Retriittiryhmässämme on luettavana teksti, jossa siteerataan "Laulujen laulua" vanhasta testamentista. Siinä laulaja kutsuu rakastettuaan kyyhkyseksi ja ylistää hänen kauneuttaan ja suloisuuttaan. Kyseessä on suuri molemminpuolinen rakkaus.  

Voisitko kokea, että tässä lauletaan sinulle, meiltä kysytään.

En todellakaan!  Minulle ei kukaan voi puhua noin. Jollei nyt aviomieheni joskus nuoruutemme seurusteluvaiheessa. Eikä oikeastaan hänkään. Tunnen itseni ulkopuoliseksi laulun edessä. Olen sivullinen.

Tekstin tarkoitus on herättää meitä pohtimaan laajemminkin käsitystämme rakkaudesta. Kykenemmekö ottamaan rakkautta vastaan, pystymmekö näkemään itsemme rakastamisen arvoisina?  Koska viikon teemana on Jumalan rakkaus, tekstit nostavat yksi toisensa perään esiin todisteita hänen rakkaudestaan ihmisiä kohtaan. Ne antavat lupauksia huolenpidosta, vihreistä niityistä ja virvoittavista vesistä. Ne todistavat isän rakkaudesta vääriin tekoihin sortunutta poikaansa kohtaan sekä jopa suostumisesta kuolemaan väärintekijöiden puolesta. Niissä rakkaus tulee todeksi.

Miksi tätä rakkautta on niin vaikea ottaa vastaan? Nähdä itsensä sen kohteeksi. Luottaa rakkauteen?

Rakastetuksi tuleminen on meille niin tärkeää, että  pelkäämme nähdä merkkejä sen puuttumisesta.  On raskasta tulla hylätyksi tai  havaita merkkejä ulkopuolisuudestaan ja ohitetuksi tulemisestaan.  Myös muistikuvat omasta lapsuudesta tai parisuhteista voivat nostaa esiin kokemuksia ehdollisesta rakkaudesta: saat rakkautta vain jos täytät odotukset ja mitat. Ei ihme, että rakkauteen ei uskalla luottaa.

Saman huomaan tapahtuneen itsellenikin edellisen retriittitekstin venetapahtumassa. En kokenut kuuluvani opetuslasten veneporukkaan enkä tuntenut saavani Jeesuksen huomiota veneessä ollessamme, vaikka sitä salaisesti toivoin. Tunsin itseni mitättömäksi merkityksellisen hahmon seurassa. Luulen monen meistä kokevan sisimmässään samoin. 

Retriitin jälkeen istun illalla olohuoneessa television ääressä. Silmäni osuvat pöydällä lojuvaan vanhaan valokuvaan, joka on varmaankin putkahtanut siivouksen yhteydessä lattialta näkyviin ja nostettu pöydälle talteen. Mikä se on? Otan kuvan käteeni. Siinä olen minä 12 vuotiaana tyttönä. Seison mekossa ja kömpelöissä kengissä lapsuudenkotini pihamaalla. Laihat käsivarteni puristavat syliinsä isohkoa nukkea. Hymyilen, vaikutan iloiselta ja onnelliselta. 

Kuvaa katsoessani tunnen odottamatonta lämpöä ja hellyyttä: - ”tottakai sinua kuuluu rakastaa, sinähän olet ihana tyttö!”. Tunne on aito, koska herkistyminen nousee pintaan…

Miksi kuva tuli tähän juuri nyt? Kuin vastauksena "laulujen lauluun"! Hetki on merkityksellinen. Esille tulee jotakin, mistä en ollut ollut tietoinen. 

Mitä tämä kaikki voisi tarkoittaa? Sitäkö, että pystyn tunnistamaan, että rakkaus on olemassa ja se koskee minuakin. Raamatun vakuutteluun rakkauden olemassaolosta voi ehkä sittenkin uskoa. Usko hyvään antaa luvan luottaa lupauksiin.

Näe silmissäni kaksi vuotta sitten kuolleen 92 - vuotiaan äitini istumassa yksin palvelutalon huoneessaan.  Samanlaisessa huoneessa saatan istua minäkin tuoliini tuettuna iän karttuessa.  Olisiko mahdollista, että voisin siinä istuessani tuntea tulleeni johdatetuksi vihreille niityille, virtaavien vesien ääreen, levon ja rauhan keskelle? Jos voisin  kokea, että sanat "minä saan olla Herran huoneessa päivieni loppuun asti" olisivat minulle totta, minulla ei olisi mitään hätää!

Olisipa luottamusta!

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Ja sittemmin äidin kuolemaan. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 93 vuotiaana kuolleen äidin tytär. Avioliitossa 47 vuotta.

Hae blogista