Ryhmässämme on luettavana teksti, jossa siteerataan "Laulujen laulua" vanhasta testamentista. Siinä laulaja kutsuu rakastettuaan kyyhkyseksi ja ylistää hänen kauneuttaan ja suloisuuttaan. Ilmiselvästi kyseessä on suuri molemminpuolinen rakkaus.  

Voisitko kokea, että tässä lauletaan sinulle, meiltä kysytään.

En todellakaan! Tiedän sen heti. Minulle ei noin voi kukaan puhua. Jollei nyt aviomieheni joskus nuoruutemme seurusteluvaiheessa. Eikä oikeastaan hänkään. Tunnen itseni ulkopuoliseksi laulun edessä. Se menee ohitseni. Olen sivullinen.

Tekstin tarkoitus on herättää meitä pohtimaan laajemminkin käsitystämme rakkaudesta. Kykenemmekö ottamaan rakkautta vastaan, pystymmekö näkemään itsemme rakastamisen arvoisina? Viikon teemana on rakkaus ja tekstit nostavat yksi toisensa jälkeen todisteita Jumalan rakkaudesta ihmistä kohtaan. Ne antavat lupauksia huolenpidosta, läsnäolosta, vihreistä niityistä ja virvoittavista vesistä. Ne todistavat isän rakkaudesta vääriin tekoihin sortunutta poikaansa kohtaan sekä jopa suostumisesta kuolemaan väärintekijöiden puolesta. Ne kertovat rakkaudesta, joka tulee todeksi.

Miksi lähes jokaisen ihmisen on vaikea ottaa tätä rakkautta vastaan? Nähdä itsensä sen oikeutetuksi vastaanottajaksi. Uskoa rakkaus todeksi?

Koska janoamme rakkautta niin paljon, pelkäämme nähdä merkkejä sen puuttumisesta. Pelko saa meidät kiinnittämään huomiomme ulkopuolisuuteemme ja ohitetuksi tulemiseemme, jotka aiheuttavat tunnetta arvottomuudesta. Näin huomaan käyneen itsellenikin edellisen retriittitekstin venetapahtumassa. En kokenut kuuluvani opetuslasten veneporukkaan enkä tuntenut saavani Jeesuksen huomiota veneessä ollessamme, vaikka sitä salaisesti toivoin. Tunsin itseni mitättömäksi merkityksellisen hahmon seurassa. Luulen monen meistä kokevan sisimmässään samoin.

Olen mielestäni ihan normaalin mukava, nuorempana jopa sieväkin naishenkilö. Kuitenkin minustakin tuntuu vaikealta nähdä itseni rakastettavana. Siihen tarvitaan jonkun toisen silmät. Kenen? Kun oikein pinnistelen, pystyn näkemään lapsuudessani vanhan mummoni, jonka lempeät silmät katselivat minua, kun hän istui sänkynsä laidalla. Muistan nuo silmät vieläkin. Tiedon tasolla toki myös ymmärrän, että olin omille vanhemmilleni rakas, ja olen sitä myös lapsilleni ja puolisolleni. Omissa silmissäni sitä on vaikeampi nähdä. Lieneekö syynä se, että me jokainen näemme myös oman pimeämmän puolemme, joka ei ole aina rakastettavaa katseltavaa.

Istun illalla olohuoneessa television ääressä, kun silmäni osuvat pöydällä lojuvaan vanhaan valokuvaan. Se on varmaankin putkahtanut siivouksen yhteydessä lattialta näkyviin ja nostettu pöydälle talteen. Mikä se on? Otan kuvan käteeni. Siinä olen minä 12 vuotiaana tyttönä. Seison mekossa ja kömpelöissä kengissä lapsuudenkotini pihamaalla. Laihat käsivarteni puristavat syliinsä isohkoa nukkea. Hymyilen, vaikutan iloiselta ja onnelliselta. 

Kuvaa katsoessani tunnen odottamatonta lämpöä ja hellyyttä: - ”eihän  sinua saa jättää rakastamatta…  viaton lapsi”. Tunne on aito, koska herkistyminen nousee pintaan…

Miksi kuva tuli tähän juuri nyt? Kuin tilauksesta! Juuri tätähän olen viime aikoina pohtinut. Hetki on merkityksellinen. Esille tulee jotakin, mistä en ollut ollut tietoinen. 

Mitä tämä kaikki voisi tarkoittaa? Sitäkö, että rakkaus on olemassa ja se koskee minuakin. Raamatun vakuutteluun suuren rakkauden olemassaolosta voi ehkä sittenkin uskoa.

Usko antaa luvan luottaa lupauksiin. Kunpa uskaltaisikin luottaa iän karttuessa tulevansa johdatetuksi vihreille niityille, virtaavien vesien ääreen, levon ja rauhan keskelle.

Pystyn vieläkin näkemään palvelutalon yksinäisen huoneen, jossa äitini istui pari vuotta sitten, ennen kuolemaansa. Kenties minäkin istun siellä tulevaisuudessa tuoliini tuettuna. Jos voisin huoneeni yksinäisyydessä kokea, että sanat "minä saan olla Herran huoneessa päivieni loppuun asti" olisivat minulle totta, minulla ei olisi mitään hätää!

Anna minulle luottamusta!

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Ja sittemmin äidin kuolemaan. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 93 vuotiaana kuolleen äidin tytär. Avioliitossa 47 vuotta.

Hae blogista