Selatessani tietokonettani huomaan luontokamerasta, että  kalasääskipariskunta on asettunut asumaan niille rakennettuun pesään. Tuonne korkeuksiin, Saimaalle ihanan järvimaiseman tuntumaan. Siinä ne istuskelevat pesässään, milloin yksin, milloin kaksin. Kääntelevät päätään ja tarkkailevat ympäröivää maisemaa.  Onnellisen tietämättöminä kameran salaseurannasta.

Pesä on ympäröity ulkoreunaltaan tukevahkoilla oksan käkkäröillä. Ympyrän mallia on tavoiteltu. Sammalta, heiniä ja jäkälää on aseteltu pehmikkeeksi sisemmälle. Edelleenkin silloin tällöin, ikään kuin ohi mennen istuskelijat nostelevat ja kohentelevat risukasoja paremmille paikoille.  Viihtyisyyttä tavoitellaan. Ja kun pesässä on nyt kaksi munaa, sen päällä ne istuskelevat vuorotellen sinnikkäästi, välillä pöyhien munia parempaan asentoon.

Vuoron perään jompikumpi ponkaisee parilla mahtavalla siiveniskulla pesän reunan yli lentoon. Ilmeisesti lähtien hankkimaan perheelle elantoa, syötävää. Yksin jäänyt makaa pesässä, kääntelee kiivaasti päätään eri äänten suuntaan, odotellen puolisoa palaavaksi eväiden kanssa reissulta kotiin.

Juuri äsken havahduin kuulemaan, kuinka pesään jäänyt lintu jatkoi tauotta aloittamaansa uikuttavaa ääntä. Se kuulosti jo hädältä. Tule jo, missä olet, tule! Kutsu alkoi olla jo tunteita herättävä. Onko tapahtunut jotain, toinen on ollut todella kauan näkymättömissä? Kutsu toistuu kaipaavana, vaativana. Ja sitten hän on yhtäkkiä siinä. Vierellä! Lehahtaa paikalle ja ojentaa tukevan kappaleen syötävää toisen nokittavaksi. Hetken siinä ollaan vierekkäin ja lyhyet uikahtelut kertovat keskinäisestä kuulumisten vaihdosta. Ja yhtäkkiä taas toinen lehahtaa valtaville siivilleen ja lentää pois. Pesään jäävällä on nyt rauha, se siirtyy levollisesti munien päälle eikä päästä ääntäkään. Työnjako toimii. Ongelma tuli ratkaistuksi.

Katson lumoutuneena tätä näytelmää. Tätä suunnitelmallisuutta, sitoutuneisuutta, ahkeruutta, millä yhteistä elämää rakennetaan. Kuin kaikki olisi ennalta suunniteltu, sovittu ja ajoitettu.

Kuinka ne osaavat? Tietävät? Pystyvät?

Se tieto on heillä luonnostaan, geeneihin varastoituna. Pienissä aivoissa on muisti, joka tallettaa tämän kaiken. Se muistaa edellisvuotisen pesäpaikan ja tutun puolison ja vaistoissa on ohjelmoituna  tarve huolehtia kumppanistaan ja tulevista lapsistaan. Tätä kaikkea on ennakoitu jo tuhansien kilometrien aikana, lentomatkalla Länsi-Afrikasta yli valtamerten ja vuoristojen. Tähtäimessä tutut kotikulmat.

Sääksien elämää katsoessa ihmettelen, kuinka paljon niissä on samaa kuin meissä ihmisissä! Halu rakentaa koti, löytää kumppani, pitää huolta perheestä ja tehdä työtä elantonsa eteen.  Suojautua ja taistella uhkatekijöitä vastaan. Mitä tämä meidän välinen yhteisyytemme on? Vastaus on elämä!  Elämä on perusosiltaan samanlainen meillä kaikilla elollisilla.

Olemme samaa tekoa, Luojan luomia. Hänen, joka antaa elämän, suojelee sitä ja antaa meille tarpeet ja kyvyn rakentaa kotia ja rakastaa perhettämme. Jatkaa elämää.

Arkijärjellä tuntuu mahdottomalta uskoa, että näin laajamittaisen, monimuotoisen, mielekkään elämän voisi synnyttää jokin mekaaninen, fysikaalinen prosessi tai sattuma.

Ympäristömuutoksen professori Atte Korhola pohtii evoluutioteorian ja uskon välistä suhdetta, ja toteaa, että luonnossa kaikki on suunniteltu tarkoituksella, kuin jotain tarkoitusta varten, elämän säilymistä varten. Luonnonilmiöillä on syynsä, joka johtaa tiettyyn päämäärään. Onko ilmiön alkuunpanijana Jumala, vai jokin muu? Tiede ei pysty todistamaan sen enempää Jumalan olemassaolon puolesta kuin vastaankaan. Jumala on tieteellisen päättelyn yläpuolella.

Kuitenkin kun katson sääksien elämää, kallistun yhteisen luojamme, Jumalan puolelle.

Myös Richard Rohr, tunnettu kirjailija ja jesuiittapappi korostaa elämän kokonaisvaltaisuutta. Hän näkee Jumalan elävän sisäisesti meissä, samoin kuin kaikessa elollisessa ja reaalisessa ympäristössämme. Olemme kaikki osa elämänvirtaa. Me, kuten koko luomakunta olemme samalla osa Luojaamme, jos suostumme sen näkemään.

Pystyn omin silmin koneeltani hämmästelemään sääksiä ja niiden elämän samankaltaisuutta ihmiseen nähden. Sama toistuu lukemattomien muidenkin elinlajien ja eläinten suhteen, vaikkemme ole näkemässä sitä.

Minulle tämä riittää todisteeksi. On vain yksi luomakunta. Ja sen takana yksi ja sama suuri elämän antaja.

Sillä on merkitystä!

 

 

 

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Ja sittemmin äidin kuolemaan. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 93 vuotiaana kuolleen äidin tytär. Avioliitossa 47 vuotta.

Hae blogista

Sisältö jatkuu mainoksen alla