Kirjoitukset avainsanalla vanheneminen

Mieheni kuuluu Puolueeseen. Siksi lähdimme mukaan itsenäisyyspäivän juhlallisuuksiin Oopperatalolla. Oletin näkeväni ympärilläni monia tuttuja kasvoja vuosien takaa. Mutta, kuinka olikaan! Sali täyttyi nuorista ihmisistä, vain muutama harmaantuneen oloinen tuttu kasvo vilahti joukossa.

Tunsin selvästi, että kuuluimme vähemmistöön. Vanhoihin. No, eihän tämän pitänyt olla mikään uutinen. Sama havainto on toistunut viime aikoina monesti ennenkin.

Seuraavana yönä uneni taustalla oleili selittämätön alakulo. Yritin lähestyä sitä kyselemällä, mikä painaa mieltäni? Joulunaika tulossa, paljon kivoja menoja, kuoroa, yhdistystoimintaa, tuttavien tapaamista. Ja rakkaitten lastenlasten käyntejä mummolassa tutkimassa adventtipukin yllätyksiä. Kaikki hyvin! Elämä ihanaa…!

Tavoitin mieleni perukoilta alakulon siitä, että tiedän olevani elämäni suhteen loppusuoran puolella. Entinen hiipuu, kivoista asioista pitää ryhtyä luopumaan, uutta mittavampaa ei ole näköpiirissä. Miten se tuli näin pian? Tuntuu, että nythän vasta nämä antoisat asiat ovat päässeet käyntiin. Elämäni alkoi monipuolistua vasta viisikymppisenä.

Mittailen peilistä kasvokuvaani: näkyykö ikääntyminen? Pitävätkö muut minua liian vanhana osallistumaan porukoihin? Haluaisin laulaa hyvin soivissa tasokkaissa lauluryhmissä: niissä karsastetaan iäkkäämpiä. Haluaisin jatkaa järjestöelämässä: pitäisikö antaa tilaa nuoremmille? Toivon ammatilĺista arvostusta: ei kai vaan aika ole kulkenut ohitseni? Meikkaan ja laittaudun menoihin lähtiessäni. Kiinnostuneet katseet ohittavat minut.

Olenko jonkin sortin narsisti? Onko minulla oikeus odottaa tällaista? Olen saanut elää toimintakykyisenä yli 70 vuotiaaksi, enkö ole saanut jo yllin kyllin? Liikaakin hyvää? Monet joutuvat luopumaan jopa elämästään nuorina.

Myönnän, että olen saanut kokea paljon hyvää. Olen paljosta kiitollinen. Mutta miksi luopuminen on niin vaikeaa?  En haluaisi olla ikääntynyt. En haluaisi että minut määriteltäisiin ikäni perusteella. Haluaisin, että minua kiinnostavat ja minulle tärkeät asiat saisivat jatkua. Totuuden nimissä on tosin myönnettävä, että fyysinen jaksaminen on heikentynyt ja mieli unohtaa neljästä samanaikaisesta asiasta vähintään yhden...

Herätän aamulla kahvikupin ääressä keskustelun tästä teemasta. “Surettaako sinua olla vanha?”, kysyin mieheltäni. Hän katsoo minua hämmästyneenä lehtensä takaa. “ No ei! En edes ajattele sellaisia”.” Enkä minä ole vanha”, hän jatkaa…

Mietin, onko väärin pelätä luopumista ja vanhuutta. Vainko pessimistit ja masennukseen taipuvaiset antavat tulla sen ajatuksiinsa? Pääseekö terve ihminen hyppäämään sen yli? Elääkö hän kuin mitään muutosta ei olisi tulossakaan. Kuitenkin vanheneminen seurausilmiöineen on tosiasia, se on realismia meille kaikille.

Osallistutaan täysillä niin kauan kuin pystytään, sanoo mieheni. Ollaan mukavissa asioissa mukana, nautitaan tästä elämämme vaiheesta! Se ei tarkoita todellisuuden kieltämistä vaan tässä hetkessä elämistä. Luopumiset tulevat, mutta ei päästetä niitä ennenaikaiseen valtaan!

Hän on oikeassa. Ehkä on sitten aikanaan helpompi luovuttaa, kun on ensin elänyt täysillä.

Toisaalta, kun on uskaltanut nähdä vanhenemisensa etenemisen, on valmiimpi kohtaamaan sen. Se toimii kuin saattohoito: tiedetään, mihin mennään, mutta sitä ennen otetaan elämästä kaikki hyvä vastaan. Sitten ollaan valmiimpia kohtaamaan se mikä on edessä. Sitten kun on sen aika.

