Ihminen kaipaa konkretiaa. Me haluamme nähdä voidaksemme uskoa. Vaikka meille luvataan ja vakuutetaan mitä, emme usko ennen kuin näemme ”omin silmin”. Tarvitsemme omakohtaisen tuntuman asiaan.
Ehkä juuri tästä syystä meidän on vaikea uskoa Jumalan lupauksiin hyvästä. Vaikeaa on myös nähdä omia virheitämme tai laiminlyöntejämme, kun emme tiedä tehneemme niitä tarkoituksellisesti.
Tarvitaan jotain, mikä ”avaa silmät”, auttaa näkemään.
Mitä se voisi olla? Ehkä jotakin, joka antaa vastauksen aiemmin heränneisiin kysymyksiin, pelkoihin tai odotuksiin. Odotus valpastuttaa huomaamaan asioita, jotka muutoin tapahtuessaan menisivät ohitse. Jäisivät huomaamatta.
Hesarin kysymyspalstalla on vastauksia lasten kysymyksiin. 4- vuotias kysyy: ”Hyökkäävätkö muurahaiset toistensa kimppuun?”. Asiantuntijan vastaus on: kyllä hyökkäävät, jos ”vieras” tulee heidän reviirilleen, syömään heidän ruokiaan. Tämän taistelutahdon muurahaisiin istuttaa lauman kuningatar, jota muut tottelevat. Kuten tiedämme, näin tekevät muurahaisten lisäksi muutkin eläimet; puolustavat omaa aluettaan vieraita vastaan. Näin tekevät myös ihmiset. Sodat syttyvät, ihmisiä tapetaan, kun he tulevat ”meidän” alueellemme ilman lupaa. Syömään ruokaamme, nauttimaan eduistamme! Ilmeisesti kaiken elollisen geeneissä jyllää sama henkiinjäämistaistelu ja oman itsen puolustaminen. Samoja aineksia lienee myös nykymedian keskeisessä puheenaiheessa, rasismissa.
Miksi siis ihmetellä nykyisiä kauheuksia: sotia ja ihmisten myötävaikuttamia ilmastotuhoja!? Nehän todistavat todeksi juuri aiemmin mainitun. Ne kuuluvat elollisen, myös ihmisen geeniperimään.
Jos uskomme Jumalaan, usein esitetty kysymys nousee esiin: ”Miksi Jumala sallii tämän? Miksi hän ei lopeta tätä ihmisten tekemää tuhoa”?
Kukapa osaisi vastata hänen puolestaan.
Voisiko todella olla niin, ettei Jumala haluakaan estää meitä tuhoavista teoistamme? Se tuntuisi kummalliselta, koska hän ilmoittaa sanassaan aivan muuta. Hänen suuri tarkoituksensahan on saada ihminen kääntymään pois pahan vallasta, kohti Jumalaa, kohti rakkautta. Hän lähetti meille Jeesuksen todistamaan tästä ja näyttämään meille suuntaa.
Arvelen, että esteenä olemme me ihmiset itse, koska odotamme muutosta itsemme ulkopuolelta. Kuitenkin me olemme Jumalan käsivarret. Meidän kauttamme välittyy hänen armonsa ja rakkautensa toisiamme kohtaan. Jos me ”olemme Hänessä”, meidän toimemme ovat juuri näitä Jumalan pelastavia toimia. Meitä ihmisiä tarvitaan yhdessä hänen kanssaan suunnan muutokseen.
Emme ehkä usko voimiimme! Olemme tässä maailmankaikkeudessa pieniä ja heikkoja. Sodat eivät lopu käskyistämme. Mutta meitä on paljon! Voimme yhdessä yrittää viljellä sitä mitä maailmasta puuttuu mielipiteen ilmaisuissamme ja teoissamme. Meiltä ei vaadita mahdottomia, itsemme kokoinen mitta riittää. Jospa maailmassamme alkaisikin tapahtua enenevässä määrin hyvää!
Kenen ansiosta!?
Omasta voimastamme emme pysty maailman menoa muuttamaan. Ihminen on itsessään heikko, mutta Jumala on luvannut antaa meille voiman sitä tarvitessamme ja pyytäessämme.
”Voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa” lupaa Korinttilaiskirje.
