Olen tätini 90 - vuotispäivillä. Hänen poikansa on hakenut äitinsä hoitolaitoksesta ja järjestänyt harvalukuisille sukulaisille kotonaan kauniit juhlat. Pojan vaimo on todellinen kokki. On monenlaista voileipäkakkua, täytekakkua, riisipiirakkaa ja kuivakakkua. Kaikki kotona leivottua.

Juhlakalu istuu suoraryhtisenä ja jännittyneen näköisenä talon parhaassa nojatuolissa tukka kiharrettuna, vaalea pusero ja kukikas liivihame yllään.

Kun ihastelen talon emännälle herkullisia tarjoiluja, hän sanoo, että kyllä niistä onkin moneen kertaan muistutettu. Jo pari viikkoa ennen juhlapäivää päivänsankari on alkanut kysellä ja kiirehtiä, joko kakkuja on alettu valmistaa? Hänen on vaikea luottaa siihen, että kun hän ei ole enää itse tekemässä, muut tekisivät asiat oikein ja ajallaan, sovitun mukaisesti. Tällainen luottamus on hänelle yleensäkin vaikeaa. Hoitokodissa hän kantaa stressiä, kun vaatteet on viikattu kaappiin väärin, ja esille otetut vaatteet on valittu huolimattomasti ja ilman ymmärrystä. Jonnekin lähdettäessä hän hermoilee, kun noutaja ei ole tullut paikalle vähintäänkin tuntia ennen sovittua lähtöaikaa.

Naureskelemme serkkuporukassa  tätä tädin ärsyttävää taipumusta. Samalla toteamme sen olevan yleistä muillakin sisaruksilla, äideillämme. Ne on nämä Tuomisen sisarukset semmosia! Minkä niille voi?

Minunkin 91 vuotias äitini, päivänsankarin sisar on kiireinen ja hätäinen. Auton pitäisi startata menoon, kun vielä takaboksiin tungetaan rollaattoria. Odottaminen ylipäätään on tuskallista. “Mihin se taas meni?”, “Miksei se jo tuu?”. “Äkkiä, äkkiä, mää meen jo”, hän sanoo vessanpöntöllä, kun vielä yritän hinata paksuja vaippahousuja paikoilleen. Monta kertaa ärsyynnyn ja raivostun tähän jatkuvaan hoputukseen, kun parhaimmillaan on kolmekin eri käskyä yhtäaikaa vireillä. Eikö mikään riitä? Ja kuitenkin teen parhaani!

Miksi ne on tällaisia, kysymme serkkujen kesken?  Onko niillä ollut käskyttävä ja komenteleva äiti, kun ovat tällaisiksi käskyttäjiksi tulleet? Yritämme kukin muistella yhteisen mummolamme ilmapiiriä.

Päivänsankari kuulee pohdintamme. “No pitihän sielä jonkun komentaa!”, hän selvästikin puolustaa kauan sitten edesmennyttä äitiään.

Oma tulkintamme on toisenlainen. Suuressa lapsikatraassa, maaseudun niukoissa oloissa jokaisen oli varmaan yritettävä huolehtia itsestään. Että sai oman osuutensa vähäisestä yhteisestä  jaettavasta. Kukaan tuskin ehti huolehtia toisten saatavista. Jokaisella oli huoli itsestään. Ei voinut luottaa siihen, että joku hoitaa ja huolehtii. Ei äiti kerennyt. Hänellä oli 14 lasta, huusholli, navetta ja peltotyöt kontollaan.  

Yritämme ymmärtää äitejämme. Samanlaisia vastuunottajia ja kärsimättömiä hoputtajia he ovat olleet kaikki kolme, kaksi vielä elossa.

Entä minä itse? Uudelle matkareitille lähtiessäni opettelen lähes ulkoa aikataulut ja kartat, muutaman tunnin harrastuspiiriin otan varmuuden vuoksi eväät, ja kaiken varalta lisä vaatetta. Etten eksy, ettei tule nälkä, ettei palele.  Ennakoin kaiken mahdollisen. Varustuksilleni nauretaan. Minulle esitettyihin kysymyksiin ja tehtäviin vastaan heti, koska en kestä sitä, että tekemätön on harteillani. Pienen näppylän ilmaantuminen saa mielessäni katastrofaaliset mittasuhteet syövän merkkinä, jne. En uskalla luottaa. Olen varmuushakuinen. Kuten äitinikin, ja hänen sisarensa.

Tunnistan oireitteni alkuperän. Tiedän, mistä ne ovat peräisin. Huoli on ollut aina läsnä elämässäni, vaikka asiat ovat todellisuudessa menneet hyvin.

Huomaan syyllistäväni tästä äitiäni. Siitä syystä vastaan ärtymyksellä hänen hätiköintiinsä. Josta hän taas pahoittaa mielensä ja syyllistymisen ympyrä on täyttynyt.

Pääseekö tästä ketjusta koskaan irti? Olen hoitoalan ammattilainen, mutta koulutus ei ratkaise luottamisen ongelmaa. Elämää ei voi hallita varautumisistaan huolimatta.

Olen saanut elämässäni yllin kyllin hyvää. Miksi ja mistä? Ja kuitenkin loppuelämäni suurin haaste on luottamus.  Pitäisikö siihen pääsemisen olla yksi suoritus lisää? Vai voisiko se olla yksi lahja lisää Hyvyyden Voimalta? Tätä mietin.
 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Ja sittemmin äidin kuolemaan. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 93 vuotiaana kuolleen äidin tytär. Avioliitossa 47 vuotta.

Hae blogista