Huomioni kiinnittyy ilmoitukseen Hiljaisuuden retriitistä. Sen teemana on sisäisen tyhjyyden kohtaamisen vaikeus. Jostain syystä aihe alkaa tuntua tärkeältä. Arjen kiireessä tuntuu usein siltä, että se oma sisin, todellinen minä jää kiireessä vain arvailujen varaan. Etäiseksi itseltä. Tuntuu tärkeältä uskaltaa mennä sitä kohti. Kannattaisiko siihen uhrata kokonainen viikonloppu, pohdiskelen?

Olosuhteet ovat suosiolliset, joten päätän lähteä. Mieheni heittää minut perille ja jatkaa itse matkaansa mökillemme. Retriittipaikka löytyy pimeyden keskeltä, mutkaisen tien jälkeen. Vastaanotto on lämmin ja pääsen saamillani avaimilla valaistuun ja siistiin huoneeseen. Tämä on nyt kotini ja kiinnekohtani kahden päivän ajan. Hyvästelen mieheni. Olo on autio, mutta odottava.

Ohjelma alkaa ruokailulla. Katselen ihmisiä ympärilläni. He ovat tulleet etsimään oletettavasti samaa kuin minäkin. Pyörittelemme kohteliaita tervehdyksiä, hiljaisuus ei ole vielä alkanut. Meitä ei esitellä toisillemme, retriitissä saamme olla rauhassa, omia ajatuksiamme varten, vailla esittämisen paineita. Ilta jatkuu rukous-  ja mietiskelyhetkellä kappelissa. Haemme paikkamme lepojakkaroilla tai patjoilla. Mietin, uskallanko ottaa istuinpaikan vetäjien vierestä, koska minulla on vaikeuksia puheen kuulemisessa.  Etten vaan vaikuttaisi joltain...

Seuraava päivä jatkuu kuten edellinenkin: tapahtuma seuraa toistaan. Kello ja ohjelma ovat koko ajan käteni ulottuvilla. Suunnittelen, mitä kautta kuljen ja mitä varusteita otan mukaani seuraavaan sessioon. Pitääkö mennä varaamaan ajoissa paikkaa... En edes huomaa, etten ole puhunut koko päivänä sanaakaan, koska olen lähes kaiken aikaa yhdessä toisten kanssa. Se tuntuu helpolta. Ei ole tarvetta sanoa. Illalla menen hiljaiseen saunaan. Tunnen syyllisyyttä saunaoluesta jonka olin salakuljettanut kotoa.

Meditaatiohetket ovat antoisia. Teemme erilaisia harjoitteita, joissa olemme suhteessa Jumalaan: kuulijoina, vastaajina ja kokijoina. Mietimme omaa elämäämme.

Toinen aamu, edessä lähtöpäivä. Herään raskaissa tunnelmissa. Olin odottanut näiltä päiviltä jotain erityistä, sisäistä rauhaa. Mutta mikään ei ole muuttunut. Riennän täälläkin ohjelma ja kello kädessäni: Yritän hyödyntää olemiseni, teen muistiinpanoja, tutkin vanhoja merkintöjäni, luen kiireellä mielenkiintoista kirjaa ja kirjaan ylös tärkeimpiä kohtia.

Miksi tämä Jumala, jonka pitäisi olla tästäkin retriiristä vastuussa, ei ole tuonut minulle rauhaa? Taidan olla hiukan pettynyt.

Aamiaisen aikana istumme kaikki hiljaa ja katselemme ikkunan takaa avautuvaa hämärää talvimaisemaa. Hiljainen huilumusiikki soi taustalla ja vain vaimea lusikoiden kilinä on juuri ja juuri kuultavissa. Väsyttää.

Mietin, mikä estää minua pysähtymästä? Kysymys on oleellinen. Oivallan olevani täällä juuri siksi. Yhtäkkiä tiedän: jatkan täällä samaa elämisen tapaa kuin yleensäkin. Yritän hyödyntää, suunnitella ja suorittaa myös tämän retriitin. Kysyn itseltäni myös laajemmin: miksi yleensäkin olen mukana kaikenlaisissa järjestöissä, kuoroissa ja ryhmissä niin, ettei aikaa tunnu jäävän lepoon. Olen selittänyt itselleni ja muille, että tällainen aktiivinen elämä on juuri sitä arvojeni mukaista, hyvää elämää. Ja kun en tiedä paljonko sitä on jäljellä, siihen pitää juuri nyt osallistua täysillä.

Arvojeni mukaista? Hiljaista aamumaisemaa katsellessani tajuan, että tekemisteni taustalla on pohjimmiltaan tarve tuntea itseni hyödylliseksi ja vastata odotuksiin, jotka olen itselleni asettanut. Jotta tulisin hyväksytyksi ja huomioonotetuksi. Tiedän, että tälle nähdyksi tulemisen halulle on omat juurensa menneisyydessäni. Tiedän myös, etten ole ainoa ihminen, joka etsii hyväksyntää. Me teemme sitä kaikki.

Jatkan huoneessani Henry Nouwenin kirjan “Tässä ja nyt” lukemista. Ihmeekseni huomaan, että hän sattumoisin kirjoittaa juuri näistä samoista aiheista. Kun elämme menneen ja tulevan kaaoksessa ja yritämme suorittaa, olemme eksyksissä itsestämme. Emme kuule sisimpämme hentoja viestejä siitä, mihin suuntaan meidän olisi hyvä mennä. Emme uskalla lähestyä sisäistä tyhjyyttämme, koska pelkkä tyhjyys on onttoa ja pelottavaa.  Nouwen kuitenkin sanoo, että jos uskallamme pysähtyä, voimme löytää sisältämme Jumalan, joka yhdistää meidät rakkauteen myös toistemme kanssa. Tämä rauhan ja rakkauden löytäminen poistaa tyhjyytemme. Nouwen tarjoaa keinoja tämän sisällön löytämiseen: hän kehottaa keskittymään hiljaisuuden etsintään päivittäin vaikka vain hetkeksi, toistamaan tiettyjä hiljaisuuteen johdattelevia sanoja, lukemaaan tekstejä Raamatusta ja hakeutumaan ajoittain samanhenkisten seuraan.

Eli ratkaisu on keskittyminen ulkoisen sijaan sisäiseen. Sen ehtona on uskallus nähdä itsensä rehellisesti ja tunnustaa esteensä. Jos löytää tätä kautta elämälleen uuden mielekkyyden tulisi uskaltaa elää näiden suuntaviittojen mukaisesti.

Muutos ei ole helppo. Nouwen lohduttaakin, että tämä prosessi  voi viedä aikaa. Jumala ei tee asioita simsalabim, vaan  muuttaa meitä pikkuhiljaa sisältä päin.

Löysinkö sittenkin retriitistä jotakin? Kyllä. Oikean suunnan, jolle siirtymistä työstän hitaasti ja vastaan hangoitellen. Luotan kuitenkin: Hän joka on antanut niin paljon hyvää, ei lopeta työtään. Minunkaan kohdallani.






Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Ja sittemmin äidin kuolemaan. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 93 vuotiaana kuolleen äidin tytär. Avioliitossa 47 vuotta.

Hae blogista