Tänä vuonna joulua rakennettiin rauhassa, pikku hiljaa ja hyvillä mielin. Joululaulut soivat kynttilöin valaistussa saunan jäähyhuoneessa ilta illan jälkeen, joulukuun alusta lähtien.
Joulupäivänä lapset perheineen valtasivat talon, entisen kotinsa. Itse häärin emäntänä keittiössä, mies avusti viemällä sitä ja hakemalla tuota.
Pienet lapset kirkuivat ilosta, aikuiset siemailivat glögejä iloisissa tunnelmissa.
Tunsin mielessäni suurta kiitollisuutta siitä, että mieheni, viime joulun keuhkokuumepotilas hääräsi joukossa terveenä miehenä.
Illan edetessä tajusin vuosien myötä tapahtuneen roolien muutoksen. Aikuiset lapsemme kumppaneineen pitivät yllä keskustelua, nauroivat ja vitsailivat. Me kaksi iäkästä istuimme seurassa ja kuuntelimme heitä, emme kovin paljon puuttuneet puheisiin. Nuoret olivat keskiössä, me sivulla. Valta oli vaihtunut.
Seuraavan päivän iltana vanhin poikani majaili perheensä kanssa edelleen meillä. Pikkulasten mentyä unten maille jäimme keskenämme istuskelemaan olohuoneen sohville.
Puhe kääntyi tulevaisuuteen, mitä pitäisi tehdä mieheni veljessarjan yhteisesti omistamille mökille ja metsille. Tultiin tulokseen, että parempi päättää omistuksista päämiesten eläessä, ettei serkusten tarvitsisi katkaista välejään riitoihin. Puheeksi tuli myös muu omistuksemme, vanha lapsuudenkotini Pohjanmaalla ja yhteinen kesämökkimme Turun seudulla. Molemmat ovat paikkoja, joissa lapsemme ovat viettäneet omaa lapsuuttaan ja vieneet nyttemmin sinne omatkin lapsensa. Olin mieleni perukoilla asettautunut niiden suhteen ikuisuusajatukseen, jossa nämä vuosikymmeniä vanhat talot saisivat jatkaa olemassaoloaan vielä meidän jälkeemmekin. Minun ei tarvitsisi nähdä niistä luopumista koskaan.
Nyt jouduin tajuamaan, ettei asia ollutkaan näin. Lapsilla on puolisoidensa kautta käytettävissään lähempänä sijaitsevat rantamökit. Siksi he eivät haluaisi ylläpitää kaukana sijaitsevia vanhoja, harvoin käytettäviä rakennuksia. Jo nyt heidän omat kouluikäiset lapsensa alkavat vieroksua lähtemistä paikkaan, jossa heillä “ei ole mitään tekemistä”, kun omat kaverit ovat muualla. Näin ollen ei kannattaisi kuulemma enää satsata mihinkään mittavampiin remontteihin noiden rakennusten osalta.
Mieleeni alkoi lipua alakulo, - ymmärrys, ettei tuo luopumisen aika olisi enää kovin kaukana. Lapsuuden kotini, johon olen ollut tunnetasolla kiinni koko aikuisuuteni ajan, häviäisi olemasta minulle. Kun lisäksi ilmeni, ettei syrjäseutujen vanhoja taloja enää nykyisin osta kukaan, näin jo silmissäni vanhan kotitaloni katto vinksallaan, ikkunat rikkoutuneina ja piha metsittyneenä. Hylättynä.
Onko alettava valmistautua luopumiseen? Mökeilläkäynti vuosia ei todennäköisesti ole edessä monia, huomioon ottaen jo nyt heikentyneen liikuntakykyni. Ja mikäli mieheni kuolee ennen minua, käyntini loppuvat siihen. Tämä kaikki on realismia. Miten siihen tottuisin!
Apeus leviää. Harmillista olla vanha! Kuinka luopumisen suru kestetään? Etsin vastausta.
Työlistallani on jo pidempään ollut prosessi nimeltään “luottamus hyvään”? Sen tarkoitus on kääntää ajatukseni uuteen toiveikkaampaan suuntaan. Löytyisikö siltä vastaus
Ihme kyllä, löytyi!
Voi tapahtua luonnollinen muutos. Olo vanhassa kotitalossa alkaa vähitellen menettää kiinnostustaan. Kun minua vanhemmat sukulaiset kuolevat tai siirtyvät laitoksiin, paikan vetovoima hiipuu. Ajan myötä kaupunkikodin mukavuuksista lähtemisen kynnys voi yleisemminkin nousta, tuntuu mukavammalta jäädä kotona olevien asioiden pariin. Jo nyt olen havainnut, että lopettaessamme syksyisin kesämökkimme käytön, tunnen helpotusta. En kaipaa mökkiä, enkä oikeastaan uhraa sille ajatustakaan talviaikaan. Keskityn kaupunkiasumiseen ja sen tapahtumiin.
Ehkä näin tulee käymään kotimökkinikin suhteen. Ehkä en enää tietyssä vaiheessa kaipaa sinne. Ehkä olen valmis luovuttamaan sen ajatuksistani. Vaikka muistot säilyvät. Näin tapahtuu, kun käy hyvin.
Oloni helpottaa. Kukapa tietää: ehkä lasteni perheet kuitenkin pitävät talon ja tietyin väliajoin avustavat mummon mukaan katsomaan vanhaa kotiaan. Kuten minäkin omaa äitiäni.
