hänen perimmäinen päämääränsä. Hän on luvannut, että jokainen etsivä löytää ja jokaiselle kolkuttavalle avataan! Tie voi olla hitaasti etenevä, mutta se johtaa lähemmäs Häntä.

Elämässä voi myös tulla eteen vaiheita, joiden ylittämiseen omat voimat riitä, eikä myöskään muiden apu tunnu auttavan. Se voi saada ihmisen huokaamaan viimeisenä mahdollisuutenaan Korkeimman puoleen.  Pyytämään apua Häneltä. Ahdistuksen aika tuntuu usein raskaalta, mutta se voidaan nähdä jälkikäteen siunaukseksi, koska juuri se johti Jumalan luo.

Kun usko Jumalaan pääsee kasvamaan, kysymys synnistäkin alkaa kiinnostaa. Alamme nähdä synniksi itsekkyytemme ja sen, että yritämme kaiken aikaa hallita elämää "omin voimin”, ilman Jumalaa, eli ottaa Jumalan paikan.

 Ehkä minun ei syntisyydessäkään tarvitse olla ”näkijä”. Voin luottaa siihen, että se joka antoi minulle kärsimyksen kutsuakseen minua lähemmäs tulee ajallaan näyttämään minulle myös syntisyyteni.  Sen mihin en itse kykene. Silloin voin ymmärtää Raamatun ydinsanoman, joka on Jumalan rakkaus syntistä ihmistä kohtaan. Meitä kutsutaan Jumalan luo, jotta saisimme armahduksen ja vapautuisimme synneistämme. Silloin olemme jo melkein perillä.

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Minulla on ilo olla mukana lauluryhmässä, joka laulaa Kallion kirkossa kerran kuukaudessa.

Pari päivää sitten, marraskuun pimeänä iltana tähän Ehtookellot - tilaisuuteen oli kokoontunut runsas joukko ihmisiä.

Puhuja käsitteli puheessaan Raamatun kohtaa, jossa kaikki ihmiset kootaan lopulta yhteen ja jaetaan kahteen ryhmään, lampaisiin ja vuohiin. Oikealle puolelle ohjatut lampaat pääsevät taivaan valtakuntaan, vasemmalla puolella olevat joutuvat kadotukseen. Selityksenä ihmisten jaolle oli se, että oikealla puolella olevat olivat antaneet nälkäisille ruokaa, kodittomille kodin ja käyneet katsomassa sairaita ja vangittuja. Vasemmalle puolelle jätetyt eivät olleet apuaan antaneet.Tuomion kuultuaan ihmiset olivat aivan ymmällä, kumpikaan ryhmä ei tiennyt toimineensa näin.

Tekstin kuulemisesta tuli kauhistunut olo: onko Jumala todella näin yksiselitteisen armoton! Tuomitseeko hän ihmiset nimenomaan ja vain heidän tekojensa perusteella?

Puhuja, taitava teologi ja Tuomas-yhteisön pappi korosti kuitenkin sitä, kuinka Jumala on ennen kaikkea rakkaus. Synneistä huolimatta hän armahtaa väärin toimineen ihmisen. Aivan kuin äiti, joka jättää rankaisematta tuhmasti käyttäytynyttä pientä lasta, koska rakastaa häntä. Äiti antaa lapselle anteeksi. Koska Jumala näkee ihmisen sisimpään saakka, hän tietää syyt ja motiivit, ihmisen ehkä kipeät tarpeet, joiden takia hän on sortunut vääriin tekoihin. Jumala näkee, ymmärtää ja armahtaa.

Miksi hän sitten tässä sunnuntain raamatun tekstissä toimii näin armottomalla ja säälimättömällä tavalla?.

Siinä oli tosi paljon pohdittavaa… vaikeasti tavalliselle ihmiselle avautuvaa.

Puhuja antoi tilanteelle selityksen. Hän näki asian niin, että teot ovat todellakin vain pintaa. Ei ihmistä niiden takia tuomita. Toistuessaan teot kertovat kuitenkin ihmisen sisimmästä. Se joka ei tunne myötätuntoa toista ihmistä kohtaan, on etäällä Jumalasta. Hän ei kuule Jumalan puhetta, vaan toimii täysin omasta itsestään käsin: huolehtii omista eduistaan ja saatavistaan. Hän ei huomaa lähimmäisensä tarpeita.

Jos ihminen pääsee lähelle Jumalaa, hän näkee ja kokee hänen rakkautensa. Kokemus siitä avaa silmät ja korvat havaitsemaan toisten ihmisten hädän. Syntyy myötätunto, tarve auttaa ja lohduttaa. Tästä versovat hyvät teot. Ne, jotka sitten loppukatselmuksessa johtavat symbolisesti jakautumiseen johtajan oikealle tai vasemmalle puolelle.

Lopullinen valinta tapahtui sittenkin sisäisen sitoutumisen perusteella: oliko Jumala saanut löytää sinut vai ei. Ulkoiset teot olivat vain merkki siitä. 

Teksti alkoi vähitellen avautua…

Voimmeko siis itse valita joukkomme? Vai päättääkö siitä suuri ulkopuolinen?

Raamatussa vakuutetaan Hyvän paimenen etsimällä etsivän uusia lampaita, kolkuttavan kaikkia ovia, luvaten päästää sisälle jokaisen, joka haluaa. Olemmeko huomanneet olevamme tällaisen etsinnän kohteena? Ja mitä haluaisimme tällaiseen kutsuun vastata? Se kai lienee ydinkysymys.

Kotiin päästyäni jatkoin pohdintaa puolisoni kanssa.

Hän oli ohittanut tuon mainitun hartaustilaisuuden, mutta käynyt sillä aikaa tervehtimässä hoitokodissa vanhaa työtoveriaan.

Olisikohan meillä sittenkin mahdollisuus päästä lampaiden puolelle!?

 

Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Ja sittemmin äidin kuolemaan. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 93 vuotiaana kuolleen äidin tytär. Avioliitossa 47 vuotta.

Blogiarkisto

Kategoriat