Kirjoitukset avainsanalla läheisyys

Joitakin aikoja sitten kirjoitin blogikirjoituksen “Parisuhdesohvalla”. Olin tyytyväinen ideaani, sillä  koin löytäneeni ratkaisun toiveeseeni olla joskus lähempänä kumppaniani, “nojailla” häneen telkkaria katsoessani. Olen sittemmin tarjonnut parisuhdesohvaa ratkaisuksi monille muillekin, jotka toivoivat parisuhteessaan enemmän läheisyyttä. Oikeastaan “lohdutusta”, sanoivat jotkut. Läheisyyden lohdutusta kaipaa erityisesti, jos on ollut raskas päivä tai vastoinkäymisiä elämänmenossa.

Vaan kuinkas kävikään meidän huushollissa?  Huomasimme kumpikin kiertävämme sohvan ja hakeutuvamme entisiin omiin nojatuoleihimme, vaikka sieltä piti kurkottaa nähdäkseen telkkarin. 
Aika- ajoin yritin kylläkin käskyttää miestäni siirtymään sohvalle, jotta voisin siirtyä istumaan hänen vieressään. Joskus toki hetken verran istuskelimmekin. 

Viikko sitten satuin katsomaan telkkarista ohjelmaa “Kuinka saada pitkä avioliitto kestämään”. Haastateltavana olivat Tellervo Koivisto ja parisuhdeasiantuntija Dunderfelt. Manun ja Tellen avioliitosta olemme jo aikaisemmin kuulleet kaiken, joten rouva Koiviston puheenvuorot aiheuttivat lähinnä hilpeätä naurunpyrskähtelyä niin yleisössä kuin itsellänikin. Dunderfeltin puheenvuoro sen sijaan käynnisti ajatusprosessin. Pelkkä mukava yhdessäolo ja keskustelu ei riitä, sanoi hän. Pitää olla läheisyyttä ja vetovoimaa.

Mitä tarkoittaa läheisyys ja vetovoima 48 vuotta kestäneessä avioliitossa? Onko sitä olemassa automaattisesti vai onko sen aika ollut ja mennyt? Viime aikoina olen alkanut tajuta, että näin vanhempana tosiaan kaipaisi enemmän toisen ihmisen läheisyyttä. Sen kuvittelee tuovan lohtua arjen harmauteen ja ikääntymisen alakuloon. Kun lastenlapsetkaan eivät ole enää halaus etäisyydellä.

Kerroin miehelleni ohjelman sisällöstä vakiintuneella keskustelufoorumillamme, saunanjäähyllä. Kysyin häneltä, onko meillä läheisyyttä? Tulimme siihen tulokseen, että olemme sitä sukupolvea, jonka kotona ei halattu. Varsinkaan ei meillä Pohjanmaalla. Emme kumpikaan muista nähneemme vanhempiemme halailevan toisiaan, eikä meitä itseämmekään lapsena halailtu tai suukoteltu. Siksi tämä toisen, rakkaankin ihmisen koskettaminen on jäänyt kummallekin meistä etäiseksi.  Se on meille lähinnä kohteliaisuus ele puolituttujen kesken. Saman kokeneina ymmärsimme tämän molemmat.

Tästä huolimatta loukkaannuin pari päivää sitten miehelleni verisesti. Hänen istuessaan sohvallamme tälläydyin hänen viereensä nojailemaan. Ohjelma tuli mieleeni ja kysyin, voisiko hän laittaaa vaikkapa kätensä kaulalleni läheisyyden osoitukseksi. Mitään ei alkanut tapahtua… “Miksi se on niin vaikeaa, että pitää ihan pyytää?”, kysyin. Samalla latasin tuomioita siitä, ettei käskystä halaaminen kylläkään ole mistään kotoisin. Mieheni ei vastannut, tuntui melkeinpä etääntyvän ja siirtyvän henkisesti kauemmaksi, vaikka siinä istuikin. Se riitti minulle.  “Se oli sitten siinä!” sanoin, nousin ylös ja häivyin huoneesta. Hetken mietin jopa avioeroa. Huusholliin laskeutui pitkäkestoinen hiljaisuus.

Miksi se tuntui niin loukkaavalta, mietin? Siitä huolimatta, että olimme juuri äskettäin olleet niin yhtä mieltä tästä halaamisen vaikeudesta. Olin harmitellut hänelle, kuinka en vanhaa äitiänikään kyennyt halaamaan hänen pyynnöstään huolimatta. En vain voinut. Vaikka äitini oli minulle läheinen ja rakas.