Olenko kummajainen tuntemuksineni, vai oletko itse pohtinut samaa?

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Luen rauhassa aamulehteä nautiskellen siitä kahvimukin kanssa.

Yhtäkkiä mieleni valtaa kauhistus! Olenko todella jo niin vanha kuin olen? Miten se on tapahtunut? Onko se mahdollista? Lamaannun. Siis pitääkö minun luopua toiveistani, mukavista tekemisistäni, unelmistani! Ei siksi, etten enää haluaisi niitä vaan siksi, että olen auttamattomasti niihin liian vanha. Minua ei enää noteerata, minut halutaan ohittaa ja jopa poistaa nuorempien porukoista.

Ihmettelen mistä tämä yhtäkkinen lamaannus tuli? Mikä sai minut hetkessä vajoamaan ikäni suremiseen? Sillä surua tämä on, kauhua siitä, että on luovuttava kaikesta mukavasta.

Löytyisikö selitys lehdestä jonka äsken luin? Täytyy ottaa se uudestaan katsottavaksi.

Avaan lehden. Sivulla 10 on juttu  otsikolla “Puoti pitää lopettaa: tuntuuhan se haikealta”. Haastateltavana on puodinpitäjä, iältään 68 vuotias nainen. No jos hän on siihen asti raskasta työtä vääntänyt, ansaitseepahan saada jo mukavia vapaapäiviä. Eei, ei tällaisen pitäisi minulle tuskaa tuottaa. Tämä ei voinut olla mielipahani syy. Ainakaan yksistään.

MUTTA! Edellisen perässä lehdessä on kuvalla varustettu artikkeli “Saisinko vanheta rauhassa!”, jossa 60 - vuotias, juuri kirjan julkaissut nainen valittaa, kuinka vanhenevia ihmisiä syrjitään yhteiskunnassamme. Ohitetaan, teilataan, erotellaan omiksi ryhmikseen. Tämän kaiken tiedän ja olen havainnut entuudestaan. Miksi se sitten nyt äkkiarvaamatta iski vyörynä päälle? Tiedän. Siksi että kirjoittajana on 60 vuotias nainen. Minun iästäni katsottuna vielä nuori. Puheellaan hän teilaa meidät häntä vanhemmat entistä ala-arvoisempaan kastiin. Jos jo hän, entä minä? Minulla ei pitäisi hänen mukaansa olla enää mitään mahdollisuuksia. Masentaa. Suututtaa.

Mutta näinhän se on! Miksi kieltää tai pullikoida vastaan?

Jokin minussa pistää vastaan! Ei! En halua luovuttaa ja väistyä sivuun, tekemättömyyden tilaan ulkopuolisen mielipiteen johdosta. Juuri nyt minulla on niin paljon mielenkiintoisia asioita. Tärkeitä vapaaehtoistehtäviä  mm. mielenterveysjärjestössä ja kotiseutuyhdistyksessä. Tuen ja myötäelämisen osoittamista ihmisille, joilla on paha mieli tai jotka kärsivät. Rakkauden tunteet ja ilon kokeminen katsellessani pienten lastenlasteni touhuja! Mukava yhdessäolo ja reissut puolisoni kanssa. Laulaminen lauluryhmissä, maailmanmenon pohtiminen ystävien ja sukulaisten kanssa. Kirjoittaminen niistä asioista joita pidän elämässä tärkeinä.

Onko olemassa jokin ikä, jolloin näistä elämän antimista voi ja saa nauttia? Kun sitä aletaan määritellä ulkoapäin, se tuntuu väkivallalta. Loukkaavalta. Pitäisikö perustaa ikäleimauksen “meetoo”- kampanja?

Suostunko siis suremaan ikääni? Pahoittamaan mieleni edellisen kaltaisista artikkeleista? Siinä ja siinä! Tavallaan tuo luopumisen tosiasia ja suru on totta ja tunnettavissa. Toisaalta haluan taistella oikeudesta pitää kiinni jäljellä olevista kyvyistäni, taidoistani ja kiinnostuksen kohteistani. Tätä oikeutta pitää puolustaa! Ei kiistämällä tosiasioita, ei lakaisemalla vanhuutta maton alle. Vaan ottamalla elämästä kaiken irti ja iloitsemalla siitä.

Mieleni rauhoittuu vähitellen. Lähden valmistelemaan lounasta kotiimme kohta saapuville kolmelle pienelle lapsenlapselleni.

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Ja sittemmin äidin kuolemaan. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 93 vuotiaana kuolleen äidin tytär. Avioliitossa 47 vuotta.