Olen syyslomalla vanhassa lapsuudenkodissani, maaseudun pikkukylässä. Kaikki näyttää tutulta, vaikka jotain uuttakin on tienvarteen rakennettu. Naapureiden talot, tuttu taivaanranta ja levollinen luonto ympäröivät pihapiiriä. On hiljaista. Ketään ei näy missään. Vain tuntematon koira haukahtelee jossakin.Täällä on hyvä olla, etäällä maailman ja kaupungin melskeistä.
Vai onko?
Kännykkä taskussani suihkii tietoa meneillään olevista projekteista, joissa olen osallisena. Viestit kulkevat, enkä malta jättäytyä eroon niiden virrasta. Vaikkei se vaatisi kuin napin painalluksen. Pitäisi sitä ja pitäisi tätä... Infota sitä sinne ja tuota tuonne. Täydentää tekeillä olevaa yhdistyksen jäsenkirjettä, valmistella lehteen tulevaa juttua, kuunnella ja opetella youtubesta kuoron konserttikappaleita, tulostaa valokuvia, jne, jne… Kaikki ajankohtaista.
Illalla pihasaunan jäähyillä rauha valtaa hetkellisesti mielen. Katse kiertää hiljaista, pimenevää maisemaa. Kaikki on hyvin. Kuitenkin jo aamun heräämisvaiheessa mieleen iskeytyy kauhu: ylihuomenna pitäisi mökkitalkoissamme olla lämmintä ruokaa 10:lle talkoolaiselle, heti aamupäivästä! Ja minä olen kokki, mutta pääsen paikalle vasta myöhään edellisenä iltana! Apua! Miten saan sen ruokailun onnistumaan? Mitä laittaisin niin nopeasti, että se valmistuu aamupäiväksi ja mistä ehdin saada raaka-aineet keitoksiini. Alkaa ahdistaa ja aamun jälkiunet karisevat silmistä.
Nousen ylös, otan kynän ja lehtiön ja alan tehdä toimintasuunnitelmaa… Samalla mieleen tunkevat ne muut sovitut menot, jotka ovat odottamassa kun palaan huomenna reissultani ja astun junasta kotimaaperälle kaupungissa. Hartioita painaa, otsaa kiristää, tuntuu kireältä…. Miksi olen tuon ja tuonkin mennyt lupaamaan..?
Käsken itseni rauhoittua. Ei onnistu.
Sitten kuulen kuin “äänen taivahista” puhuvan minulle. Se tuo esille pitkän perustelu-luettelon, miksi nyt vaan voisin heittää nuo huolet harteiltani.
Se sanoo: Ensinnäkin: kaikki ongelmasi ovat tähänkin mennessä selvinneet. Ovat itse asiassa menneet hyvin. Olet saanut suunnittelun lahjan: kun alat suunnitella ja järjestellä asioita ja aikatauluja, saat ne aina järjestymään. Sinulla on osaava ja avulias mies, joka tekee oman osuutensa kunhan ohjeistat hänet esim. ostoslistalla. Ihmiset ympärilläsi ovat ymmärtäväisiä, jos jokin homma osoittautuu sinulle mahdottomaksi, he ymmärtävät ja tulevat apuun. Kunhan pyydät sitä apua. Nyt rauhoitut! Kaikki järjestyy. Kaikki on hyvin.
Kuin ihmeen kautta mieleni tosiaan rauhoittuu. Alan uskoa, että asiat ovat järjestettävissä. Eikä minulta vaadita jotain, mikä on mahdotonta.
Taas sain näytteen taipumuksestani kerätä niskaani stressiä. Ensimmäisenä ajatuksena tyypillisesti epätoivo: en selviä tästä! Ja kuitenkin selviän. Olen aina selvinnyt. Kunpa alkaisin muistaa tämän jo ennakolta, ennen kuin päästän itseni syöksymään kauhun syövereihin. Tämä vaatii vielä opettelua.
Onneksi on tuo “ääni”, joka tulee väliin. Sen voima on suurempi kuin minun. Siksi minun on uskottava sitä. Se muistuttaa hyvästä, siitä että itse haluan tätä kaikkea. Se nostaa esiin elämän rikkauden ja kumoaa katastrofin. Tuo esiin yllättäen jopa päinvastaista: kiitollisuuden tästä elämästä.
