Puuhailu oli ollut hyvässä vauhdissa: laadittiin työlistoja, tehtiin tarvikehankintoja ja ostettiin lahjoja lastenlapsille. Kotona leijaili Joulun tunnelma. Iltaisin istuimme saunan jäähyllä kynttilöiden valossa. Joululaulut kaikuivat jouluradiosta. Olo oli onnellinen: kaikki hyvin! Lapsenlapset tulisivat parin päivän päästä Sitten olisi Joulu!
Sitten tulee kuume. Nousee yllättävän korkeaksi. Vaientaa miehen: makaa peitto päällään, ei reagoi mihinkään, on kuitenkin hengissä. Vähättelee oireitaan: kyllä tämä tästä.
Pitäisikö varata lääkäri? Mistä? Jouluna ovat kaikki paikat kiinni.
Välillä kuume putoaa hetkeksi. Onnen tunne: tuliko nyt käänne parempaan? Ei sittenkään! Seuraavana päivänä kuume kipuaa jo neljäänkymmeneen. Hiljainen hahmo makaa sängyllä. Ei kiinnosta ruoka, ei tv-uutiset, ei kännykkäviestit. Mitä pitäisi tehdä? Netistä löytyy aattona auki oleva lääkäriasema. Varataan! Peruutetaan kuitenkin, kun kuume näytti laskevan. Mutta kuume nousee uudelleen. Nyt lähdetään!
Kolmen tunnin reissu: tulehdusarvot huipussa! Haetaan antibiootit. Piina jatkuu… kuume jatkuu. Laskee hetkeksi buranalla, sitten taas nousee. Joulurauhan julistus Turun torilta menee ohi. ”Taas kaikki kauniit muistot” radiosta menee ohi. Joululaulut eivät soi. Televisio pysyy kiinni. Joulun valmistelu pysähtyy… Tapaninpäivänä lähdemme lopulta päivystykseen. Ja siitä lähtien alkaa tapahtua: mies osastolle, tutkimuksiin, tiputukseen. Keuhkokuume. Minut lähetetään yksin kotiin.
Katselen autiota kotia, sen täyttää tyhjyys, vaikka kynttilät palavat ja joulukukat tuoksuvat. Istun aloillani. En osaa ryhtyä mihinkään. Olisi ruoka-aika, mutta en halua syödä.
Odotan, odotan tietoja häneltä. Viestittelen huolestuneita viestejä perheelle, kerron isän tilanteesta. Onhan hän sentään jo iäkäs mies.
Alkaa usean päivän piina. Yöllä pelkään aamuja: mikä on viesti yön tilanteesta? Puolelta päivin lähden hänen luokseen lyhyelle vierailulle, palaan kotiin ja lähden illalla uudestaan. Odottelua, toiveikkuutta, pettymyksen pelkoa. Hänen luonaan käynti helpottaa, koska hän itse on toiveikas ja kerta kerralta vointi kohenee. Kotiin tullessani alan jo löytää pientä aktiivisuutta kodin järjestelyihin.
Lopulta, neljäntenä sairaalapäivänä tulee ilouutinen: saan hakea hänet kotihoitoon, jossa antibioottihoito jatkuu.
Mietin omaa lamaannustani. Ja ajatusten viipymistä ahdistuksen puolella. Miksi en uskalla odottaa parasta, vaikka monet sanovat, että kyllä hän toipuu. Olen aina pelännyt menettäväni hänet. Siispä ensimmäinen ajatukseni oli: onko se hetki tulossa nyt? Miten elämäni voisi jatkua, jos…?
Saunan jäähyllä katselen enkelikynttilää, joka siirtyi minulle vuosi sitten äitini jäämistöstä. Sen takana seisoo puinen pieni ristiinnaulittu. Katson niitä ja kysyn, mistä saan voiman kestää, jos joutuisin menettämään mieheni, rakkaani. Rukoilen apua ja neuvoja selviytymiseen. Mikä voisi auttaa minua?
Saan vastauksia:
1. Saan tarvittavat voimat Jumalalta sitten, kun hetki tulee ja tarvitsen niitä. En saa niitä ennakkoon! Vastaus on sama, jonka sain vuosi sitten äitini lähtöön valmistautuessani. Ja se toimi.
2. Rakkaus auttaa kantamaan surun. Kun rakkaus on läsnä, on läsnä myös Hyvyyden voima. Tämä voima lohduttaa ja kannattelee. Rakkaus kannattelee elämää.
3. On asioita, joihin voi valmistautua jo ennakkoon. Kun kokee olevansa rakkauden piirissä, haluaa jakaa saamaansa hyvää toisille. Näin rakkauden piiri laajenee. Rakkaus ei kuitenkaan lähde omasta erinomaisuudestani, vaan se on saatua ja antaa itse yllykkeen jakamiseen. Rakkauden piirissä saat huolenpitoa ja lämpöä toisilta, jos vaikeat hetket koittavat. Tiedämme, ettei elämän vaikeita asioita voi kukaan välttää.
4. Itseään voi yrittää vahvistaa elämää varten jo ennakkoon. Se tarkoittaa ryhtymistä itselle merkitseviin tehtäviin, sellaisiin, joissa voi toteuttaa saamiaan lahjoja. Niiden parissa mielen ahdistus helpottaa. Aistit herkistyvät muille, kiinnostaville ärsykkeille. Ajatukset siirtyvät kiinnostaviin asioihin. Lisäksi tunne omasta “pärjäämisestä” vahvistaa mieltä ja antaa uskoa kykyyn selviytyä elämässä yleensäkin. Kun on selviytynyt yhdestä vaikeasta kokemuksesta, se auttaa uskomaan, että voi selvitä vastaisuudessakin. Tämä oivallus tuli itselleni kestettyäni ennakkopeloistani huolimatta oman äitini kuoleman.
Kynttilöiden edessä nousseet ajatukset antoivat minulle lohtua. Jäin kuitenkin pohtimaan syytä siihen, miksi ensimmäinen ajatukseni ei voi olla, että asiat järjestyvät? Miksi niin helposti ennakoin pahinta? Mieleeni tulee muistoja lapsuudestani, jonka kodin ilmapiirissä leijui sanatonta kireää tunnelmaa. Äitini ennakoi katastrofeja huokaillen ”ei kai se vaan oo kuollu”, jos jonkun tuleminen viipyi. Kokemuksistani johtui, etten uskaltanut odottaa asioita ilolla, jotta ei tulisi mielipahaa ja pettymystä. Tämä taitaa olla minun ongelman ydin! Ja myöskin syy, miksi reagoin näin vielä tänä päivänäkin. Traumaattiset tunnekokemukset juurtuvat syvälle.
Kysyn itseltäni ja Jumalalta, enkö voisi jo päästä tästä irti? Olen muutoinkin antanut vanhemmilleni anteeksi heidän ymmärtämättömyytensä lapsen tunteita kohtaan. Tiedän, että he ovat tarkoittaneet minulle hyvää, eivät ole tuottaneet minulle pettymyksiä tahallaan, vaan tietämättään. Syntyessäni he olivat vasta parikymppisiä, melkein lapsia itsekin. Kunpa pääsisin irti tästä lapsuuden kahleesta. Sitä pyydän kynttilän takana ristinpuuhun kiinnitetyltä Jeesus-hahmolta.
Eilen istuimme mieheni kanssa jälleen kynttilöiden äärellä. Laitettiin jouluradio soimaan. Joulu oli palannut.
