Tulen tapaamaan äitiäni vanhainkotiin. Takana on pitkä junamatka ja tiedän, että äiti on hartaasti odottanut tuloani. Avaan hänen huoneensa oven, ja hän istuu tapansa mukaan nojatuolissa selin minuun kuulokkeet korvillaan. Heikentynyt näkö ei mahdollista kirjojen lukemista, mutta hän kuuntelee äänikirjoja. Huone on kauniisti sisustettu, tauluja ja latenlastenlasten kuvia seinillä.

Alkukuulumisten jälkeen katselen äitiäni tuolissaan. Tukka on kauniilla kiharoilla ja yllä kukallinen pirteä pusero. Ja kynnet! Ne ovat pitkät, kauniisti muotoillut ja punaisiksi lakatut. Omahoitaja on ollut taas asialla.

Ryhdymme äidin kanssa suunnittelemaan huomista kotimökille lähtöä. Puhe siirtyy myös ihaniin kesäisiin säihin ja kohta koittavaan juhannukseen. ”Mää laitan sitte kyllä hameen”, sanoo äiti, ”mullahan pitäis olla tuola kaapissa kaks läninkiä, rupian pitään niitä, kun tulee kesä. Laitan sukkahousut jalkaan”, hän sanoo nostellen villasukkien peittelemiä jalkojaan aamutossuissa. No niin, ilman muuta, sanon. Kannattaahan kesällä pitää läninkejä, jos niitä on.

Siirryn äidin vaatekaapille tutkimaan tilannetta. Havaitsen sen ahtaudessa pitkät rivit kukikkaita kesäpuseroita, osa minun entisiä, pieneksi jääneitä. Nostelen niitä esiin hänen katsottavakseen. ”Ai tuommonenkin!”, hän huudahtelee ja kääntelee ihastellen kauniita kankaita. ”No ompa mulla tosiaan paljon puseroita”, hän toteaa tyytyväisenä. Hän haluaa edelleen näyttää hyvältä.

Välillä huomiomme siirtyy televisioon, jossa näkyy jokin suomalainen sarja. Ruutuun ilmestyy miehen kasvot. ”Mitä sää mulle sielä irvistelet! Ei tänne tartte kurkkia, mee muuhalle!”, huutaa äiti televisiolle. Jaaha, tätä taas, tuumin pahoilla mielin. Sitten äiti alkaa kertoa, miten se hirveä laivanuppoaminen oli eilen tapahtunut. Oli tuhat ihmistä kuollut, joukossa lapsiakin. Kyllä se niin hirveältä hänestä tuntui, kun hän kuulemma juuri sitä kuunteli minun sisään tullessani. Mutta sehän on tarina! huudahdan lähes järkyttyneenä. Siitähän on jo sata vuotta! ”No ei oo”, sanoo äiti, ”just tuossa siitä kerrottiin, kun se tapahtui”. Voi äiti! En saa millään häntä uskomaan, että se miltä jokin asia näyttää, tai mitä kuulee kerrottavan eivät ole todellisuutta tässä ja nyt. Eivät henkilökohtaisesti otettavia tapahtumia. Tätä hänessä ei ole aiemmin ilmennyt.

Öisin hänen seinälleen on kuulemma alkanut ilmestyä ihmisiä, rakastelevia pariskuntia, jotka katsovat häneen. Hän on ajanut niitä pois, mutta eivät välitä käskyistä, oikein kuin kiusallaan viipyvät, kunnes sitten jossain vaiheessa häviävät…

Samalla kertaa äidin mielessä elää kuitenkin nykyinen todellisuus. Huominen reissu omaan entiseen kotiin, ylihuominen käynti sisarta katsomassa, lastenlastenlasten kuulumiset. Hän kertoo myös ruokapöytäänsä ilmestyneestä mukavasta miehestä, on kuulemma oikein puhelias 94 vuotias, siis häntä vanhempi. Se tuntuu hänestä mukavalta, hän pitää miehistä.

Olen tyytyväinen hyvistä kuulumisista. Sovimme seuraavan päivän treffeistä.  Seuraavana päivänä tulemmekin häntä hakemaan sovittuun aikaan. Meno entiseen kotitaloon on tuttuakin tutumpaa, mutta hän ohjaa menoa tapansa mukaan. ”Miksei se jo lähe?”, hän kysyy kun mieheni työntää auton tavaratilaan hänen rollaattoriaan. ”Miks sää sinne käännyt? Aja lähemmäs portaita!”, hän käskyttää.

Saavumme vanhaan kotiimme. Kaikki ympärillä näkyvä on hänen tuotostaan: hän on hankkinut nuo verhot, kutonut itse tuon maton ja päällystänyt nojatuolit. Kauan sitten, kun oli vielä tekemisten mestari. Nyt hänet talutetaan nojatuoliin ja hän ryhtyy katselemaan ympärilleen. ”Oliko sielä niitä mun hameita?”, hän kysyy. Kaivelen vaatekomeron perältä yhden vaaleanpunaisen hameen. ”Jaa tuo, hän sanoo, en mää tuota! Siinä näkyy takapuoli niin leveältä. Onko sielä muuta?”. Löydän kauniin vaaleanvihreän jakkupuvun. Hän muistaa sen. Muistaa, kuinka valitsi sen aikoinaan lähikaupungin muotiliikkeestä. Kyllä on kaunis väri, ihailemme yhdessä, mutta hame auttamattoman tiukka.

Katson mielihyvällä äitini kiinnostusta vaatteidensa suhteen. Vanhan kotinsa nojatuolissa istuessaan hän näyttää suorastaan kauniilta. Hän odottelee malttamattomana veljensä tuloa kahville.

Tuolta näyttää vanhuus, ajattelen. Tulen perässäsi äiti. Ei paha. Jos jaksan itse säilyttää kiinnostukseni ulkonäkööni, maailman tapahtumiin, kirjoihin ja ihmisten tapaamiseen tuossa iässä, olen onnekas. Siitäkin huolimatta, että televisiosta seurataan touhujani!

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 91 vuotiaan äidin tytär. Avioliitossa 45 vuotta.