Käynnistyi monen päivän prosessi, jonka aikana pohdin ja mietin tätä ikäpolvemme kosketuksen torjuntaa. Sattuipa samaan aikaan jossain päivälehdessäkin ilmestymään samansuuntainen kirjoitus. En siis ollut ongelmani kanssa yksin. Pitääkö siis tyytyä tähän?. Toisaalta asiantuntijoiden taholta korostetaan nykyisin yhä enemmän kosketuksen merkitystä vanhenevien ihmisten hyvinvoinnin kannalta. Jotkut sanovat sitkeän opettelun voivan muuttaa piintyneitä tottumuksia. 
En haluisi äitini kohtaloa. 
Vieläkö voisimme oppia?

Molemmat?


 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Nykyisessä rivitaloasunnossa on nyt asuttu kolmekymmentä vuotta. Suoritettu työvuodet, kasvatettu lapset ja eletty avioliittoa. Aikoja sitten, olohuonetta kalustettaessa teimme tuoreimmat hankintamme: violetit nahkasohvat, kaksi nojatuolia television eteen, pyöreä lasipöytä jne. Kalusteet laitettiin niille suunnitelluille paikoille ja siinä ne ovat jämäkästi seisseet tähän asti. Mitäpä hyvää muuttamaan!

Lapset kasvoivat ja muuttivat pois omiin huusholleihinsa. Muistoina menneiltä ajoilta on sentään käytävän perukoilla ns. Helin huone, jonne tyttäremme sängyn ja kirjoituspöydän päälle on kasaantunut vuosien mittaan suuri määrä paperikasoja: kokouspapereita, brosyyrejä, vanhoja lehtiä ja jopa vaihtovaatepusseja odottamassa eteenpäin menoa. Siellä majoittuu myös pölynimuri ja vihaamani käyttämätön kuntopyörä. Huoneesta on tullut myös mieheni läppärihuone, jossa hän istuu illat somettamassa vanhoille armeijakavereille, järjestökumppaneille, luokkatovereille ja entisten työpaikkojen porukoille. Hän on sosiaalinen ihminen.

Kun on asiaa tai tunnen yksinäisyyttä, huhuilen häntä omasta läppärikamaristani tai olohuoneesta, mutta ei hän kuule… Miksi? Homma on kesken tai kuulolaitteet eivät pelaa.

Kun istumme olohuoneessa aamulla lehtiä lukien tai illalla tv:tä katsellen olemme asettuneet kahvikuppien kanssa omiin nojatuoleihimme eri puolille sohvapöytää. Sovussa mutta etäällä toisistamme.

Olen miettinyt pidemmän aikaa, miten tähän 45 vuotiseen parisuhteeseemme saataisiin lisää läheisyyttä? Tapanamme ei ole suikkailla toisillemme ohimennen suukkoja tai haleja, kuten parisuhdevalmentajat suosittelevat. Ei todellakaan! Se ei ole meille luontevaa. Pelästyisimme, jos toinen meistä yhtäkkiä tempautuisi näin outoon käyttäytymiseen.

Kun konetyöskentelystä omilla koneillamme eri puolilla taloa on tullut vakiotoimintaa, olen alkanut miettiä, miten arkeen voisi saada luontaista läheisyyttä. Voisiko jotain muuttaa? Idea: tuolien paikat!! Voisimmeko tehdä radikaalin ratkaisun ja siirtää olohuoneessa nojatuolit tv:n edestä muualle ja laittaa niiden paikalle kahdenistuttavan sohvan? Jolla tähän mennessä ei ole istunut kukaan.

Ehdotin tätä miehelleni perustellen, että olishan olohuoneeseen kiva saada jotain vaihtelua kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Ilman että tarvitsee ostaa mitään uutta! Todellista syytä en sentään kerro.  Yllättävää kyllä mies suostui projektiin ja aloimme raahata painavia huonekalujärkäleitä vastakkaisille puolille huonetta. Ja valmista tuli!  Kuin sattumalta tulin avanneeksi telkkarin  ja todenneeksi, että tässähän joutuukin istumaan nyt vierekkäin, jotta näkee kunnolla. Siis istuppa tähän!

Siinä sitten istuttiin kauniisti parisuhdesohvalla vierekkäin! Ja siitä alkoi muodostua uusi tapa, koska muualta ei ole samanlaista näköyhteyttä ruuruun.

No miltä se sitten tuntui? Yllättävän hyvältä. Muistan, että nuorina ollessamme tykkäsin istua hänen vieressään ja edelleen tuntui samalta. Toisen läheisyys ja lämpö laukaisevat nojailun refleksin, ihan luontaisesti ja suunnittelematta. On lupa olla lähellä. Voi löytyä ehkä kadoksissa ollut tunne, että olemme olemassa toinen toisillemme. Tästä olotilasta ei ole niin kiire nousta jaloilleen ja häipyä muiden hommien pariin.

Kokeilkaapa parisuhdesohvaa!

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Ja sittemmin äidin kuolemaan. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 93 vuotiaana kuolleen äidin tytär. Avioliitossa 47 vuotta.