Joitakin aikoja sitten kirjoitin blogikirjoituksen “Parisuhdesohvalla”. Olin tyytyväinen ideaani, sillä koin löytäneeni ratkaisun toiveeseeni olla joskus lähempänä kumppaniani, “nojailla” häneen telkkaria katsoessani. Olen sittemmin tarjonnut parisuhdesohvaa ratkaisuksi monille muillekin, jotka toivoivat parisuhteessaan enemmän läheisyyttä. Oikeastaan “lohdutusta”, sanoivat jotkut. Läheisyyden lohdutusta kaipaa erityisesti, jos on ollut raskas päivä tai vastoinkäymisiä elämänmenossa.
Vaan kuinkas kävikään meidän huushollissa? Huomasimme kumpikin kiertävämme sohvan ja hakeutuvamme entisiin omiin nojatuoleihimme, vaikka sieltä piti kurkottaa nähdäkseen telkkarin.
Aika- ajoin yritin kylläkin käskyttää miestäni siirtymään sohvalle, jotta voisin siirtyä istumaan hänen vieressään. Joskus toki hetken verran istuskelimmekin.
Viikko sitten satuin katsomaan telkkarista ohjelmaa “Kuinka saada pitkä avioliitto kestämään”. Haastateltavana olivat Tellervo Koivisto ja parisuhdeasiantuntija Dunderfelt. Manun ja Tellen avioliitosta olemme jo aikaisemmin kuulleet kaiken, joten rouva Koiviston puheenvuorot aiheuttivat lähinnä hilpeätä naurunpyrskähtelyä niin yleisössä kuin itsellänikin. Dunderfeltin puheenvuoro sen sijaan käynnisti ajatusprosessin. Pelkkä mukava yhdessäolo ja keskustelu ei riitä, sanoi hän. Pitää olla läheisyyttä ja vetovoimaa.
Mitä tarkoittaa läheisyys ja vetovoima 48 vuotta kestäneessä avioliitossa? Onko sitä olemassa automaattisesti vai onko sen aika ollut ja mennyt? Viime aikoina olen alkanut tajuta, että näin vanhempana tosiaan kaipaisi enemmän toisen ihmisen läheisyyttä. Sen kuvittelee tuovan lohtua arjen harmauteen ja ikääntymisen alakuloon. Kun lastenlapsetkaan eivät ole enää halaus etäisyydellä.
Kerroin miehelleni ohjelman sisällöstä vakiintuneella keskustelufoorumillamme, saunanjäähyllä. Kysyin häneltä, onko meillä läheisyyttä? Tulimme siihen tulokseen, että olemme sitä sukupolvea, jonka kotona ei halattu. Varsinkaan ei meillä Pohjanmaalla. Emme kumpikaan muista nähneemme vanhempiemme halailevan toisiaan, eikä meitä itseämmekään lapsena halailtu tai suukoteltu. Siksi tämä toisen, rakkaankin ihmisen koskettaminen on jäänyt kummallekin meistä etäiseksi. Se on meille lähinnä kohteliaisuus ele puolituttujen kesken. Saman kokeneina ymmärsimme tämän molemmat.
Tästä huolimatta loukkaannuin pari päivää sitten miehelleni verisesti. Hänen istuessaan sohvallamme tälläydyin hänen viereensä nojailemaan. Ohjelma tuli mieleeni ja kysyin, voisiko hän laittaaa vaikkapa kätensä kaulalleni läheisyyden osoitukseksi. Mitään ei alkanut tapahtua… “Miksi se on niin vaikeaa, että pitää ihan pyytää?”, kysyin. Samalla latasin tuomioita siitä, ettei käskystä halaaminen kylläkään ole mistään kotoisin. Mieheni ei vastannut, tuntui melkeinpä etääntyvän ja siirtyvän henkisesti kauemmaksi, vaikka siinä istuikin. Se riitti minulle. “Se oli sitten siinä!” sanoin, nousin ylös ja häivyin huoneesta. Hetken mietin jopa avioeroa. Huusholliin laskeutui pitkäkestoinen hiljaisuus.
Miksi se tuntui niin loukkaavalta, mietin? Siitä huolimatta, että olimme juuri äskettäin olleet niin yhtä mieltä tästä halaamisen vaikeudesta. Olin harmitellut hänelle, kuinka en vanhaa äitiänikään kyennyt halaamaan hänen pyynnöstään huolimatta. En vain voinut. Vaikka äitini oli minulle läheinen ja rakas.
Käynnistyi monen päivän prosessi, jonka aikana pohdin ja mietin tätä ikäpolvemme kosketuksen torjuntaa. Sattuipa samaan aikaan jossain päivälehdessäkin ilmestymään samansuuntainen kirjoitus. En siis ollut ongelmani kanssa yksin. Pitääkö siis tyytyä tähän?. Toisaalta asiantuntijoiden taholta korostetaan nykyisin yhä enemmän kosketuksen merkitystä vanhenevien ihmisten hyvinvoinnin kannalta. Jotkut sanovat sitkeän opettelun voivan muuttaa piintyneitä tottumuksia.
En haluisi äitini kohtaloa.
Vieläkö voisimme oppia?
Molemmat?
Mitä olisi tapahtunut , jos sinä olisit halannut ensin?