Matkoilla ollessa näkee uutta ja mielenkiintoista. Löytyy ihasteltavaa ja hämmästeltävää. Tämän havaitsin itsekin jälleen kerran osallistuessani kuoromatkalle Wieniin.

Matkalla oppii myös itsestään. Eikä aina välttämättä niin ihasteltavaa. Senkin sain havaita matkallani.

Taipumuksenani on olla ennalta suunnittelija ja varman päälle pelaaja. Wieniin saavuttuamme ilmeni, että majapaikkamme sijaitsi valtaisan kaupungin laitamilla. Sieltä oli pääsy keskustaan monen vaihdon ja pitkien kävelytaipaleiden takana. Olen heikkojalkainen. Ajatus kävellen taivallettavista monista reissuista sai pelkäämään, etten selviä niistä. Kaupungin kartta oli minikokoista sekamelskaa. Kuinka voi löytää sovittuun paikkaan?

Toisena päivänä oli luvassa koko pitkän päivän kestävä ohjelma kaksine esiintymisineen.  Koko yön ja aamun minua ahdisti ajatus: kuinka kestän koko pitkän päivän? Eikö todellakaan ole mahdollisuutta poiketa hotellille pieneen lepoon? Ei! Etäisydet olivat liian pitkät! Pakko odotella tuntikaupalla tapahtumien välejä jossakin kaupungilla! Missä? Kuppiloissa, jossakin muualla…

Mutta ei auta itku markkinoilla… lähdettävä oli.

Ensimmäiseen paikkaan osuimme kuin leikiten. Pari bussi - metrovaihtoa ja upea  Minoriten kirkko oli edessämme. Istuimme penkkirivistöön odottamaan konsertin alkamista. Ennen meidän vuoroamme estradille nousi loistava kroatialainen kuoro, joka lauloi täydellisesti. Apua! Alkoi jännittää: painimme aivan eri sarjassa. Mutta taas: mentävä oli kun vuoromme tuli. Sekoilimme näyttämölle asettumisessa, koska askelmerkkejä ei oltu voitu harjoitella. Minun paikkani oli rivistömme laitimmaisena. En ehtinyt kunnolla saada nuottejani auki ja oikein päin, kun laulu jo alkoi. Sanat pienikoisella painettu, tuskin nähtävissä. Tunsin olevani oman onneni nojassa ja katseiden kohteena. Nyt pitäisi onnistua! Tunsin kuinka paniikki alkoi hiipiä. Kuinka selviän tästä! Haluan pois! Mutta mihinkään en voinut lähteä. Jalat vapisten yritin seista loppuun saakka paikallani.

Poistuessamme estradilta olin tappion kokenut. Epäonnistunut. Halusin keskeyttää koko jutun! Paeta hotellini uumeniin. Mutta porukan kanssa piti jatkaa. Vaelsimme kahviloihin ja siirtyilimme metrolla ja ratikoilla seuraavaan konserttikohteeseemme. Jotenkin sain koottua itseni lavalle. Ja jopa seisomaan siellä.

Lavalla seisoessani pidän konserttinuotteja kädessäni. Keskityn katsomaan, mitä olen laulamassa? “Der Herr ist mein Hirt, nichts kann mir mangeln…”. Tarkoittaa: “ Herra on minun paimeneni, minulle ei voi tapahtua mitään pahaa…” Laulan näin ja kuitenkin tunnen jotain aivan muuta!

Joudun miettimään itseäni. Enkö pysty pääsemään tästä epävarmuudestani?  Miksi?

Vastaus lienee seuraava: Minulla on tarve hallita asiat, hallita tilanteet, hallita itseni. Se puolestaan edellyttää, että tiedän, mitä on tulossa, että olen varautunut ja ajoissa. Että voin luottaa onnistumiseeni ja jaksamiseeni.

Ehkä pelkään häpeää, joka epäonnistumisesta seuraisi. Tai en kestä sitä avuttomuutta ja hätää, joka voi uhata tilanteen päästessä ylivoimaiseksi. En kestä yksin. Tarvitsen turvaa.

 Kuitenkin minulla on turva. Arkisissa asioissa sitä edustaa mieheni, turvakallioni.  Mutta suurissa asioissa suurempi, Se joka oikeastaan ei ole koskaan pettänyt.

Kuinka paljon enemmän hyvää pitää tapahtua, että uskallan luottaa..? Jään toivomaan ja odottamaan.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Ja sittemmin äidin kuolemaan. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 93 vuotiaana kuolleen äidin tytär. Avioliitossa 47 vuotta.

Hae blogista